Arne Dahl: Verikyynel

Taidan olla lukemassa Dahlin kirjoja väärässä järjestyksessä. "Vuoren huipulla" -kirjassa puhuttiin paljon Kentuckyn murhaajasta. "Verikyynel" käsittelee sanottua henkilöä, ja tässä taas puhutaan paljon Valtamurhista, mikä ilmeisesti on Dahlin ensimmäinen.

Dahl on taas kansainvälisissä aiheissa innolla mukana. Kentuckyn murhaaja on poikkeuksellisen raaka sarjamurhaaja (ne ovat kaikki "poikkeuksellisen raakoja" aivan samoin kuin uutislähetyksissä jokainen tulipalo ja pomminräjähdys on "tuhoisa" ja kaikki arvostelu tapahtuu "kovin sanoin"). Niin ikään vilahtelevat KGP, CIA, Irak ja Vietnamin sota. Al-Qaidaa ei onneksi sentään mainita kertaakaan. Kerronta menee koko ajan makaaberin huumorin linjoille, kielenkäyttö on hetkittäin kuin Sven Hasselilla.

Flunssaa ei podeta tässäkään kirjassa, aivotärähdyksiä kyllä. "Sitä on liikkeellä", sanoo ryhmän johtaja, kun kaksi alaista makaa sairaalassa saatuaan tällin päähänsä, toinen kahdesti (ja mursi nenänsä kolmesta kohtaa - "miten niin pieni luu voi murtua kolmesta kohtaa?" hän ihmetteli).

Juhani Kakkuri: Tulivuoret

Tulivuoret ovat aina kiinnostaneet minua, niin myös tulivuoria käsittelevät kirjat. Jostakin syystä aiheesta on vaikea kirjoittaa - televisio onnistuu paremmin. Viimeksi, kun lainasin kirjastosta tulivuorikirjan, se osoittautui olevan amerikkalainen ns. "kahvipöytäkirja" - raskas käsitellä, täynnä näyttäviä kuvia. Ongelma on siinä, että kun on nähnyt yhden yökuvan laavavirrasta, on nähnyt ne kaikki.

Niinpä Kakkurin kirja on piristävä. Kuvia on varsin suhteellisesti tekstiin nähden. Teksti on hiukan hämmentävä sekoitus henkilökohtaista matkakuvausta (tyyliin "tämä ainutlaatuinen näky jäi mieleeni", mikä ei paljon auta lukijaa) ja asiatietoa tulivuorista. Perustiedot tulevat esiin ja uusia kiinnostavia tulivuoria esitellään, mikä on myös positiivista - kaikki täällä päin maailmaa tietävät Vesuviuksen, mutta Uuden Seelannin tulivuoret ovat vieraampi juttu.

Kakkuri on rehellisen ihastunut aiheeseensa, mikä innostuttaa myös lukijaa. Perustietokokoelma on kunnossa. Kirjan lopussa on hyödyllinen luettelo tulivuorenpurkauksista ajalta 10 000 eKr - 2002 jKr, mikä on hyvää lähdetietoa, jos kirja on oma. Suositellaan tulivuorista kiinnostuneille maallikoille ja opiskelijoille.

Anna Jansson: Loputon uni

Kuka näitä suomennosten nimiä keksii? Tässäkään kirjassa ei ole loputonta eikä unta. Sen sijaan puhutaan geenitekniikasta. Naispoliisi Maria Wern osuu paikalle, kun raskaana oleva nainen ajaa ojaan ja väittää nähneensä ihmishahmon. Naista on hoidettu lapsettomuusklinikalla, jolla myös Marian ystävätär on hoidossa. Kun Maria käy klinikalla, kolmas hoidokki tekee itsemurhan. Kaikki kolme naista näkevät harhoja. Tästä lähdetään penkomaan arkoja asioita, kloonausta, naisten haavoittuvuutta - myös miesten.

