Colleen McCullough: Troijan laulu

Troijan tuhoa ovat kuvanneet Homeroksen lisäksi monet antiikin runoilijat ja näytelmäkirjoittajat. Ymmärrettävästi taru on saanut runsaasti yhteensopimattomiakin piirteitä. Colleen on kiitettävällä sinnikkyydellä onnistunut sijoittamaan kirjaansa ne kaikki - tai ainakin lähes kaikki. Esimerkiksi Ifigeneian tragedia - Troijaan matkaavat kreikkalaiset eivät saaneet suotuisaa tuulta ennen kuin Agamemnonin tytär Ifigeneia uhrattaisiin jumalattarelle - on kerrottu useilla tavoilla, joista yhdessä tarussa Ifigeneia pelastuu, koska jumalatar muuttaa hänet kauriiksi - esiintyy kirjassa niin, että Akhilleus yrittää pelastaa tytön vaihtamalla hänet kauriiksi, mutta temppu epäonnistuu. Kauris on kuitenkin valmiina. Siihen tapaan.

Troijan arkeologiset kaivaukset osoittavat, että kaupunki on tuhottu useitakin kertoja, ilmeisesti rikkautensa ja kauppapoliittisen sijaintinsa vuoksi Mustanmeren porttina. Iliaassa syynä on vain ja pelkästään Helenan kauneus. Colleen on tuonut esiin tämänkin - yhdenkään naisen vuoksi ei viety vesille tuhatta laivaa, olkoonpa nainen miten kaunis hyvänsä, mutta Mustanmeren tinan ja kuparin tähden kyllä. Joten Agamemnon esittää Helenan karkaamisen sopivaksi tekosyyksi ja Vähän-Aasian valtauksen todellisena syynä.

Antiikin jumalat ja jumalttaret ovat kirjassa sopivasti siinä ja siinä - ehkä he olivat todellisia, ehkä eivät.

Kertomuksen muoto on monen henkilön minäkerrontaa. Useat henkilöt saavat enemmän tai vähemmän tilaa tarinalleen. Tosin kertojien joukossa on vain kaksi naista, Helena ja Briseis. Helena kuvataan äärimmäisen itsekeskeisenä ja melko typeränä, mutta hämmästyttävästi hän on kirjan toinen todellisen ja elävän makuinen ihminen. Voi suorastaan maistaa hänen naurunsa, kun Paris - jonka hän on vuosia aikaisemmin huomannut narriksi - ryömii hänen huoneeseensa nuoli silmästä sojottaen, tai sen kotonhimoisen nautinnon, jolla Helena työntää tikarin Deifoboksen - joka on raiskannut hänet - lapaluiden väliin. Siitäpä sai!

Useimmat miehet ovat sankarin maineestaan huolimatta silkkoja teurastajia, joiden elämän ainoa huvi ja tehtävä on tappaa niin monta ihmistä kuin suinkin niin verisesti kuin suinkin. Poikkeus on kirjan toinen elävä henkilö, Odysseus. Hän ei ole oikein kotonaan tässä seurassa, hän on moderni ihminen, täysin väärällä vuosituhannella. Hän tietää sen itsekin."Troijan laulun" Odysseuksen Colleen on tehnyt itse. Missään antiikin tarinoista ei esitetä Odysseusta luomassa omaa vakoojaosastoa, vaikka hän onkin "Odysseus monineuvo", ei myöskään keksimässä keinoa muonittaa piiritysjoukkoa kymmenen vuotta ja samalla nujertaa Vähän-Aasian pienet kuningaskunnat. Näin sen olisi tehnyt Aleksanteri Suuri, jos hänellä olisi ollut laivasto, mutta Aleksanteri, joka kävi Achilleen haudalla ennen valloitusretkeään, ei koskaan olisi ajatellut niin kyynisesti ja selväjärkisesti kuin kirjan Odysseus.

No jaa, Nestor jatkuvinen muisteloineen siitä, miten minä ja Herakles teimme sen kun olimme nuoria, on myös perin todenmukainen hahmo.

Ja juonipaljastuksia ei tarvita; tarina kulkee niin kuin se on Homeroksesta asti kulkenut.

Vonda McIntyre: Unikäärme

"Unikäärme" on ärsyttävä kirja, koska siinä on ollut aineksia suureen science fiction -kirjaan, ja se hukkaa mahdollisuutensa. Kirjan ensimmäinen luku on Nebula-palkinnon voittanut novelli "Of Mist, and Grass and Sand". Vonda päätti jatkaa ja laajentaa aiheen kirjaksi, mutta lopputulos on hajanainen, pikemminkin sarja novelleja. En tiedä, miten kirjaa olisi pitänyt työstää, mutta olisi kannattanut yrittää. Nykyisellään siinä on paljon hyvää ainesta ja onnellinen loppu, mutta rakenne on kiusallinen (vaikka se tällaisenaankin voitti sekä Hugon että Nebulan).

