Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Kirjassa on todella vauhtia - klassisen klisheen mukaan "sitä ei voi laskea käsistään". Dynamiikkaakin on toisille jakaa. Kun kaksi ihmistä on yhdessä tekemässä jotakin äärimmäisen hankalaa ja samalla kuitenkin arkipäiväistä - leiriytymässä, syömässä, kyykkimässä puskissa - äärimmäisen uupuneina, niin pienikin paljastuu. Voin olla herkempi naisen tunnoille, mutta kyllä erityisesti parin mies vaikuttaa jäykkäniskaiselta tollolta.

Motivaatio vain on hukassa. No, minulta ainakin, mutta myös kamppailevalta parilta. Ja luonnollisesti sekaan heitetyltä ilkimykseltä, joka koti-Suomessa tekee kaikkea ilkeyttä paremman tekemisen puutteessa (voi olla spoileri, mutta hänen henkilöllisyydekseen en voi päätellä muuta kuin kirjan Heidin pappa-betalar-veljen).

Linnunaivot ovat luonnollisesti Uuden Seelannin kealla, älykkäällä papukaijalla, joka saadessaan kylliksi ruokaa panee huomattavan älynsä ja energiansa nokkelaan pahantekoon. Sopii arvailla, keillä muilla on linnunaivot.

Niin, se motivaatio - kun minun päähäni ei vain mahdu, mitä hemmetin järkeä on singahtaa kalliisti lentokoneella Suomesta jonnekin Uuden Seelannin ja Tasmanian takametsien perukoille moderneista moderneimpien välineiden kanssa kävelemään mahdollisimman vaikeita reittejä, kelloin, kartoin ja kompassein, vahtia niitä kelloja, karttoja ja kompasseja niin, ettei ehdi maisemia katsella; laskea ruokavarat viiimeisen gramman mukaan ja sitten raivota, kun leipä homehtuu; räksyttää matkakumppanille, kun tämä noudattaa ikiaikaista luontoa saamalla kuukautiset, jotka saastuttavat ikiaikaista Tasmaniaa (karttaan merkityllä vaellusreitillä) ja lopulta suunnitella paluuta lentäen yli puolen maapallon kotiin. (Joskin - spoileri taas - eihän se ihan niin käynytkään, kun se ikiaikainen luonto ei ole kello, kartta eikä kompassi).

Henkisesti häiritsevä kirja, koska kuulun siihen ihmisryhmään, jonka mielestä asioissa pitäisi olla jokin tolkku.