Kummastelen yhtä pikku asiaa: amerikkalaisissa jännityskirjoissa poliisit ja etsivät ovat sinkkuja, useimmiten avioeron jälkeen. Pohjoismaisissa kirjoissa poliiseilla on perhe, joka mutkistaa heidän työtään - lapsia, puolisoita, vanhempia ja appivanhempia, kotiaskareita. Amerikkalaisten kirjojen naisillakin on jääkaapissaan vain valo ja valkoviinipullo. Pohjoismaiset naiset keittävät perheelle spaghettia. Vastaako todellisuutta vai kirjallista kaaviota siitä, miten jännityskirja tulee kirjoittaa? Onko amerikkalaisen lukijan helpompi samaistua kuntosalilla käyvään, eronneeseen mieheen tai naiseen ja pohjoismaisen lukijan isään tai äitiin, joka vie lapsiaan päivähoitoon?

Vincent Cronin: Ludvig XIV

Tiedossani ei ole muita suomennettuja kirjoja Ludvigista kuin tämä Croninin ja Nancy Mitfordin "Aurinkokuningas". Mitford on hauskempi ja häijympi. Cronin on asiallinen ja käsittelee Ludvigin elämää laajemmin. Molemmat yhdessä antavat kohtuullisen hyvän kuvan miehestä ja kuninkaasta.

Vincent Cronin pyrkii rakentamaan tragedian kaaren miehestä, joka lapsuudessaan joutui nukkumaan reikäisillä lakanoilla, nousi (ja nosti maansa) ennen näkemättömään loistoon, ja vanhana koki kaiken ympäriltään tuhoutuvan; perheensä kuoleman, maansa nälänhädän ja tappion sodassa, joka toisti hänen nuorena käymänsä voittoisan sodan toisin päin; hän menetti kaikki entiset voittonsa.

Ludvig oli kaikesta julkisuudestaan huolimatta pidättyvä ja salaileva mies, niin että on vaikea tietää, onko Croninin kuva nöyrtyvästä, päänsä taivuttavasta vanhuksesta oikea. Kuvaus on kuitenkin upea. Joitakin Mitfordin esiin tuomia asioita olisi suonut Cronininkin käsittelevän enemmän, esimerkiksi Ludvigin suhdetta aviottomiin lapsiinsa ja lääkäreiden asemaa hovissa - Mitfordin mukaan lääkärit onnistuivat vuoden aikana tappamaan Ludvigin pojan, pojanpojan ja tämän vaimon sekä toisen pojanpojanpojista. Toinen pelastui vain, koska lapsenhoitaja tempaisi pojan väkisin lääkäreiltä ja hoiti hänet itse. Cronin viittaa vain mystiseen nuuskarasiaan, joka lahjoitettiin kruununprinsessalle ja katosi, ja myrkytysuhkaan, josta salainen raportti oli antanut ennakkotiedon. Yleensäkin Cronin käsittelee hovin skandaaleita melko vastahakoisesti. Kannattaa siis lukea molemmat kirjat, Mitfordin ja Croninin.

Karin Slaughter: Sokaistu

Luulin ensin, että tässä on taas yksi sarjamurhakirja, luistavasti tehty, kammottavia yksityiskohtia, joita nykyään tunnutaan tarvittavan. Sitten huomasin, että kirja on hyvä. Henkilöt ovat tasapainossa; tarkoitan, että heidän yksityiselämänsä sulautuu toimintaan luontevasti ja he ovat sopivan persoonallisia tuntuakseen oikeilta ihmisiltä. Edelleen kyllä ihmettelen, mihin asti kirjailijat menevät kilpaillessaan keskenään mahdollisimman perversseistä sarjamurhista.

Sokea nainen on raiskattu ja viillelty huoltoaseman vessassa. Naislääkäri saapuu paikalle, mutta ei ehdi pelastaa uhria. Lääkärin ex-aviomies on pikkukaupungin poliisipäällikkö, murhatun sisar on poliisi. Kun yliopistosta ilmoitetaan nuoren naisen kadonneen, juttu alkaa käydä vielä pelottavammaksi. Naislääkäri saa outoja postikortteja, joissa on raamatunlauseita, uhrit on ristiinnaulittu. Onko lääkäri seuraava kohde? Huoltoaseman mustan apumiehen ikkunaan heitetään kivi, jonka ympäri on kiedottu rasistinen viesti. Etelän pikkukaupungin ihmiset alkavat vilkuilla toisiaan...