Ideana on ydinsodan jälkeinen maailma. Teknologia on keskittynyt Kaupunkiin (kotoisin Vondan esikoisromaanista "The Exile Waiting"). Kaupungilla on yhteyksiä maanulkoisiin (hyvä sana kääntäjältä, pitää yrittää muistaa). Muuten maailma koostuu vaeltavista paimentolaisheimoista ja pienistä kaupungeista, jotka sinnittelevät parhaansa mukaan. Parantajia opetetaan keskuksessa, jossa harjoitetaan käsityötaitoja, ja voidakseen kuljettaa lääkkeensä mukanaan parantajat käyttävät myrkkykäärmeitä - luonnon omia injektioneuloja. Elintärkeä parantajalle on unikäärme, pieni ulkoavaruuden olento, jonka purema antaa potilaalle levollisen rauhan ja helpottaa kuolemaa. Unikäärmeitä ei ole saatu lisääntymään kuin hankalasti kloonaamalla, joten parantajiakin on vähän. Tarinan alussa Käärme-kunnianimen saanut nuori parantajanainen tulee paimentolaisten leiriin, jossa on kuolemansairas lapsi. Hän jättää unikäärmeensä Ruohon (muut käärmeet ovat Hiekka, kalkkarokäärme, ja Usva, joka on albinokobra) lapsen luo yöksi valmistaessaan lääkettä. Paimentolaiset pelkäävät käärmeitä, ja yksi heistä surmaa Ruohon.

Kirja koostuu Kärämeen matkasta ensin Kaupunkiin pyytämään uutta unikärämettä ja sitten huhun perässä paikkaan, jossa väaitetään olevan runsaasti unikäärmeitä. Hänen jälkiään seuraa paimentolaisheimon nuori Arevin, joka tuntee syyllisyyttä Ruohon kohtalosta ja lisäksi voimakkaita tunteita Käärmettä kohtaan. Näiden kahden matkat antavat useita välähdyksiä Käärmen maailmasta ja sen asukkaista.

Amos Oz: Pahanneuvon vuori

Ozin lukijoille neuvoisin, että kirja "Tarina rakkaudesta ja pimeydestä" on avain moneen kirjaan, myös kauan sitten julkaistuihin. "Pahanneuvon vuori" sisältää kolme novellia. Kaikki sijoittuvat juuri ja juuri aikaan ennen kuin englantilaiset luovuttivat Palsetiinan hallinnan, lähtivät ja seurasi lyhytaikainen, mutta raivoisa sota arabivaltioiden kanssa ja Israelin valtion perustaminen. Alussa mainitsemani kirja kertoi, miten Amosin äiti - lyhyen aikaa Israelin perustamisen jälkeen, kun Amos oli 12-vuotias - hänen äitinsä surmasi itsensä. Amos lähti kibbutziin, jossa hän elää vieläkin. Poikana hän imi itseensä kaikki mahdolliset tarinat Israelin sotaisasta noususta ja rakensi koko kodin täyteen taistelupelejä kaikista mahdollisista materiaaleista, kunnes hän näki itsensä Ben Gurionin ja häpäisi itsensä nauramalla ääneen (Ben Gurion käytti mahtavassa puheessaan useita kertoja sanaa, jolla katuslangissa oli äärimmäisen säädytön merkitys).

"Pahanneuvon vuoren" niminovellissa juutalaisella lääkärillä on poika nimeltä Hillel, ja kaunis vaimo. Lääkäri sattuu auttamaan iäkästä englantilaisladyä sairauskohtauksessa, ja hänet kutsutaan vaimoineen englantilaisten juhliin. Vaimo pettää hänet - karkaa englantilaisen kanssa eikä koskaan palaa kotiin.

Toisessa novellissa "Herra Levi" poika on nimeltään Uriel. Hän haaveilee juutalaisten sotaisasta maailmanvalloituksesta. Häntä avustaa muun muassa aito juutalainen maanalaisen armeijan jäsen, kunnes heidän kotiaan käyttää piilopaikkanaan tärkeä maanalaisen armeijan johtaja - mahdollisesti juuri Ben Gurion - joka äärimmäisen loukkaavasti puhuttelee sekä Uria että hänen äitiään. Uri menettää uskonsa yhdellä iskulla.

Kolmannessa novellissa "Kaipaus" professori, joka on opastanut Uria, kirjoittaa kirjeitä naiselle, joka on käynyt hänen elämässään ja jättänyt hänet - muuttanut Yhdysvaltoihin. Professori on kuolemassa sairauteen, ilmeisesti syöpään. Hän kuvaa Urin ulkopuolelta poikana, johon hän on syvästi kiintynyt, mutta jolla on harhoja Israelin suuruudesta. Novelli päättyy juuri ennen kuin taistelu Israelin itsenäisyydestä alkaa, syvästi pessimistiseen sävyyn - professori Nussbaum lähtee sairaalaan, jossa hän tulee kuolemaan.

Pessimistinen kirja, jossa on oma kauneutensa, kuten Ozin kirjoissa yleensä. Synkkä.

Joe Hill: Sydämen muotoinen rasia

Kummituskirja, joka mainostaa olevansa kauhutarina. Kaiketi se onkin. Alasta kiinnostuneena sanon, että kovin kauhea tämä ei ole. Pikemminkin "road movie" -tyyppinen (jos sallitaan hyppy toiseen ilmaisumuotoon) kertomus rock-tähdestä, jonka emnneisyys kurkottaa pahantahtoiseen otteeseen, mutta jolla on yllättävä määrä auttajiakin. Koirat ovat kuin Dean Koontzilta.

Jude on siis entinen rock-esiintyjä, joka on asettunut aloilleen kaikkine rahoineen. Hän on pitänyt peräkkäin melkoista määrää goottityttösiä, joita hän on kutsunut heidän kotivaltionsa nimellä. Tällä hetkellä menossa on Georgia.

