Anthony Beevor - Artemis Cooper: Pariisi miehityksen jälkeen 1944-1949

Anthony Beevor on tällä kertaa tehnyt yhteistyötä puolisonsa Artemis Cooperin kanssa. Tämä näkyy krijasta, jossa Beevor-tyyppisten sotatilanteisiin pureutuvan kerronnan lomassa on herkullista juorukronikkaa tunnetuista (ja Suomessa vähän vähemmän tunnetuista) ranskalaisista.

Kirjan nimessä on rajattu Pariisi ja vuodet 1944-1949. Todellisuudessa kirja aloittaa saksalaisten miehityksen alusta ja lopettaa siivoamalla kommunismin, Vichyn hallituksen kauhutekojen ja de Gaullen loppukauden loppuhistorian - tosin kehykset on käsitelty niukemmin. Tapahtumapaikkakin on pääasiassa Pariisi, mutta tarkastelussa on koko Ranska. Tämä antaa sopivat taustatiedot tarinaan, joka ei ole välttämättä täysin tuttu - tunnustan itse, etten tiennyt, miten tiukasti kommunistit yrittivät saada Ranskaa haltuunsa sodanjälkeisinä vuosina.

Laajat kaaret siis yhdistyvät henkilöjuoruihin ja anekdootteihin, mikä tekee kirjasta viihdyttävämmän kuin Beevorin yksityiskohtaiset ja tiukat kuvaukset esimerkiksi Stalingradista. Tässä kirjassa on aikaa poiketa siihen, miksi Yhdysvaltojen ulkoministeri kiskottiin istumaan housunpersuksistaan, kun hän yritti esittää maljaa Berliinin ilmasillalle, mihin Coca-Cola halusi saada valtavan valomainoksensa (Eiffel-torniin) ja miten Hemingway oikeastaan valloitti hotelli Ritzin.

Hilary Mantel: Wolf Hall

Hans Holbein: Thomas Cromwell

Henrik VIII ja hänen vaimonsa ovat suosittuja romaanin aiheita (mm. Philippa Gregory), mutta Henrikiä palvelleet valtiomiehet esiintyvät usein kuin Prahan kellotornin hahmot; uusi vaimo tulee, uusi kansleri tulee; vaimo menee, kansleri menee (usein mestauslavan kautta), uusi kansleri tulee - yhtä jäykkinä ja persoonattomina kuin nuo kellopelin patsaat. Hilary Mantel muistuttaa, että he olivat eläviä, persoonallisia ja loppujen lopuksi tärkeämpiä kuin kaiken maailman kuningattaret. Ja myös, että Henrik VIII:n aika oli huomattavien uskonnollisten mullistusten aikaa, ja ihmiset ottivat nuo asiat todella vakavasti, elämän ja kuoleman kysymyksinä (ja millaisen kuoleman!)

Hilary Mantel on kirjoittanut epätavallisen kirjan epätavallisesta miehestä. Monet yksityiskohdat saattavat olla kirjallista sepitettä, mutta Cromwellin ura on lujasti vahvistettu historiassa. Hän syntyi sepän, kapakanisännän tai joidenkin mukaan kangaskauppiaan poikana - Hilary tekee Walter Cromwellista kaikki nämä, mikä ei noina aikoina ollut ollenkaan epätavallista. Kirkko oli laitos, jonka kautta sukuja ja aatelisuutta korostavana aikana noustiin - kardinaali Wolsey oli teurastajan poika - mutta Thomas Cromwell ei koskaan ollut kirkon virassa; hän aloitti italialaisen pankkiiriliikkeen työntekijänä, päätyi kardinaali Wolseyn palvelukseen ja siitä kuninkaan lähimmäksi mieheksi. Miten sepän poika sitten päätyi Italiaan? Hilaryn mukaan sotilaana, mikä oli täysin mahdollista sekin.

