Albert Camus: Rutto

Vanha kiinalainen mietelmä lukemisesta kuuluu näin:

Kirjan lukeminen nuorena on kuin katselisi kuuta seinänraosta. Kirjan lukeminen keski-iässä on kuin katselisi kuuta avoimesta ikkunasta. Kirjan lukeminen vanhana on kuin katselisi kuuta avoimelta terassilta.

Muistui mieleeni "Ruttoa" lukiessa. Luin kirjan nuorena, ja se oli kuvaus rutosta, ei sen kummempaa. Nyt luin sen keski-ikäisenä, ja se on hyvin paljon enemmän.

Oranin kaupungissa puhkeaa ruttoepidemia, suuri määrä ihmisiä kuolee, ja sitten rutto loppuu. Siinä kirjan juoni. Ruton kuvaus on voimakasta, vaikuttavaa. Ihmisten reagointia kuvataan myös. Joitakin henkilöitä valotetaan enemmän; kertojahahmo siirtyy "hän"-muodosta "me"-muotoon kirjan aikana.

Siinä on päällimmäinen kerros. Seuraava kerros on riippuvainen lukijasta, hänen historiantuntemuksestaan ja - kehtaako mainita - herkkyydestään. Minusta kirja on täynnä viitteitä rasismiin, sotaan ja sortoon. Eläinvihjeet kertovat paljon, samoin viittaukset marssiviin jalkoihin. Eräs henkilöistä on - mahdollisesti - homoseksuaali; voi olla myös vaikkapa juutalainen (kuten voivat olla eläinviitteidenkin kohteet, jotka toisaalta voivat olla värillisiä, maahanmuuttajia tai muita).

Yhtenä tasona on kysymys kärsimyksen oikeutuksesta. Sillä tasolla useat henkilöt puhuvat, voimakkaasti pappi.

Eräs taso, jota en nuorena tajunnut, koska rakkauden käsitteeni oli jotensakin rajoittunut. En muista koskaan lukeneeni niin voimakasta rakkauskertomusta kuin "Rutto". Rakkaus esiintyy vahvasti miehen ja naisen välisenä, mutta myös maanpakolaisen rakkaus isänmaahansa, runoilijan rakkaus työhönsä ja lasten ja vanhempien välinen rakkaus ovat esillä. Rakkauden itsekkyys, onni, avuttomuus, kaipaus, menetys, tuska...

Kirja on selkeä ja pelkistetty kuten jotkut veistokset, joista kaikki turha on hiottu pois ja jäljellä on vain paljas muoto ja hiljaisuus.

Claes Andersson: Runoja meren pohjalta

Päätin lukea kokoelman Anderssonin runoja, koska Merete Mazzarella siteerasi häntä kunnioittavasti. Parhaimmillaan Andersson jysähtää kuin juntta: masentunut, mietiskelevä, ytheiskuntatietoinen. Missä järjestyksessä tahansa, nämä ominaisuudet. Toisinaan en ymmärää ollenkaan.

Niinhän se tuppaa olemaan runojen kanssa.

Tässä yksi lyhyt ja naseva, ikään kuin näytteeksi:

Rakastaminen on rakastetun
riippumattomuuden kunnioittamista
Niin minä ajattelen rakkaudesta
Missä helvetissä se ämmä luuhaa

Sheri Tepper: Sideshow

Elsewhere-planeetta on asukkaidensa vakaan uskon mukana ihmiskunnan viimeinen toivo. Hobbsin maan jumalat ovat valloittaneet kaikki muut planeetat ja jättäneet Elswheren yksin puolustamaan ihmisyyttä moninaisuudessaan. Elsewhere on jaettu lukuisiksi valtioiksi, joista jokaisella on oma uskontonsa, filosofiansa ja tapansa. Moninaisuuden turvaamiseksi asukkaita on kielletty lähtemästä kotivaltiostaan. Keskushallinnon Pakottajat toimivat poliisivoimina; he rankaisevat rajanylittäjiä ja palauttavat nämä laumaan.

Kaikki ei ole hyvin Elswhere-planeetalla. Ihmisiä alkaa kuolla hirvittävillä tavoilla, jotka eivät kuulu valtioiden sovittuihin sääntöihin (jotka sallivat hämmästyttävän määrän julmuutta, jokainen omalla moninaisella tavallaan). Pääneuvosmies lähettää valikoidun retkikunnan tutkimaan outouksia. Retkikuntaan kuuluu myös kaksi ihmistä kaukaa menneisyydestä; siamilaiset kaksoset, jotka ovat tehneet palveluksen sirkukseen laskeutuneille muukalaisille ja joutuneet aikasilmukkaan, joka on heittänyt heidät suoraan neuvoston lattialle. Retkikuntaan kuuluu lisäksi kolme Pakottajaa ja iäkäs pari, josta kukaan ei tiedä, mistä he tulevat, ja mystinen Suuri Lohikäärme, joka mieluiten esiintyy näkymättömänä. Ikivanha nainen on itse asiassa "Ruohojen maa" -kirjasta tuttu Marjorie ja Lohikäärme hänen kettunsa viimeisellä yhteisellä seikkailullaan - yrittämässä pelastaa Elsewhere sen synkältä salaisuudelta, planeetan perustajilta, jotka ovat syöttäneet itsensä tietokoneeseen ja muuttuneet hirviöiksi. Kadonneet Arbait voisivat auttaa, mutta tahtovatko he?

