Liisa Liimatainen: Iran - Huntu ja haaste

Taas yksi näistä kirjoista, jotka maailmasta tietoa haluavat panevat "täytyy lukea" -listalle. Liimatainen on 11 vuotta vieraillut ja asunut Iranissa ja jakaa tietonsa lukijan kanssa. Hän on haastatellut useaan otteeseen kaikki tärkeät Iranin ajattelijat ja toisinajattelijat (mukaan lukien ajatollah Khomeinin tyttärentyttären)ja lisäksi suuren joukon tavallisia iranilaisia.

Iran on eräs niistä maista, joista lehtiä lukiessa saa monoliittisen kuvan, mutta jotka ovat dynaamisia, jännittäviä ja hyvin tärkeitä maapallolle ja politiikalle. Valmistautukaa joustamaan ennakko-odotuksistanne, koska Iran ei ole sellainen kuin ajattelette, ajattelettepa mitä tahansa.

Kirja loppuu juuri, kun Ahmadinejadin presidentinvaalit ovat kesken. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Pelkään, että saamme kaikki sen tietää...

James Schmitz: The Lion Game

James Schmitz taitaa olla vallan unohdettu space opera -kirjailija ajalta, jolloin he eivät ottaneet itseään turhan vakavasti vaan viihdyttivät lukijoita. Eräs Schmitzin suosikkihenkilöistä oli Telzey Amberdon, nuori psi, joka selvisi kuolettavista haasteista ei ainostaan telepaattisilla kyvyillän, vaan myös älykkyydellä ja rohkeudella.

"The Lion Game" alkaa huviretkestä. Telzey on leiriytymässä luonnonsuojelualueella, kun hänet tavoittaa hälyttynyt psi-kutsu. Telzey lähetti telepaattisen komennon harhautuneelle koiralleen ja sen sieppasi joku tuntematon. Telzey lähtee tutkimaan outoa viestittäjää ja joutuu suoraan ansaan - pahantahtoinen psi harrastaa uhriensa metsästystä planeetan tappavimman pedon avustuksella. Telzey selviytyy ansasta osaksi koiransa avulla, mutta hänelle paljastuu, että psi-metsästäjä on syöttinä vielä tappavammassa loukussa. Vieras psi-rotu on soluttautunut useille teknisesti edistyneille planeetoile ja suunnittelee galaksin valloitusta. Heitä huolestuttavat kuitenkin ihmis-psit, joiden kyvyistä he eivät ole varmoja, ja he haluavat elävän näytteen tutkittavakseen. Telzeylle lankeaa tämä kunnia.

Hengissä selviämisen ja galaksin pelastamisen lisäksi Telzeyllä on vielä yksi huoli - hänen pitäisi ehtiä kotiin 16-vuotissyntymäpäivilleen etteivät hänen vanhempansa kimpaannu...

Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit

Kirjan lukijoiden (jotka oletettavasti ovat erityisen kiinnostuneita Suomen historiasta - tässä hyvin suuressa määrin emeritusprofessori käsittelee muiden historian asiantuntijoiden tekstejä ja välillä käy ankaraakin polemiikkia) on valmistauduttava henkiseen tärskyyn. Pitäkää tuolistanne kiinni:

- Ruotsi-Suomea ei koskaan ole ollut olemassa
- Suomi ja suomalaisuus syntyivät vasta vuoden 1860 jälkeen
- Porvoon valtiopäivät eivät olleet valtiopäivät, vaan ihan tavalliset maapäivät
- Suomea ei julistettu 1809 erilliseksi valtioksi, jolla on oma perustuslaki, omat lait ja oma hallitsija (Venäjän tsaari Suomen suuriruhtinaana)
- ja - tietenkään - mitään vapaussotaa ei ollut, kansalaissota kyllä (vaikka tämä on ollut tiedossa jo pitkän aikaa muutamia yleisönosastojen änkyröitä lukuunottamatta)

Suomi (jolla tarkoitettiin Varsinais-Suomea) kuului kiinteänä osana Ruotsiin. Vuosien 1808-09 -sodan päättäneellä rauhansopimuksella tämä osa Ruotsin valtakuntaa siirtyi osaksi Venäjän valtakuntaa. Porvoossa tsaari kävi ottamassa vastaan uusien alamaistensa uskollisuudenvakuutuksen - toimenpiteestä ei kiinnostunut edes Åbo Tidningar, joka esitteli intiaanien tapoja Porvoon tapahtumien sijaan.