Hilaryn Thomas Cromwell saa koko ajan kuulla alhaisesta syntyperästään ja ottaa sen stoalaisesti vastaan, jopa nauttii juoruista, joita hänestä levitellään. Hän on hellä perheenisä, joka menettää vaimonsa sairaudelle eikä koskaan toivu siitä. Hän on terävä- ja sujuvakielinen, ja hänellä on loistava muisti - renessanssi-ihminen, yhtä kotonaan Thames-joen soutajien ja suvustaan ylpeiden aatelisten joukossa (ja kaikki ovat hänelle velkaa; hän miettii, että aateliset ajatelevat vain linnojaan ja haarniskoitaan eivätkä tajua, että maailmaa johdetaan pankkiirien helmitauluilla).

Kirja alkaa kardinaali Wolseyn sortumisella ja päättyy Thomas Moren mestaukseen. Cromwell todistaa protestanttien polttamista kerettiläisinä, yrittää auttaa saarnaajia pakoon ja huolehtii nuorukaisista, joita hän kerää isoon taloonsa. Samalla hän on armoton huolehtiessaan kuninkaansa asioista - kuninkaan, joka tulee mestauttamaan hänet ja suremaan sitä lopun ikäänsä. Kirjan nimi, Wolf Hall, on vertauskuva; viimeisessä lauseessa Cromwell on ensimmäistä kertaa menossa Wolf Halliin, Seymourien sukukartanoon, jossa Henrik tulee kiinnittäneeksi silmänsä Jane Seymouriin, tulevan poikansa tulevaan äitiin. Tulevaisuus on koko ajan läsnä lukijalle, mutta ei kirjan henkilöille. Jokainen sivu on ladattu enteellisellä odotuksella, joka kaikuu taka-alalla kuin hautajaiskellot. Silti kirja on nokkela, hauska, elävä ja värikäs. Ei ihme, että se sai vuoden 2009 Booker-palkinnon.

Adrian Goldsworthy: Rooman valtakunnan tuho

Edward Gibbon on Rooman valtakunnan tuhon kuauksen voittamaton kuningas, ja Adrian Goldsworthy tekee hänelle kunniaa koko kirjansa matkan. Hyvin kunnioittavasti Goldsworthy on myös mestarin kanssa eri mieltä - Rooma ei välttämättä tuhoutunut paheisiinsa eikä ulkoisiin vihollisiin. Toki näilläkin oli osuutensa. Roomaa ei kenties myöskään tuhonnut rahametallien puute, kuten nykyään toisinaan ajatellaan. Goldsworthy ei ole edes aivan varma siitä, tuhoutuiko Rooma - siis tapahtuiko äkillinen, dramaattinen Augustuksen Rooman sortuminen pimeään keskiaikaan. Pikemminkin hän näkee 200-luvun Marcus Antoniuksen Rooman vähittäisen liukumisen Romulus Augustuluksen, Länsi-Rooman viimeisen keisarin, merkityksettömyyteen hitaana, kahdensadan vuoden ajanjaksona, jossa osaansa näyttelivät paitsi ulkoiset uhat, myös roomalaisten tavaton taipumus harrastaa sisällissotia ja puhtaasti huono onni, joka antoi Itä-Roomalle muutamia pitkiä hallituskausia aikuisten ja voimakkaiden miesten alamaisuudessa samalla kuin Länsi-Roomaan sattui perätysten heikkoja lapsikeisareita, joista kiisteltiin kuin kananrääppeistä (eräs keisareista, Honorius, harrasti kanankasvatusta).

Goldsworthy tekee tapansa mukaan hyvää työtä. Valitettavasti suomentajan huolimaton suhtautuminen suomen kieleen tekee lukemisesta vähemmän kuin nautinnollista. Tällaistako kieltä kouluissa nykyään opetetaan? Yksiköt ja monikot lauseissa miten sattuu, taivutusmuodot kateissa ja huono oikoluku - virkkeistä saattaa puuttua tärkeitä sanoja niin, että merkitys on arvattava. Ikävää. (Ja sitä paitsi uhka taipuu "uhan", ei "uhkan".)