Jude on kiinnostunut okkultismista. Kun hänen sihteerinsä Danny kertoo löytäneensä Internetistä huutokaupan, jossa kohteena on aave, Jude ei voi vastustaa kiusausta. Hän myös voittaa ja saa sydämen muotoisen rasian, jossa on vanhanaikainen miehen puku. Ja aave. Hyvin häijy aave, kuten osoittautuu. Ja aave, jolla on henkilökohtainen kosto mielessään.

Jude joutuu matkalle Yhdysvaltojen etelävaltioihin, matkalle lapsuuteensa, kaltoin kohdeltujen tyttöjen ja lasten maahan, tukenaan Georgia ja kaksi uskollista koiraa. Ja vastassaan aave, joka on häijympi kuin kalkkarokäärme. Jude on kuitenkin lujempaa tekoa kuin uskoisi, ja hänellä on uskollisempia ystäviä kuin hän olisi luullut.

Herkullinen kirja. Oikein hyvä kirja. Suosittelen.

Fik Meijer: Gladiaattorit

Hyvä ja asiallinen kirja aiheesta, josta luulee tietävänsä paljon, mutta ei oikeastaan tiedä mitään; antiikin Rooman gladiaattoreista.

Meijer myöntää itsekin, että aiheesta on hämmästyttävän vaikea saada tietoja, koska antiikin lähteet eivät kerro koko jutun pääasiasta, gladiaattoreiden taisteluista. Muista aiheeseen liittyvistä asioista saa paljonkin tietoa. Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, mitä tapahtui kaikille niille ruumiille ja ruhoille, joita taisteluissa (eläinten ja ihmisten) kuoli? Miten "materiaali" kerättiin? Mitä tapahtui päähenkilöille, gladiaattoreille? Koska perinne loppui - ja ensin, mistä se alkoi?

Asiallinen kirja olematta puisevan kuiva.

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Epätavallinen, viehättävä kirja. Vähän kuin Chaplinin filmit - keskipisteessä on viaton mies - oikeastaan neljä viatonta olentoa, joiden ympärillä tanssitaan kuoleman mustaa tanssia, he vain eivät tiedä mistään mitään; mies, pingviini, lapsi ja tyttö.

Viktor kirjoittaa obituaareja kiovalaiseen lehteen. Tietänette, että lehdillä on useimmille tärkeille henkilöille valmiiksi kirjoitettuja nekrologeja, jotka voidaan vetää esiin viidessätoista minuutissa, kun tärkeä henkilö ajaa kolarin tai vastaavaa. Viktorilla on lahja kirjoittaa epätavallisia muistokirjoituksia vähistä aineksista. Päätoimittaja lähettää hänelle materiaalin, jossa on merkitty punakynällä ne kohdat, joiden on ehdottomasti oltava mukana, ja Viktor kirjoittaa.

Viktorin kanssa asuu Misha-niminen kuningaspingviini. Kiovan eläintarha oli joutunut vähentämään eläimiään, ja kansalaisia pyydettiin hakemaan eläimiä koteihinsa. Viktor sai Mishan. Myöhemmin Viktorin asuntoon tuli Misha-ei-pingviini, mies, joka sanoi olevansa päätoimittajan ystävä. Hänellä oli nelivuotias tytär Sonja, ja hän pyysi Viktoria huolehtimaan hetken aikaa Sonjasta. Sitten putkahti outo tyyppi, joka kertoi Misha-ei-pingviinin kuolleen. Viktor hyväksyi tapahtumat liikoja kyselemättä, myös Ninan, joka tuli hoitamaan Sonjaa.

Silloin tällöin oudot miehet tuovat dollareita nipuittain. Viktorin obituaarit tulevat käyttöön; kohteeet alkavat kuolla. Vielä oudompi tyyppi, Ljosha, haluaa lainata Misha-pingviiniä hautajaisiin, ksoka sillä on niin arvokas ulkomuoto. Päätoimittaja katoaa. Ja Viktor hyväksyy kaiken kyselemättä tiettyyn päivään asti...

Herkkä, hellyttävä ja lempeä kirja pahasta maailmasta.

Sheri Tepper: The Visitor

Jonkun yliopiston opiskelijan kannattaisi tehdä gradu Tepperin uskontonäkemyksistä. En ole ajatellut asiaa siltä kannalta ennen tätä kirjaa.

Tapahtumapaikka on koko matkan Pohjois-Amerikka - tai oikeastaan osa siitä. Maapalloon on osunut asteroidi. Koko maantiede on muuttunut ja suurin osa ihmiskuntaa on kuollut. Jäljellä oleva osa on Pohjois-Amerikan keskus. Kun asteroidin rata saatiin alskettua, rakennettiin huolellisesti suojattu turvapaikka, johon sijoitettiin 200 tiedemiestä ja -naista, jotka vuorotellen herätettiin aina neljän vuoden jaksoiksi. Korkeatekninen ytheisö säilyi myös. Siellä täällä selviytyi ihmisryhmiä, joista osa perusti hyvin tiukan uskonlahkon nimeltä "Spared" - selviytyneet. Kirjan mittaan käy ilmi, että asteroidin on nimenomaan näiden uskonlahkon jäsenten aiheuttama. He olivat perustaneet maailmanlaajuisen lahkon, joka rukoili Jumalaa puuttumaan ihmiskunnan asioihin. Jumala teki niin - lähettämällä sen asteroidin. Sitähän te pyysitte - lopettamaan sodat. Kun ei ole ihmisiä, ei ole sotiakaan.