Vuodesta 1860 lähtien jotkut suomalaiset sivistyneistön jäsenet alkoivat laatia kirjoitelmia, joilla he hivuttivat yleistä mielipidettä siihen suuntaan, että Porvoossa pidettiin valtiopäivät, Suomelle vahvistettiin omat lait, joita voisi nimittää vaikka perustuslaeiksi, ja että tämän kaiken perusteella Suomi oli, jos ei ihan itsenäinen valtio, niin ainakin "sisäisesti itsenäinen". Tämän rakennelman perusteella suomalaiset sitten tarmokkaasti vaativat ja lopulta saivat Suomelle todellisen itsenäisyyden. Valtiomme on propagandan tulos. Erittäin tehokkaan ja ansioituneen propagandan, sanoisin.

Siinä sivussa Jussila kaatelee monia muita myyttejä "Kumpujen yöstä" - suomalaisen erikoisuudesta, erityisasemasta, kansallisen kohtalon tunnosta, ristiretkistä ja monista muista asioista, joilla Suomen minäkuvaa on pönkitetty. Kannattaa lukea.

Dorothy H. Crawford: Deadly Companions

Dorothy Crawford käy pätevästi ja selkeästi läpi ihmisten ja mikrobien pitkän yhteisen historian. Aiheesta on krijoitettu aikaiemminkin, mutta kirjassa on silti paljon aivan uutta tietoa, esimerkiksi pohdinnat siitä, mitä taudit meillä olivat keskuudessamme jo silloin, kun meistä tuli ihmisiä, ja miksi.

Crawford ei ota yhtään vanhaa olettamusta itsestään selvänä, vaan pohtii mahdollisuuksia ruttojen todellisesta olemuksesta antiikista nykyaikaan ottaen huomioon, että mikrobit muuntelevat. Oliko keskiajan tunnetuin tauti, "musta surma", todellakin paiserutto? Oliko se Ebola-tyyppinen virussairaus, joka sittemmin on hävinnyt? Nykyisen tietomme mukaan taudinaiheuttajat eivät pysy muuttumattomina.

Runsaasti tietoa on myös tautien luonnollisista varastoalueista, joista ne voivat ilmaantua, ja niiden kantajista - esimerkiksi paiseruttoa esiintyy endeemisenä Kaliforniassa ja se tarttuu useisiin ihmisiin joka vuosi. Crawford muistuttaa hallitusten taipumuksesta salailuun - ei vain SARS ja Kiinan hallitus saa tuomiota, vaan myös tapaus, jossa vanhahko pariskunta New Yorkin hotellissa poti paiseruttoa ja juttu salattiin täysin paitsi tutkijoilta.

Vaikka Crawford esittelee kaikki nykyajan keinot paljastaa ja torjua mikrobihyökkäyksiä, hän päätyy samaan masentavaan lopputulokseen kuin kaikki aiheesta kirjoittajat; sota mikrobeja vastaan on sota, jonka häviämme. Käymme viivytystaistelua.

Synkästä lopputuloksesta Crawfordin vilpitän kiinnostus aiheeseensa tarttuu väkisinkin lukijaan, joka seuraa mielenkiinnolla, millainen lumoavan mutkikas elämänkierto on koleralla Bengalinlahden vesissä ja miten se joskus ponnahtaa ihmisiin tappavin seurauksin, kunnes taas palaa veteen jatkamaan omaa taisteluaan omia viruksiaan vastaan - taistelua, jossa ihmisten sairastuminen ja kuolema on sattumanvarainen sivutulos.

Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha

Lindqvistiä lukeneille tämä kokoelma puheita ja artikkeleita on tuttua; hän ravistelee teksteissään länsimaiden puhtoista kuvaa itsestään ja historiastaan ja katsoo, mitä ryömii esiin. Ja kyllähän sieltä ryömii.

Aikaisemminkin on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaisista Saksan pommituksista, joista Lindqvist esittää jyrkän arvion (johon ei ole vastaansanomista): äärimmäisen laajat, siviilikohteisiin tehdyt iskut eivät palvelleet mitään sotilaallisia tarkoituksia. Lindqvist muistuttaa myös, että tällaiset ilmaiskut eivät ole maailmansodan keksintöä, vaan siirtomaavallat ennen ja jälkeen sodan käyttivät niitä köyhien maiden väestön nujertamiseen - ja käyttävät yhä.

Näin selvästi ei ole ennen tuotu esiin, että liittoutuneet tiesivät koko ajan juutalaisten kansanmurhasta yksityiskohtia myöten - ja kieltäytyivät tekemästä yhtään mitään. Ei kaiketi pitäisi olla edes hämmästynyt.

Sen sijaan järkytyin todella lukiessani kuvausta Yhdysvaltojen ensimmäistä pyrkimystä levittää "oikeudenmukaisuuden lempeää mahtia" - sanavalinta on Yhdysvaltojen hallituksen - valtameren taakse; Filippiinien valtaus oli omaa luokkaansa, koska kansanmurhale ei ollut mitään järjellistä syytä paitsi sotilaiden kiihkeä halu päästä "nekrujen kimppuun". Tämä sanonta on amerikkalaisen sotilaan kirjeestä kotiväelle samoin kuin seuraava:

Nekrujen päiden napsimien vedestä on hauskempaa kuin kyyhkysten metsästys.

Muistutan vielä, että nämä "nekrut" olivat filippiiniläisiä tarkoitus oli "vapauttaa" heidät espanjalaisten vallasta ja vuosi oli 1899.

Toinen minulle uusi juttu oli tapa, jolla englantilaiset käsittelivät ns. mau-mau-kapinaa. Kapina oli epäilemättä raaka molemmin puolin, mutta mittasuhteet: mau-mau tappoi noin 200 englantilaista. Britit päättivät sivistää Kenian. Arvellaan yli 300 000 ihmisen kuolleen tässä sivistämisessä, useimmat kidutettuina - englantilaiset käyttivät Yhdysvaltojen etelävaltioista tuttu menetelmää sitoa köysi uhrin kaulaan ja laahata häntä auton takana, kunnes ruumis murjoutui tunnistamattomaksi. Muitakin menetelmiä kehitettiin, ihmismateriaalistahan ei ollut puutetta. Kenialaisia sivistettiin 50-luvun lopulta 60-luvun alkuun, kunnes sota kävi liian kalliiksi ja Britannia luovutti Kenian Jomo Kenyattalle, joka yhdessä yössä muuttui veren hullaannuttamasta villipedosta tunnustetutksi valtiomieheksi. Englantilaiskiduttajista useimmat palasivat Englantiin ja saivat kunniamerkkejä. Tämä historia on hyvä muistaa kun kummastellaan, mistä nykyiset kenialaiset ovat oppineet epämieluisat tapansa.

Lindqvistiä on hyvä lukea aina, kun valkoisen miehen sädekehä alkaa loistaa niin kirkkaasti, että se haittaa näköä.

Charles de Lint: Memory & Dream

Kirja, jossa käsitellään pahoinpideltyjen naisten psykologiaa, pedofilian uhreja, muistojen tukahduttamista ja itsemurhaa. Pääaiheena on kuitenkin fantasia elämässä.