Alexandra Marinina: Murhaaja vastoin tahtoaan

Anastasia Kamenskaja -sarjan toinen suomennettu osa. Alexandra Marinina ei ainoastaan rakenna kiinnostavia juonia ja kuvaa venäläistä yhteiskuntaa perin rehellisen oloisesti, hän käsittelee myös vaikeita eettisiä ongelmia.

Tällä kertaa kysymys on koston oikeutuksesta ja siitä, miten teot kertautuvat ja saavat yllättäviä seurauksia. Mies tulee pyytämään sisareltaan apua, koska hän epäilee rakastajatartaan, ja lopulta viattomia murhataan. Marininan maailmassa rikolliset voivat päästä pälkäästä, mutta viattomat kärsivät aina.

Susan Cooper: King of Shadows

"King of Shadows" on nuorisokirja, mutta hyvä sellainen. Tässä on "sense of wonder", jota scifi- ja fantasiakirjoissa kaivataan.

Nat on orpo, jolla on tuskallinen menneisyys. Hänet valitaan poikanäyttelijöiden ryhmään, joka pääsee Englantiin esiintymään Globe-teatterissa "Kesäyön unelmassa" sellaisena, kuin se olisi esitetty Shakespearen aikana. Yllätyksekseen hän huomaa olevansa Shakespearen ajassa ja näyttelevänsä Puckia itse Will Sheksepearen ja muiden suurten nimien, kuten Richard Burbagen kanssa, ja kuningatar Elizabeth on saapunut katsomaan näytäntöä.

Tämä saattaa kuulostaa kornilta, mutta se ei ole sitä. Shakespeare ja hänen aikansa teatteri kuvataan lämpimästi ja vaikuttavasti. Ja kuka on Natin nykypäivien ohjaaja? Itse suuri Burbage toisesta ajasta? Suosittelen.

Arne Dahl: Vuoren huipulle

Vaihteeksi ruotsalaisdekkari, jossa kukaan ei ruikuta maailman tai omaa tilaansa eikä pode flunssaa. Krapulaa kylläkin.

Vauhtia piisaa ja ongelmat ovat kovin moderneja: jalkapallohuligaaneja, pedofiilejä, jugoslavialaisia huumekauppiaita, uusnatseja. Toiminto on aiheen mukainen: hakataan, ammutaan, raiskataan, potkitaan ovia säpäleiksi, räjäytellään ihmisiä pommeilla. Poliisit tekevät kaikkea samalla innolla (paitsi raiskauksia ja räjäyttämisiä). Rotuongelmatkin on saatu poliisilaitoksellekin; yksi poliisi on chileläinen ja virkaveljet syyttävät häntä heti autovarkaudesta - miten maustesardiini voi ajaa noin hienolla autolla rehellisesti?

"Maustesardiini toi mieleeni yhden kirjailijan ominaispiirteistä: ronskin huumorin. Nuupahtanut virkaveli näytti "joltakin, jonka kissa oli raahannut sisään, tänään lähinnä nukkaantuneelta ja rikki leikityltä talitiaiselta".

Ihan hyvä kirja silloin, kun kaivataan jotakin piristävää eikä ota ihmisten tappamista karmeilla tavoilla liiaksi sydämelleen. Epäilen kyllä, että kuukauden kuluttua koko jutusta ei ole mielessä mitään (ellei sitten kuvaus Tukholmaan suunitelusta pilvenpiirtäjästä, jolle arkkitehdin mukaan oli annettu lempinimi Haglundin kepakko, ja josta, kun rakennusoikeus puolitettiin, tuli Haglunin puolistondis).

Donna Leon: Oman käden oikeus

Ihmettelen, miksi Donna Leon edelleen haluaa asua Venetsiassa. Hän käy yhä väsyneemmäksi ja pessimistisemmäksi. Nyt hänen kirjansa alkavat muistuttaa Michael Dipdiniä: Italia on virtsakaivo, kaikki huijaavat, oikeus ei koskaan voita. Puuttuu enää, että Donna Leonin Brunetti korruptoituu itse kuten Dipdinin Aurelio Zen. Jopa voittamaton signorina Elettra alkaa uupua.