Eräs ongelma oli, että jäljelle jäänyt teknologia mahdollisti kudosnäytteen säilömisen kuolevilta. Heidän katsottiin olevan hengissä, koska heistä oli jäljellä oli jäännös. Myös paha oli jäljellä - se eli tuskasta, kivusta ja kuolemasta, ja "pullotetut" elivät ja kärsivät, joten paholainen eli myös. Kirja kuvaa, miten lopullinen taistelu käydään - asteroidissa tullut jumala on nostattanut tiettyjä hahmoja, joilla on voima ja valta taitsella pahaa vastaan, jos he löytävät kykynsä ajoissa. Parasta kirjassa on se, että kyseinen jumala on pieni ja väliaikainen jumala - ei mitään suurta ja mahtavaa.

Tepperin vakiintuneista aiheista "The Visitor" on keskittynyt vain yhteen - monoteististen uskontojen aiheuttamaan tuhoon. Luen aina Tepperiä mielelläni, mutta tämä on pikkuisen yksioikoinen kirja, kaukana jonkin "Sideshow" -kirjan mutkikkuudesta ja juonenkuljetuksesta.

Jaan Kross: Kolmannet vuoret

Pienoisromaani 1800-luvun lopusta. Kansan joukosta noussut maalari Johann Köler valmistautuu Kristus-kuvansa paljastukseen kirkon holvissa. Fresko on herättänyt laajalti huomiota, koska mallina on ollut virolainen mies - erään baltiansaksalaisen kartanonherran ajuri.

Köler saa kirjeen toiselta kartanonherralta, joka ilkeän piikikkäästi osoittaa, että malli on sittemmin noussut sadistiseksi pehtoriksi - että Köler on sanalla sanoen tehnyt ryöväristä Kristuksen. Köler käy raskaan kamppailun sielunsa kanssa kuten Kristus Getsemanessa. Onko hänellä oikeus panna kansan eteen esikuvaksi kansan piiskaaja? Onko hänen otettava vastaan baltiansaksalainen ilkeys? Samalla hän saa kuulla, että virolainen rahvas on tulossa kirkkoon nimenomaan, koska heille on asetettu esikuvaksi oman kansan mies.

Lopulta Köler ylittää tämänkin vuoren, ja kun kyseinen baltiansaksalainen tulee vastaan kysymään, pelkääkö Köler keskustella asiasta, tämä sanoo olkansa yli:

Ehkä teille todellakin jää sellainen vaikutelma. Mutta kuulkaa: Se ei huolestuta minua vähääkään.

Jaan Krossin tyyliin voimakas, tiivis tarina virolaisten suhteesta vuosisataisiin herroihinsa, kansan joukosta nousseen miehen huoli siitä, onko hän tuuppinut itsensä yläluokkaan, ja taiteilijan kamppailu oman rehellisyytensä kanssa.

Mercedes Lackey - Larry Dixon: The White Gryphon

Jatkoa kirjalle "The Black Gryphon", jossa kaksi velhoa kävi sotaa (tai siis toinen hyökkäsi, toinen puolustautui). Tässä kirjassa aloitetaan, kun ryhmä paenneita löytää paikan, johon perustaa kaupungin. Kaupungin nimeksi tulee White Gryphon" aarnikotka Skandranonin mukaan. Skandranon oli ennen musta, mutta hän joutui koskettamaan niin paljoa magiaa, että hänen sulkansa muuttuiat valkoisiksi.

Jännitystarina on tällä kertaa murhajuttu. White Gryphonin löytävät Haighlein Mustien Kuningaskuntien edustajat. White Gryphonin lähettiläät mennevät Haghlein pääkaupunkiin neuvottelemaan suhteista. Asiat käyvät mutkikkaiksi hyvin erilaisten perinteiden vuoksi, ja vieläkin mutkikkaammiksi, kun Haighlein hovissa sattuu sarja erittäin raakoja murhia, joiden todistet viittaavat suoraan lähettiläisiin. Kaiken lisäksi Haighlei-kuningas iskee silmänsä Winterhartiin ja haluaa naida tämän - Winterhart on jo onnellisesti naimisissa Amberdraken kanssa, jota epäillään ainakin yhdestä murhasta. Miten lähettiläät selviävät? Löytyykö murhaaja tai murhaajat? Ja suostuvatko haighleit muuttamaan jäykkiä tapasääntöjään uusien tulokkaiden vuoksi?

Ei hullummin punottu jännitysjuoni, vaikka Lackeyllä on joskus tapana jumittua vatvomaan henkilöidensä sielullista epävarmuutta hetkenä, jona James Bond toimisi jo. Larry Dixonin osuus ovat tylsät välipiirrokset - no, he ovat naimisissa, Larry ja Mercedes, joten asia on kai auttamaton. Ärsyttävää silti, että kaikki Larryn piirrokset näyttävät aivan samanlaisilta. Lukija haluaa päättää itse.

