Jaan Kross: Syvyydestä
"Syvyydestä" on kuvaus Neuvosto-Virosta, vuodelta 1954, jolloin Stalinin kuoltua Siperiaan raahattuja alkaa vähitellen palata Tallinnaan. Mikä ei tietenkään merkitse, että heitä kohdeltaisiin syyttöminä. Jotkut tervehtivät, toiset väistyvät kadun toiselle puolelle - tauti voi vieläkin tarttua. Mitään merkitystä ei tietenkään ole sillä, että kaikki karkoitetut olivat jo alkujaankin viattomia, siitä ei ole kysymys.
Tätä henkistä spitaalia kuvataan kirjassa toiseltakin tasolta. Jaan Krossin "alter ego" tässä kirjassa on Peeter Mirk. Hän saa töitä arkeologisilla kaivauksilla. Sieltä hän löytää - parhaiden seikkailutarinoiden mukeisesti - käsiinsä tunnustuskirjoituksen, joka on vuodelta 1221, Viroa valloittaneen ja kristinuskoon käännyttäneen Lundin arkkipiispan omasta kädestä. Arkkipiispa on juuri saanut kuulla potevansa spitaalia, joten hän kirjoituksessaan kääntyy jumalan puoleen anoen anteeksiantoa virolaisten kohtelusta.
Jaan Kross osaa erinomaisen hyvin kirjoittaa eri aikakausien tyyliä, joten hän tekee tässä kaksoispeilitempun. Kirjoittaja ei selvästikään ole 1200-luvun mies, vaan Jaan Kross itse. Peeter Mirkille teksti on luonnollisesti aito. Spitaaliaihe esiintyy voimakkaana; sekä Peeter että kaikki, joille hän sen esittää, puhdistavat huolellisesti kätensä; kukaan ei ole varma, säilyykö spitaali 700 vuoden ajan vai ei (sen enempää kuin kukaan on varma, miten kauan stalinistihallinnon lyömä tahra säilyy). Löydetty kirjoitus on jo itsessään vaarallinen - sitä voidaan pitää väärennettynä stalinistihallinnon moittimisena. Akateemikko, jolle Mirk lopulta yrittää kirjoituksen luovuttaa, joutuu hermosairaalaan.
Sama kätketyn kirjoituksen teema esiintyy teoksessa kahdesti. Kun Mirk karkoitettiin, hän piiloitti länteen paenneen tyttöystävänsä kirjeen katto-orsien väliin ja löytää sen sieltä kymmenen vuotta myöhemmin. Kirje ei toki ole ihan yhtä vaarallinen kuin 700 vuotta vanha käsikirjoitus, mutta senkin löytäminen olisi voinut toimittaa hallussa pitäjänsä takaisin Vorkutaan.
Jaan Kross oli harvinaisen rohkea mies - hän kirjoitti "Syvyydestä"-kirjansa ennen Neuvosto-Viron luhistumista. mistä sen tiesi - vuonna 1988 stalinismin moittimisen spitaali olisi vieläkin voinut olla tappava tauti, vaikka Vorkuta oli ainakin virallisesti suljettu kaivos. Kuvaukset vuoden 1954 neuvostoelämästä - halpaa leipää kannatti käyttää seinien rappaamiseen, iranilaista kaviaaria sai kuuden kilon tölkeissä, mutta moni muu arkinen tavara oli täysin ulottumattomissa -olivat vielä arkipäivää vuonna 1988.
Tätä henkistä spitaalia kuvataan kirjassa toiseltakin tasolta. Jaan Krossin "alter ego" tässä kirjassa on Peeter Mirk. Hän saa töitä arkeologisilla kaivauksilla. Sieltä hän löytää - parhaiden seikkailutarinoiden mukeisesti - käsiinsä tunnustuskirjoituksen, joka on vuodelta 1221, Viroa valloittaneen ja kristinuskoon käännyttäneen Lundin arkkipiispan omasta kädestä. Arkkipiispa on juuri saanut kuulla potevansa spitaalia, joten hän kirjoituksessaan kääntyy jumalan puoleen anoen anteeksiantoa virolaisten kohtelusta.
Jaan Kross osaa erinomaisen hyvin kirjoittaa eri aikakausien tyyliä, joten hän tekee tässä kaksoispeilitempun. Kirjoittaja ei selvästikään ole 1200-luvun mies, vaan Jaan Kross itse. Peeter Mirkille teksti on luonnollisesti aito. Spitaaliaihe esiintyy voimakkaana; sekä Peeter että kaikki, joille hän sen esittää, puhdistavat huolellisesti kätensä; kukaan ei ole varma, säilyykö spitaali 700 vuoden ajan vai ei (sen enempää kuin kukaan on varma, miten kauan stalinistihallinnon lyömä tahra säilyy). Löydetty kirjoitus on jo itsessään vaarallinen - sitä voidaan pitää väärennettynä stalinistihallinnon moittimisena. Akateemikko, jolle Mirk lopulta yrittää kirjoituksen luovuttaa, joutuu hermosairaalaan.
Sama kätketyn kirjoituksen teema esiintyy teoksessa kahdesti. Kun Mirk karkoitettiin, hän piiloitti länteen paenneen tyttöystävänsä kirjeen katto-orsien väliin ja löytää sen sieltä kymmenen vuotta myöhemmin. Kirje ei toki ole ihan yhtä vaarallinen kuin 700 vuotta vanha käsikirjoitus, mutta senkin löytäminen olisi voinut toimittaa hallussa pitäjänsä takaisin Vorkutaan.
Jaan Kross oli harvinaisen rohkea mies - hän kirjoitti "Syvyydestä"-kirjansa ennen Neuvosto-Viron luhistumista. mistä sen tiesi - vuonna 1988 stalinismin moittimisen spitaali olisi vieläkin voinut olla tappava tauti, vaikka Vorkuta oli ainakin virallisesti suljettu kaivos. Kuvaukset vuoden 1954 neuvostoelämästä - halpaa leipää kannatti käyttää seinien rappaamiseen, iranilaista kaviaaria sai kuuden kilon tölkeissä, mutta moni muu arkinen tavara oli täysin ulottumattomissa -olivat vielä arkipäivää vuonna 1988.
0 Comments:
Post a Comment
<< Home