Tällä kertaa venetsialaisen yksityiskoulun oppilas löytyy hirttäytyneenä. Komisario Brunetti epäilee, että kuolemassa on jotakin hämärää. Mitä pitemmälle hän etsii, sitä hämärämmäksi kaikki käy. Ja lopulta juttu päättyy siihen, että jopa Brunettin tarmokas vaimo Paola päätyy syöttämään perheelleen ostopizzaa. Masentavaa.

Irene Némirovsky: Ranskalainen sarja

Luin tämän kirjan nyt toisen kerran. Ensimmäisen lukemisen jälkeen arvostelin kirjan blogissa "Mette miettii" 2.12.2005. Vahvistan edelleen kaiken, mitä silloin kirjoitin. Uudella lukemisella suren vieläkin enemmän sitä, että Irene kuoli Aushwitzissa eikä koskaan päässyt täydentämään suunnittelemaansa kirjasarjaa. Mikä eepos siitä olisi tullutkaan!

Toisella lukemisella vastaustan hiukan posliinin keräilijän turhaa kuolemaa näyttelijättären auton pyörien alla. Tässä jäi jotakin kesken. Samoin Hortense, joka juuri oli palkattu posliinin keräilijän taloudenhoitajaksi - toivottavasti Irene suunnitteli käyttää häntä jatkossa. Mitä hänellä oli mielessään Madeleinelle, maatilan vastentahtoiselle morsiamelle, ja hänen miehelleen Benoitille? Voisin luetella monet muut henkilöt, joista on tullut osa mielikuvitustani. Kun ajattelenkin Ireneä pakenemassa Pariisista, piilottelemassa ranskalaisessa kylässä saksalaisten tullessa, ja tekemässä koko ajan muistiinpanoja... miten moni henkilö on suoraan todellisesta elämästä? Kaikki?

Tulen surulliseksi.

Caroline Graham: Written in Blood

Midsomer-kirja. En ole nähnyt tätä televisiosarjassa (onneksi, Graham on taitava juonen kuljettaja ja on sääli, jos teitää lopun ennalta). Taas on kyseessä amatöörikirjailijoiden piiri; Graham pitää amatööreistä. Kuuluisa kirjailija tulee luennoimaan ja yksi amatööreistä löytyy kuolleena.

Caroline Grahamin voima on englantilaisten kylätyyppien kuvailu. Hän on jonkinlainen Agatha Christien seuraaja, mutta (anteeksi, Agatha-fanit!) rikkaampi henkilökuvauksissaan ja taitavampi juonen pyörittäjä. Nautin erityisesti siitä piirteestä, että hänen kirjoissaan on joku, jota maailma tai joku tietty henkilö tallaa, ja joka lopulta pääsee omilleen ja saa hyvityksen. Tässäkin kirjassa oli kohtaus, joka sai minut hiljaa hykertelemään.

Carol Shields: Jane Austen

Olen lukenut useita Jane Austenia käsitteleviä kirjoja (joskaan en vielä Carol Shieldinkin ylistämää Claire Tomalinin kirjaa). Janesta on vaikea kirjoittaa, koska hänestä tiedetään varsin vähän. Kirjoittajilla on sen vuoksi halu kohdella hänen romaanejaan omaelämäkerrallisina saadakseen edes jotakin sisältöä väitteilleen. Yleinen uskomus on myös, että hänelle ei tapahtunut koskaan mitään.