Ja paljon, paljon muuta. "Sideshow" on monimutkainen jopa Tepperinkin kirjaksi. Nela ja Bertram (maailman ainoat eri sukupuolta olevat siamilaiset kaksoset) kokevat muutoksen jos toisenkin, eivätkä helpolla pääse muutkaan henkilöt. Lujaa menoa loppuun asti.

Patricia McKillip: Basiliskin laulu

Pidän McKillipistä suuresti. Joistakin hänen kirjoistaan pidän kuitenkin vähemmän kuin muista. "Basiliskin laulu" on niitä. Se kulki käsieni läpi antikvariaattiin englanninkielisenä. Nyt se kulki käsieni läpi suomenkielisenä, enkä pidä siitä kovin paljon vieläkään.

En halua karkottaa mahdollisia McKillipin lukijoita. Kirja on oikeastaan hyvä. Ongelmani on se, että minulla on niin monta parempaa McKillipiä. Eräs englanninkielinen arvostelija vertasi sitä Hamletiin. Olen eri mieltä. "Basiliskin laulu" on aika jylhä kostoeepos, ja siinä on sisäänrakennettu näytelmä, jonka juoni kertoo kirjassa tapahtuneen murhatarinan. Siinä ne yhteydet ovatkin - minun mielestäni. Pojan kosto isän kuolemasta on aika laaja motiivi, varsinkin, kun "Basiliskin laulussa" kostettavana on kokonainen suku (eikä mitään äitiin liittyvää seksuaalisuutta ole olemassa toisin kuin Hamletissa, jossa se on pääaihe).

Musiikista puhutaan paljon. Magia on musiikkia ja sanoja. Tässä lähinnä musiikkia.

Berylonin kaupungissa Tormalynen perhe surmataan harvinaisen julmalla tavalla. Henkiin jää yksi lapsi, jonka bardit kasvttavat pienellä kalliosaarella. Lapsi varttuu ja saa oman pojan. Sitten tapahtuu - saarelle tulee Berylonista nuorukainen, joka on ottanut omakseen kuolleen suvun nimen. Bardien yhteisö palaa. Henkiin jäänyt lapsi löytää muistinsa ja lähtee kostamaan.

Siinä tarina. Alku on puhdasta McKillipiä: "Tuhka avasi silmänsä..." En halua karkottaa ketään McKillipin runouden ääreltä, vaikka oma mielipiteeni on, mikä on. Häntä on aivan liian vähän suomalaisten ulottuvilla. Lukekaa. Hitaasti; kieli laulaa.

F.G.Cottam: The House of Lost Souls

Kun kirja alkoi nuorista naisista, jotka olivat menneet kummitustaloon ja tulleet hulluiksi, pelkäsin opuksen tallovan väsyttävästi kirottujen talojen kauhukirjallisuuden kuluneita jälkiä - Richard Mathesonin "Helvetin talon" jäljittelyä. No, en minä aivan väärässä ollut, mutta jotakin lempeää tyyliä Cottamin kirjassa on, kunhan tarina pääsee alkuun. Haittapuolelle on luettava, että teksti nojaa raskaasti nimeltä mainittuihin musiikkikapapleisiin, joita en tunnistanut lukiessani. Olen melko varma, että jos mukaan olisi liitetty CD-levy, asia olisi ollut toinen, mutta nyt yritän vain arvailla, miksi juuri kulloinenkin kappale alkaa soida, vaikka radiosta on irroitettu paristot. Samaten eri aikakausien tuntua koetetaan luoda vaate- ja partavesimerkkejä latelemalla, ja nekin menevät ohi. Irlannin murteen sentään tunnistan.

Tarina on siis kauhutalotyyppinen. 20-luvulla joukko miehiä - ja pari naista - on kerääntynyt kutsumaan omaa yksityistä paholaistaan. Tarvitaan ihmisuhri. Tilaisuuteen osallistuu Aleister Crowley, mikä herätti minussa sääliä. Huijariparka on kuolemansa jälkeen saanut lukuisissa romaaneissa sen velhon ja taikurin viitan, jota hän elämässään ei edes hipaissut, vaikka urheasti koetti teeskennellä. Toisena tunnettuna nimenä on Hermann Göring, mikä lähinnä herätti minussa naurua. Paksu-Hermann osallistumassa saatananpalvontamenoihin Whightin saarella!