Kirja siirtyy 70-luvulta 90-luvulle. 70-luvulla nuori taitelijayhteisö on kerääntynyt luomaan. Joukossa on maalareita ja kirjailijoita; päähenkilöistä Kathy kirjoittaa fantasianovelleja, Izzy maalaa ja Alain on perustanut pienen kirjapainon, jossa tuottaa ystäviensä runokirjoja. Izzy tapaa erakkona elävän, mutta äärettömän kuuluisan maalari Rushkinin, joka ottaa hänet oppilaakseen. Izzy oppii, jopa yllättäviäkin asioita - jotkut maalaukset tuovat "toiselta puolelta" eläviä hahmoja, jotka ovat riippuvaisia lähdemaalauksestaan ja kantavat niiden ulkomuotoa, mutta joiden luonne on aivan heidän omansa. Tämä tieto tulee hinnan kanssa. Rushkin hakkaa Izzyä selittämättömien raivonpuuskien vallassa, ja Izzy ottaa kaiken vastaan, kunnes päätyy sairaalaan. Häntä tukee John, joka oudosti muistuttaa yhtä hänen maalauksistaan. Sitten Izzylle valkenee, mikä John on, ja hän joutuu kohtaamaan oman vastuunsa - eikä kestä sitä.

Kathy kuolee, ja Izzy muuttaa saarelle, jossa syttynyt tulipalo tuhoaa kaikki hänen numeninsa, sana, jota hän käyttää näistä maalausten eloon tuomista hahmoista. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Alain tunkeutuu hänen yksinäisyyteensä Kathyn muistokirjan teon vuoksi, ja tapahtumat lähtevät taas liikkeelle. Izzy joutuu kohtaamaan kaikki menneisyytensä aaveet, Kathyn kuoleman, Johnin ja erityisesti Rushkinin.

de Lintin kirjoista pidän erityisesti tästä. Kirja on viimeistelty, laaja-alainen ja käsittelee hämmästyttävän montaa kipeää aihetta - vaikka loppuukin optimistiseen sävyyn. Mielikuvitus ja luovuus ovat yhtä todellisia kuin mielen luoma torjuntakin.

Robert Howard - Petri Hiltunen: Conan Cimmerialainen

Tämä hallussani oleva painos on Jalavan vuoden 1991. Hiltusen kuvittamia Conaneja on muitakin, tämä lienee ensimmäinen.

Kirjassa on runo ja viisi novellia, kääntäjä on Leena Peltonen. Conan tulee esiin teräsjäntereisenä villinä, joka pukeutuu punaisiin silkkihousuihin, miekka vyöllään ja polvesta riippuu nuori, pehmeäihoinen nainen. Aina vaalea, ja ehdottomasti pehmeäihoinen.

Howardin Conan on ällistyttävässä määrin samanlainen hahmo kuin Burroughsin Tarzan. Tarzan pukeutui leopardintaljaan eikä ollut etsimässä aarteita, kuten Conan vilpittömän rehellisesti oli, mutta molemmat hakeutuivat mystisiin paikkoihin, joissa salaperäiset olennot tai heimot pitivät majaa, molemmat joutuivat taistelemaan teräsjäntereidensä äärirajoille ja molemmat pelastivat neitoja - jopa Conan valintatilanteessa pelasti mieluummin tytön kuin aarteen. Tosin Tarzan ei paiskautunut tyttöjen kanssa sänkyyn, kuten Conan mitä ilmeisimmin teki heti tilaisuuden tullen (luultavasti sänkykään ei ollut tarpeen).

Hiltusen kuvissa Conan on viillelty kuin parilassa käynyt, ja typykät ovat suorastaan liioitellun paljon pienempiä - polvessa roikkuminen on pakollista, he eivät ylettyisi edes vyöhön asti. Siitä huolimatta opus on klassisen viihdyttävä. Howard kirjoitti hyvää miekkafantasiaa.