Sheri Tepper: The Margarets

Tepper rakastaa rakentaa monimutkaisia juonia, jotka lopussa kootaan nippuun. Tällä kertaa pohjana tuntuu olevan multiversumiteoria - kun tapahtuu jotakin fifty-fifty-tilanteessa (Schrödingerin kissa), niin universumi haarautuu ja molemmat vaihtoehdot toteutuvat ja jatkuvat siitä eteenpäin erillisinä universumeina. Tällä kertaa vain jakautuminen tapahtuu yksilön kohdalla. Margaret viettää ikävystyttävää lapsuutta Marsin kuussa olevalla asemalla. Hän kuvittelee itselleen romanttisia hahmoja ja niille seikkailuja. Kuinka sattuukaan, hänelle tulee varttuessaan näitä fifty-fifty-tilanteita, ja aina kaksi Margaretia erkanee toisistaan, kunnes heitä on seitsemän. Margaretien tapaaminen uudelleen oikealla hetkellä on erittäin tärkeää paitsi Margaretille, myös ihmiskunnalle.

Maailma on pahassa pulassa. Ihmisiä on liikaa, Maapallon kaikki resurssit on käytetty loppuun. Apuun tulee eräänlainen Galaktinen liitto ja lisäksi yksi hyväntahtoinen rotu. Galaktinen Liitto (koostuu erittäin kaupallisista ja julmista roduista) ottaa avustaan palkaksi ne ylimääräiset ihmiset orjatyövoimaksi. Hyväntahtoisen rodun hinta on, että ihmiset oppivat tapoja. Niinpä useimmilla Margareteilla on melko ikävä elämä edessään. Koska älyllisillä olennoilla on tapana luoda jumalia omaksi kuvakseen, myös jumalat sotkeutuvat peliin - ihmiskunnan puolesta muun muassa vanha huijari Odin. Toisin sanoen Tepper ikiomaan tyyliinsä yhdiselee scifiä ja sadunomaisuutta. Ei hassumpi kirja, vaikka teemat ovatkin kirjailijan tuotannosta tuttuja.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kirjassa on todella vauhtia - klassisen klisheen mukaan "sitä ei voi laskea käsistään". Dynamiikkaakin on toisille jakaa. Kun kaksi ihmistä on yhdessä tekemässä jotakin äärimmäisen hankalaa ja samalla kuitenkin arkipäiväistä - leiriytymässä, syömässä, kyykkimässä puskissa - äärimmäisen uupuneina, niin pienikin paljastuu. Voin olla herkempi naisen tunnoille, mutta kyllä erityisesti parin mies vaikuttaa jäykkäniskaiselta tollolta.

Motivaatio vain on hukassa. No, minulta ainakin, mutta myös kamppailevalta parilta. Ja luonnollisesti sekaan heitetyltä ilkimykseltä, joka koti-Suomessa tekee kaikkea ilkeyttä paremman tekemisen puutteessa (voi olla spoileri, mutta hänen henkilöllisyydekseen en voi päätellä muuta kuin kirjan Heidin pappa-betalar-veljen).

Linnunaivot ovat luonnollisesti Uuden Seelannin kealla, älykkäällä papukaijalla, joka saadessaan kylliksi ruokaa panee huomattavan älynsä ja energiansa nokkelaan pahantekoon. Sopii arvailla, keillä muilla on linnunaivot.

Niin, se motivaatio - kun minun päähäni ei vain mahdu, mitä hemmetin järkeä on singahtaa kalliisti lentokoneella Suomesta jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian takametsien perukoille moderneista moderneimpien välineiden kanssa kävelemään mahdollisimman vaikeita reittejä, kelloin, kartoin ja kompassein, vahtia niitä kelloja, karttoja ja kompasseja niin, ettei ehdi maisemia katsella; laskea ruokavarat viiimeisen gramman mukaan ja sitten raivota, kun leipä homehtuu; räksyttää matkakumppanille, kun tämä noudattaa ikiaikaista luontoa saamalla kuukautiset, jotka saastuttavat ikiaikaista Tasmaniaa (karttaan merkityllä vaellusreitillä) ja lopulta suunnitella paluuta lentäen yli puolen maapallon kotiin. (Joskin - spoileri taas - eihän se ihan niin käynytkään, kun se ikiaikainen luonto ei ole kello, kartta eikä kompassi).

Henkisesti häiritsevä kirja, koska kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielestä asioissa pitäisi olla jokin tolkku.

A.H.Tammsaare: Koulutie

"Maan lupauksen" Vargamäen poika Indrik lähtee opintielle. Korvaamaton Juhani Salokannel kertoo jälkisanoissaan, että kirjan rehtori Mauruksen koulu on todellinen Tartossa sijaitseva Hugo Treffnerin lyseo - ja että Treffner ei ollut aivan yhtä hurja hahmo kuin rehtori Maurus.

Meno koulussa on melkomoista - täytyy nauraa ääneen, vaikka hetkittäin olisi itkunkin paikka. Indrikiä huiputetaan, kuten kaupunkilaiset maalaisille tekevät, hän joutuu vastakkain aikakauden aatteiden kanssa Nietzchestä Darwiniin, lopulta hän kompastuu Jumalaan. Siihen on hyvä syy: nuori tyttö kuolee ja se on liikaa Indrekille. Kyllä hän oppiikin. Koko ajan muistutetaan, että Virossa tarvittiin vuosisatojen vaihteessa useita kieliä ihan normaaliin kanssakäymiseen; viroa, saksaa, venäjää ja koulussa lisäksi latinaakin.