Charlotte Bronte: Professori

Charlotte Bronten "Professori" julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen, vaikka hän kirjoitti sen ensimmäisenä romaaninaan. Suomennos on saatu vasta nyt, vuonna 2009. Tämä on vahinko. Kirja ei ole pelkkä "Syrjästäkatsojan tarinan" sormiharjoitus, kuten yleensä väitetään, vaan aivan kelvollinen, itsenäinen romaani, jossa näkyvät monet Bronten teemat ensimmäistä kertaa.

Kirja on vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevan nuoren miehen kuvaus hakeutumisestaan Belgiaan opettamaan, joutumisestaan viettelijättären vaikutuspiiriin ja todellisen rakkautensa löytäminen ja voittaminen. Kertojan kuvaus suhteestaan molempiin naisiin on suorastaan raaka ja varmasti aiheutti aikoinaan sen, että kustantajat hylkäsivät romaanin. Kirjan Williamin suhtautuminen belgialaiseen Zoraïdeen ja tämän alistumisen hyväksyminen - vaikka hän tiesi tilanteen valheelliseksi - ja sveitsiläisen Franceksen määräileminen tekee sankarista aika vastenmielisen tyypin, mutta ihmissuhteiden kuvaus vetää silti puoleensa. (Vaikka haluaisin kovasti vetää miestä nenään.)Frances on selvästi Bronten myöhempien romaanien sankarittarien sisar ja moni muu henkilö ilmestyy Bronten myöhemmissä kirjoissa hiotumpana ja valmiimpana, mutta varsin valmiita he ovat jo "Professorissakin" (nimitys tarkoittaa yksinkertaisesti opettajaa).

Markus Kajo: Kettusen kannettava

Valittaen on todettava, että Kettusesta on mennyt puhti. Syynä voi olla nykymaailman tietotekniikka; usea juttu koskee mainittua tietotekniikkaa. Joissakin viitataan myö vaimoon, joka tuntuu olevan vastaan haraava (katsokaa suomen sanakirjasta, että sellainen juttu se).

Joskus Kettunen sentään vielä intoutuu juupelisti leikkimään sanastolla, kuten pre-fight check -tarinassa:

Helikopterin kyytiin jos aiotte, niin kannattaa katsoa, että ison roottorin päällä oleva kiinnitysmutteri on lujasti kiinni. Kun, jos kuski panee ilmassa pakin päälle ja mutteri on vähänkin löysässä, niin sehän kelkettää hetkessä ropeli irti. Ja eikun hatelikkoon naamalleen posahtaa koko pääropelittomaksi jäänyt helvetinkone; ahteriroottori vain ulisee kuin koira klarinetille. Että vihaakin klarinettia se elukka. Se on yliluonnollista!

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja

Anna-Lena Laurénin ensimmäinen suomennettu kirja "Venäläiset ovat hulluja" tuo esiin hänen monivuotisen uransa Venäjällä. "Vuorilla ei ole herroja" keskittyy parin viime vuoden ajan Kaukasian valtioihin, mutta Anna-Lenan pitkäaikainen alueen ja asukkaiden tuntemus näkyy yhtään tyrkyttämättä.

Kaukasiasta tiedetään paljon vähemmän kuin yleensä luullaan. Kirja on siis erittäin tärkeä myös lähdeteoksena. Jokaisessa luvussa on ensin perustiedot kyseisestä valtiosta ja sitten Anna-Lenan oma raportti alueesta ja sen nykytilasta. Tietoa, välillä hyvin shokeeraavaakin, tulee aivan huomaamatta. Erittäin kannatettava kirja.

Andre Norton: Lore of the Witch World

Kokoelmassa on seitsemän novellia Witch World -maailman alkuajoista, joten novelleissa on useita viittauksia romaaneihin. Novellit ovat 70-luvulta, sen ajan feminististä kärkeä. Muun muassa novellissa "The Toads of Grimmerdale" ja jatkotarinassa "Changeling" raiskattu nainen hakee omatoimiseti oikeutta - harvinaista 70-luvun fantasiassa.

Muuten novellit ovat tämän päivän fantasiamaaimasta katsoen melko latteita, mutta on muistettava, että Andre Norton oli aikanaan lähes ainoa alan kirjoittaja.