Carol Shields välttää nämä molemmat karikot varsin hyvin, vaikka Austenin lukijana haluaisin keskustella hänen kanssaan romaaneiden yhtenevyydestä Janen omaan elämään hiukan enemmän. Carol Shieldsin suhtautuminen on jotenkin moderni ja jossakin määrin feministinen. Tämä suhtautuminen tekee hänen havainnoistaan raikkaita ja sai minutkin katsomaan monia kirjoja uusin silmin - esimerkiksi hänen voimakkaasti painottamansa havainto, että Austen ei kirjoittanut rakkausromaaneja vaan kirjoja vanhempien ja lasten ja sisarusten välisistä suhteista ja huomio siitä, että koska Austenin aikoihin naisten ei odotettu sanovan mielipidettään vapaasti, kirjoissa ilmaistaan voimakkaita tunteita hiljaisuuden hetkillä.

Tervettä näkemystä naimattoman tädin elämään Carol osoittaa esimerkiksi seuraavantapaisilla lauseilla:

Jane Austenin teoksissa ei useinkaan ilmaista lämpimiä tunteita lapsia kohtaan, mikä ei sinänsä ole yllättävää, sillä Jane-täti joutui jatkuvasti huolehtimaan lukuisista veljiensä pojista ja tyttäristä.

Koska Janen sukulaisten muistelmat ovat kotoisin ajalta hänen kuoltuaan, Carol muistuttaa myös, että ne kirjoitettiin aivan toisella aikakaudella - viktoriaanisella ajalla. Esimerkiksi Janen veljenpojan Edward Austen-Leighin muistelmista hän sanoo:

Edward Austen-Leighin elämäkertateos onkin varsin herttainen sen vuoksi, että kirjoittaja vaikuttaa niin hämmentyneeltä tätinsä perheen edesottamuksista.

Erittäin hyvä valinta Jane Austen -elämäkertakirjallisuuden ensimmäiseksi suomennokseksi.

Guido Knopp: Hitlerin lapset

Pieni hitlerjugend-poika ja rintamalla taistellut 16-vuotias

Hiltlerjugend on tuttu käsite, mutta mitä se todella sisältää, ei ole aikaisemmin kattavasti esitelty. Guido Knopp on Saksassa erittäin tunnettu ja palkittu dokumenttikirjailija. "Hitlerin lapset" -kirjaa varten hän on haastatellut satoja hitlerjugend- ja hitlermädel-lapsia ja kertoo näiden joukkoihin ja ideologiaan houkuteltujen lasten karmivan todellisuuden. Tekstin lomassa on runsaasti kuvasivuja, joissa on sitaatteja sekä lapsilta itseltään että heidän johtajiltaan ja esikuviltaan. Nämä sitaatit puhuvat puolestaan:

Hitlerjugendin periaatteista:
Solidaarisuusperiaatetta tai lähimmäisenrakkautta, mitään sellaista ei ollut. Meiltä vaadittiin kovuutta. Heikkouden osoittaminen oli pannassa, myötätunto oli pannassa.
- Gerhard Wilke, syntynyt vuonna 1926

Hitlermädeleistä (tyttöosastoista):
Miehen maailma on naisen maailmaan verrattuna suuri. Naisen maailma on mies. Nainen ajattelee hyvin harvoin mitään muuta.
- Adolf Hitler, 1942

Adolf Hitler -eliittikouluista:
Unelma-ammatti oli meille yksinkertaisesti aluejohtaja Siperiassa. Se iskostettiin meidän mieleemme.
- Klaus Geue, syntynyt vuonna 1931, entinen Adolf Hitler -koululainen

Silloin puhuttiin pyhästä vihasta, jota meidän tulisi saksalaisina tuntea kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ollut saksalaista.
- Ludwig Harig, syntynyt vuonna 1927, opiskeli Idsteinin opettajankoulutuslaitoksessa

Sodan alettua Hitlerjugend-pojat lähetettiin sotatehtäviin ja lopulta myös rintamalle:
Meidät Hitler-pojat opetettiin marssimaan, laulamaan ja tappamaan.
- Volker Fischer, syntynyt vuonna 1928

En haluaisi nähdä peilistä meidän lapsenkasvojamme - teräskypärä päässä. Lapsityö on julmaa, mutta lapsisankaruus on vielä julmempaa. Toivoisin että sellaista ei tapahtuisi koskaan enää.
- Dieter Hildebrandt, syntynyt vuonna 1927