Rakkauskin astuu kuvaan useassa muodossa. Oudoin koskaan tapaamani lemmenpantti on kaksi irti kilahtanutta kahvikupin korvaa, mutta kyllä niihin lukija suhtatuu ihan vakavasti, kyseessä on varsin totinen paikka. Muita vertauskuvia on esimerkiksi oman talon uusi koira, kun Indrek palaa kesäksi Vargamäelle. Kun on kaupunkiin lähtenyt, ei ole kotiin paluuta. Kansallisuusaatekin vilahtelee. Politiikka tietenkin myös. Yksinkertaisin selitys on rouva Malmbergin, rehtorin sisaren:

"Ei, lapsi rakas, jos Köler joutuu helvettiin ei siinä ole mitään, sen kun menee vain, mutta jos keisari joutuu helvettiin, se on kyllä politiikkaa", rouva Malmberg selitti.

Enpä olisi uskonut, että kansalliseepos voisi olla näin lupsakan hauska ja samalla käsitellä niin syvällisesti virolaisia sielunjuuria.

Jaan Kross: Syvyydestä

"Syvyydestä" on kuvaus Neuvosto-Virosta, vuodelta 1954, jolloin Stalinin kuoltua Siperiaan raahattuja alkaa vähitellen palata Tallinnaan. Mikä ei tietenkään merkitse, että heitä kohdeltaisiin syyttöminä. Jotkut tervehtivät, toiset väistyvät kadun toiselle puolelle - tauti voi vieläkin tarttua. Mitään merkitystä ei tietenkään ole sillä, että kaikki karkoitetut olivat jo alkujaankin viattomia, siitä ei ole kysymys.

Tätä henkistä spitaalia kuvataan kirjassa toiseltakin tasolta. Jaan Krossin "alter ego" tässä kirjassa on Peeter Mirk. Hän saa töitä arkeologisilla kaivauksilla. Sieltä hän löytää - parhaiden seikkailutarinoiden mukeisesti - käsiinsä tunnustuskirjoituksen, joka on vuodelta 1221, Viroa valloittaneen ja kristinuskoon käännyttäneen Lundin arkkipiispan omasta kädestä. Arkkipiispa on juuri saanut kuulla potevansa spitaalia, joten hän kirjoituksessaan kääntyy jumalan puoleen anoen anteeksiantoa virolaisten kohtelusta.

Jaan Kross osaa erinomaisen hyvin kirjoittaa eri aikakausien tyyliä, joten hän tekee tässä kaksoispeilitempun. Kirjoittaja ei selvästikään ole 1200-luvun mies, vaan Jaan Kross itse. Peeter Mirkille teksti on luonnollisesti aito. Spitaaliaihe esiintyy voimakkaana; sekä Peeter että kaikki, joille hän sen esittää, puhdistavat huolellisesti kätensä; kukaan ei ole varma, säilyykö spitaali 700 vuoden ajan vai ei (sen enempää kuin kukaan on varma, miten kauan stalinistihallinnon lyömä tahra säilyy). Löydetty kirjoitus on jo itsessään vaarallinen - sitä voidaan pitää väärennettynä stalinistihallinnon moittimisena. Akateemikko, jolle Mirk lopulta yrittää kirjoituksen luovuttaa, joutuu hermosairaalaan.

Sama kätketyn kirjoituksen teema esiintyy teoksessa kahdesti. Kun Mirk karkoitettiin, hän piiloitti länteen paenneen tyttöystävänsä kirjeen katto-orsien väliin ja löytää sen sieltä kymmenen vuotta myöhemmin. Kirje ei toki ole ihan yhtä vaarallinen kuin 700 vuotta vanha käsikirjoitus, mutta senkin löytäminen olisi voinut toimittaa hallussa pitäjänsä takaisin Vorkutaan.

Jaan Kross oli harvinaisen rohkea mies - hän kirjoitti "Syvyydestä"-kirjansa ennen Neuvosto-Viron luhistumista. mistä sen tiesi - vuonna 1988 stalinismin moittimisen spitaali olisi vieläkin voinut olla tappava tauti, vaikka Vorkuta oli ainakin virallisesti suljettu kaivos. Kuvaukset vuoden 1954 neuvostoelämästä - halpaa leipää kannatti käyttää seinien rappaamiseen, iranilaista kaviaaria sai kuuden kilon tölkeissä, mutta moni muu arkinen tavara oli täysin ulottumattomissa -olivat vielä arkipäivää vuonna 1988.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

Aivan ensimmäiseksi kerron, että tämä on klassinen vampyyriromaani. Toiseksi: herkät ihmiset varokoot. Bram Stoker ei olisi saanut aikaan näin karmeaa kirjaa (vaikka ehkä luuli niin).

Vampyyrikirjat ovat seuraneet kahta linjaa. Ensimmäinen kuvaa vampirismin seksinä. Tämä oli alkuperäinen linja - Draculat, Carmillat ja niin edelleen. Kun seksi oli kiellettyä, vaarallista ja kiihottavaa, vampyyrit edustivat demonista seksiä. Sitä mukaa kun seksistä tuli arkipäiväistä, myös vampyyrit muuttuivat vähitellen sellaisiksi hellanlettas-vampyyreiksi, joita vaikkapa Stephanie Meyer edustaa.

Toisen linjan mukaan vampyyrit ovat sairaus. Tämä on modernimpi AIDS-linja. Nämä vampyyrit kuvaavat usein myös ympäröivää maailmaa sairautena, jossa vampyyri ei ole se suurin paha (esimerkiksi Les Danielsin "Citizen Vampire", jossa vampyyri on vain veripisara Ranskan vallankumouksen terrorin valtameressä). Tähän linjaan kuuluu Lindqvistin "Ystävät hämärän jälkeen". Eräs henkilöistä kuvaa ympäristöään näin:

"En minä sitä tarkoittanut vaan koko paskaa. Blackebergiä. Kaikkea. Näitä taloja, katuja joita kävelee, paikkoja, ihmisiä, kaikki on vain... kuin yhtä suurta saakelin sairautta, tajuatko? Jotain on vialla. Tämä paikka suunniteltiin ja kaikki tehtiin että täällä olisi... täydellistä. Mutta jollain helvetin konstilla kaikki meni ihan väärin. Jotain paskaa.

Ihan niin kuin... en minä osa selittää sitä... kuin niillä olisi ollut joku idea siitä missä kulmissa, ti mitä tahansa, talojen piti olla suhteessa toisiinsa. Niin että siitä olisi syntynyt jokin saakelin sopusointu. Siitä mitään tullut kun mittatikussa oli joku virhe, kulmaviivainta tai mitä viivoitinta ne käyttävät, niin että kaikki meni vähän vituralleen heti alussa ja sitten aina vaan enemmän. Ja nyt täällä talsitaan talojen välissä ja tuntuu että... ei helvetti. Ei, ei ja ei. Ei sen näin pitänyt mennä. Tämä meni kaikki pieleen, tajuatko?

Kaikki meni pieleen heti alussa ja sitten aina vain enemmän päin helvettiä.

Tai eihän se virhe kulmissa ole, vaan jossain muussa, on jotain mikä vain... kuin sairaus joka on... seinissä ja minä... en halua olla täällä enää."

Paikka on siis Tukholman esikaupunki, Blackeberg. Asukkaina on koulukiusaajia ja kiusattuja, yksinhuoltajaäitejä, spurguja, narkkareiksi kasvavia lapsia. Ja yksi vampyyri.

Tässä ympäristössä vampyyri on tappaja, mutta myös ainoa, joka pystyy jonkinlaiseen inhimilliseen tunteeseen; ystävyyteen. Jos emme laske mukaan niitä spurguja, jotka myös pystyvät tuntemaan ystävyyttä, jopa rakkautta. Sen vuoksi heistä kaiketi on alkoholisteja tullutkin. Tässä ympäristössä ihminen ei pysy järjissään kuin tulemalla hulluksi tai juopoksi.

Ja karmivinta on, että ympäristö on myös meidän, karmivan tavallinen. Tosin ilman vampyyriä, joka ratkaisisi pelin ainakin muutamille.

Amos Oz: Ehkä jossain muualla

Amos Oz kirjoittaa romaaninsa hepreaksi, mutta olen vainuavinani niissä muiden, Amoksen lapsuuden kielten kaikuja. Edellisessä lukemassani, krijasas "Musta laatikko", iäkkään isoisän puheessa tuntuu puhtaasti venäjä. "Ehkä jossain muualla" maistuu jiddishiltä.

Kirja on kuvaus kibbutzin elämästä. Huumori on hellää, mutta sisäänpäin lämpiävä, pieni yhteisö tuodaan selkeästi esiin. Vihollinen - tällä sanalla - on aina läsnä; traktoreille järjestetään väijytyksiä, jotiakin kranaatteja ammutaan. Tulisimmassa kohtauksessa kibbutzin israelilaiset päättävät ottaa käyttöönsä arabien viljelemän pellon, lähettävät sinne panssaroidun traktorin ja maan kyntäminen keskeytyy, kun traktoria tulitetaan ja kuljettaja kuolee. Kibbutzin arkielämä tulee esiin vain taustana. Lasten yhteinen hoitokoti, nuorten omat huoneet, pyykki- ja leipomavuorot - kahtena päivänä viikossa kibbutzin naiset saivat käyttää isoa uunia omiin leipomuksiinsa - hankaluus, jonka ulkoa tulevat vieraat aiheuttavat tuomalla yksityisiä lahjoja - tästä saa kuvan ilman, että kibbutzin elämää alleviivataan.

Pääasiallisena vihollisena kibbutzissa ovat juorut ja sekavat keskinäiset suhteet. Reuvenin vaimo on karannut Ezran veljen työtoverin kansa Saksaan. Reuven makaa Ezran vaimon kanssa. Reuvenin 16-vuotias tytär solmii suhteen Ezran kanssa. Tämä kaikki saa kielet laulamaan. Kun Ezran veli tulee Saksasta ja koettaa houkutella Reuvenin tyttären muuttamaan äitinsä luo, tilanne kohoaa kiehumapisteeseen. Tämän kaiken kehyksenä ovat kuvaukset kibbutzin elämästä, joissa kertoja käyttää viehättävää "me"-muotoa mainitsematta kertaakaan, kuka henkilöistä hän on. Lopputuloksena on merkillinen tunne yhteisöstä, joka on niin yhteen kietoutunut, että henkilöt eivät erota itseään naapuristaan. Idylli, jossa tunteet jännittyvät, mutta jollakin tavalla kaikki järjestyy.

Amos Oz karkasi traagisesta lapsuuskodistaan kibbutziin 16-vuotiaana. Kirja on luultavasti hänen kumarruksensa nuoruusajalleen katsottuna keski-iän selkeydestä kuin vanhus musitelisi lapsuusvuosiaan.