Meidän piti järjestätytyä pihalla riviin, ja sitten tuli joku SS-upseeri ja sanoi: "No niin, nyt minä odotan, että te ilmoittaudutte vapaaehtoisiksi Waffen-SS:ään. Vai onkos joukossa joku, joka ei halua ilmoittautua vapaaehtoiseksi?
- Burkhard Köttlitz, syntynyt vuonna 1929

Me istuimme bunkkerisa ja kuulimme uutisen Hitlerin kuolemasta, sitä minä en unohda ikinä. Minulta sortui silloin koko maailma. Uutinen välitettiin seuraavanlaisessa muodossa: Führer, joka taisteli Berliinistä käydyssä sankarillisessa kamppailussa joukkojensa johdossa, on kaatunut Valtakunnankanslian edustalla. Siitä jäi tyhjyyden tunne - Führer on kaatunut.
- Lothar Loewe, syntynyt vuonna 1928

Toisen joukkueen vangiksi jäi 37 itkevää, verta vuotavaa, hysteerisesti huutavaa saksalaista. "He olivat pelkkiä lapsia", sanoi luutnantti Slade taistelun jälkeen. He olivat taistelleet kuin riivatut siihen asti, kunnes me otimme käyttöön käsikranaatit, mutta nyt he olivat vain sekasortoinen joukko 14-17-vuotiaita."
- Yhdysvaltojen 100. jalkaväkidivisioonan raportti 5.4.1945

Joukoissa oli myös monia aivan kauhuissaan olevia poikia, jotka olivat aivan yksinkertaisesti vain lapsia. Heitä ei voinut kuin sääliä. Emme me edes vanginneet monia heistä, vaan lähetimme saman tien kotiin.
- Mahmut Ahmetovitsh Garejev, syntynyt vuonna 1925, neuvostokenraali

Bert Axell ja Hideaki Kase: Kamikaze

Kattava, monipuolinen ja erittäin luettava kirja japanilaisista itsemurhalentäjistä. Tähän asti ei olekaan tuotu esiin japanilaisten näkökulmaa. Amerikkalaisten hämmingin tuo parhaiten esiin seuraava nuoren amerikkalaisen mielipide:

Ollessani kaksikymppisenä palveluksessa Tyynellämerellä en nähnyt mitään muuta kuin idiootteja [kamikazelentäjiä], jotka tappoivat itseään. En voinut ymmärtää sitä mitenkään muuten. Kun kaksikymppisenä näkee jonkun rysähtävän taivaalta lentokoneella lähinnä upottamaan laivaa tai mihin hän sitten onkin hyökkäämässä, ja sitten epätoivoissaan törmää lentokoneella laivaan, luulee, että hänen päässään liikkuu jotain, mitä hänen päässään ei liiku. Sitten 60 vuotta myöhemmin tajuaa, että se, mitä luulit, ei liikkunut ollenkaan hänen päässään.

Jälkiosassa muistutetaan, että kaikilla sotivilla osapuolilla oli omat kamikazensa; venäläiset ja saksalaiset antoivat lentäjilleen käskyn törmätä, jos muu ei auta, ja liittoutuneiden Jäämeren-saattueiden tukena oli katapulttikoneita, joiden lentäjillä ei ollut mitään selviytymisen mahdollisuuksia.

Hankalaan kysymykseen, olivatko nuoret lentäjät vapaaehtoisia vai käsketty tehtävään ilman valinnan varaa, ei tästäkään kirjasta saa yhtenäistä kuvaa, koska vastaus ei ilmeisesti ole yksiselitteinen. Aivan ensimmäinen kamikaze-hyökkääjä ei ollut vapaaehtoinen, mutta myöhemmin tehtävästä kilpailtiin ja kirjassa esitettyjen kertomusten mukaan mitä selvemmäksi Japanin tappio tuli, sitä halukkaampia lentäjät olivat törmäämään vihollisaluksiin - tuskin he kuitenkaan olisivat tulleet hengissä takaisin. Parissa tunnetussa tapauksessa lentäjät jopa ottivat morsiamensa mukaan yksisuuntaiselle retkelleen.