Stephen Greenblatt: Shakespeare

Shakespearesta on julkaistu elämäkertoja suomeksi, viimeksi Anthony Holdenin (joka on aivan kelvollinen perusteos). Greenbalttin kirja on erilainen ja mielenkiintoinen. Siinä käsitellään Shakespearea näytelmiensä kautta. Tämä näkökulma jättää sivuun useita kaluttuja luita, kuten "tumman naisen" henkilöllisyyden, mutta antaa mielenkiintoisia näkökulmia useisiin muihin näytelmiin ja Shakespearen elämään ja hänen aikansa Englantiin, politiikkaan ja joihinkin merkittäviin hahmoihin. Joistakin soneteista Grenblatt antaa aika hätkähdyttävän tulkinnan.

Sellaiset näytelmät kuin "Kuningas Lear", "Macbeth" ja "Venetsian kauppias" tulevat esiin uudesa valossa (vaikka historialliset näytelmät on parhaiten hahmotettu Jan Kottin kirjassa "Shakespeare tänään").

Kiehtova matka Shakespearen maailmaan näytelmien harrastajille. Jos halutaan perustietoja Shakespearen elämästä, suositan enemmän tuota Holdenia.

Dean Koontz: Varjostaja

Pieni jännityskirja, jonka varsinainen juoni ei silmiä päästä pullista. Alex on juuri mennyt naimisiin. Aviopari on muuttamassta Yhdysvaltojen itärannikolta Kaliforniaan. Courtney, vaimo, on lentänyt edeltä valmistelemaan asuntoa. Alex on menossa uudella autollaan mantereen poikki mukanaan Courtneyn 11-vuotias veli. Heidän peräänsä liimautuu pakettiauto; kohta valkenee, että auton kuljettaja ei vain häiriköi, hänellä on mielessään murha. Pakettiautoa ajaa Courtneyn aikaisempi miesytävä, joka ilmeisesti - Koontz kuvaa vain oireet - potee aivokasvainta ja sen seurauksena on muuttumassa murhanhimoiseksi sekopääksi.

Kiinnostavampaa kuin juoni on kuvaus Yhdysvaltojen vainoharhaisesta ilmapiiristä Vietnamin sodan aikana. Alex ja poika saavat osakseen vihamielisyyttä ja torjuntaa, koska auto on liian hieno ja Alex on älykkö ja aseistakieltäytyjä. Vaikka takaa-ajaja surmaa yhden poliisin, sitäkään ei tutkita, koska poliisit hakevat vain vasemmistolaisia ja muita salaliittolaisia. Peloittavalta tuntuu, että 35 vuotta siten kirjoitettu kirja voisi kuvata tämän päivän terroristijahtia käyviä Yhdysvaltoja. Jos Alex olisi pikkuisen tummempi - vaikkapa iranilainen yliopiston opettaja - tilanne voisi olla sama. Pelastuakseen Alexin on luovuttava periaatteistaan ja minuudestaan ja ryhdyttävä juuri siihen, mitä hän on vannonut välttävänsä - väkivaltaan. "Olen menettänyt kaiken", Alex lopussa sanoo. Hän on menettänyt itsensä.

Rudyard Kipling: Kim

"Kim" on yksi kuolemattomista nuorisokirjoista, jota aikuinenkin lukee. Kirjasa säilyy jännite alusta loppuun, henkilöt ovat kiinnostavia ja miljöö käy vuosien mittaan yhä eksoottisemmaksi, kun brittiläisen Intian ajoista on enemmän aikaa. Kirjan elävyyden salaisuus on, että se perustuu todellisiin tapahtumiin sikäli, että kirjan "suuri peli" oli parinsadan vuoden ajan hyytävää todellisuutta. Venäläiset ja britit kävivät tätä vakoilu- ja valtapeliä Keski-Aasiassa, kun venäläiset laajensivat imperiumiaan Aasiassa ja pyrkivät saamaan haltuunsa teitä ja solia rikkaasen Intiaan ja britit koettivat suojella omistuksiaan ja pitää jalkansa Kashmirissa ja Afganistanissa - voi sanoa, että "suuri peli" ei ole koskaan loppunutkaan, pelaajat vain vaihtuvat.

Peter Hopkirk kertoo historiankirjassaan "The Great Game" vakoilupelistä ja alkuasukasvakoilijoista, joiden tilanne oli vielä vaarallisempi kuin brittien ja venäläisten. Tällaisia alkuasukasvakoojia ovat Kimissä Hari babu, afgaani Mahmud Ali ja tavallaan myös intialaistunut englantilaisorpo Kim. Kimin tarinassakin puhutaan asiallisesti salamurhista ja niitä myös viime tingassa vältellään. Kim kohtaa kirjan alussa tiibettiläisen laman, josta tulee hänen opastajansa ja isähahmonsa. Matka mutkistuu, kun Kim ja lama tapaavat Kimin kuolleen isän rykmentin ja pojan sielusta köydään kamppailua. Lopulta Kim lähetetään kouluun, mutta hänen vakoojankykynsä on jo havaittu - kirjassa vilahtavat salaisen palvelun britit ovat voineet olla todellisia henkilöitä, jopa Lucknowin salaperäinen "helmien parantaja" - ja koulun jälkeen Kim osallistuu kahden venäläisen vakoojan jäljitykseen ja heidän toimintansa todisteiden anastukseen. Yllättävä loppu liittyy Kimin henkiseen kehitykseen, vaikka hänen aikuisuransa voi lukija itse päätellä. Kiplingiä on Idän mystiikka kiehtonut enemmän kuin vähän, niin mielellään kuin hän "valkoisen miehen taakasta" julistikin.