Rakenne toimii sisäkkäisinä rasioina. Tapahtumavuosi on 1995, jolloin tytöt menivät kummitustaloon ja yhden veli - brittiläisistä erikoisjoukoista, kovettunut taisteluissa IRA:ta vastaan - hakee apuun miehen, jonka tiedetään selvinneen hengissä kummitustalosta (Fisherin talo). Toinen taso on vuosi 1983, jolloin Paul Seaton meni Fisherin taloon löytääkseen jälkiä naisesta, valokuvaajasta, joka oli viraillut talossa vuonna 1927, kohtalokkaassa paholaisen manaustilaisuudessa. Ja kolmas taso on vuosi 1927 ja sanottu tilaisuus.

Kirjoittajalla ei oikein ole palikoita koossa. Jotenkin jää epäselväksi, miksi juuri Paul ja urhea sotilas on johdettu taloon; ja miksi juuri vanha katolinen pappi (jota luostarissa kutsutaan nimellä monsignor, mikä ymmärtääkseni on katolisessa kirkossa piispan arvonimi) ilmestyy joka käänteessä esiin, ja miksi pahuuden voimien 1995-vuoden lähettiläs näkee niin paljon vaivaa saadakseen juuri heidät paikalle. Tai oikeastaan, miksi pahuuden voima opastaa katolisen papin juttuun mukaan, koska hän niin selvästi kuuluu vastapuolelle.

Logiikka helvettiin - aikakausien kuvauksessa on romantiikkaa, ja huonompiakin kauhutalokirjoja on luettu.

Alice Hoffman: Noitasisaret

Lisää noituutta perhepiirissä. Sally ja Gillian ovat kasvaneet tätiensä luona Owensien talossa. Kaikki Owensin naiset ovat noitia, sen tietää koko kaupunki. Tädit ovat erikoisen taitavia rakkaustaioissa. Ei liene ihme, että Sally ja Gillian joutuvat rakkauden loukkuun, ja niin tapahtuu Sallyn tyttärille Antonialle ja Kyliellekin.

Kirjassa ei ole niinkään tärkeää tämä rakkaus x 4 -tarina (tai rakkaus x 6; täditkin olivat kerran nuoria ja rakastuneita). Minä nautin kirjan rytmistä. Kiitokset siitä kääntäjille, Arvi Tammiselle ja Renne Nikupaavolalle. "Noitasisaria" lukiessa tuntuu aina, että kirjaa pitäisi lukea ääneen.

Sally Owens tietää sentään joitakin asioita varmasti. Heitä aina varissutta suolaa vasemman olkapään yli. Pidä rosmariinia pihaportin luona. Lisää pippuria perunamuhennokseen. Kasvata ruusuja ja laventelia onnea tuottamassa. Rakastu aina, kun voit.

Joanne Harris: Karamellikengät

"Pienen suklaapuodin" Vianne ja Anouk ovat päätyneet Pariisiin. Vianne on vaihtanut nimensä ja esiintyy leskenä. Hänellä on jo toinenkin tytär, Rosette, jota ihmiset pitävät kehitysvammaisena. Tavallisena esiintyminen vain ei onnistu, vaikka Vianne koettaa parhaansa, menemällä jopa kihloihin vuorkaisäntänsä kanssa. Asioita sotkee salaperäinen nainen, joka käyttää nimeä Zozie de l'Alba. Zozie huomaa heti, että sekä Viannella että molemmilla tytöillä on voimakkaita maagisia kykyjä, ja koska Zoziekin on noita, hän haluaa käyttää näitä kykyjä omaksi hyväkseen.

Kamppailu käy kiihkeäksi. Vianne ei halua käyttää maagisia taitojaan, Anouk koettelee voimiaan, Rosette tekee mitä haluaa, ja Zozie - mitä Zozie todella haluaa? Hyvää vai pahaa?

Kaikissa arrisin krijoissa on ainakin ripaus taikuutta, mutta "Karamellikengissä" ei ole vain ripaus, se on tarina magiasta, suklaasta, hyvästä ja pahasta - ja tietenkin myös rakkaudesta. Nautittava kaakaon kanssa.

Anthony Trollope: Salaisia juonia

"Salaisia juonia" on kakkososa "Eustace Diamonds" -kirjasta. Alkupuoli on suomennettu nimellä "Timanttien välkettä".

Lizzie Eustace yrittää kaikin voimin varjella pihistämäänsä timanttikaulakorua. Hän kuljettaa sitä mukanaan rautalippaassa Lontoon ja Skotlannista perimänsä linnan välillä. Majatalossa lipas varastetaan. Ja sitten timantit varastetaan uudelleen Lontoossa - ne eivät olleetkaan lippaassa.

Ikään kuin timanteissa ei olisi kylliksi, Lizzie pompottelee jo kolmea kosijaa - joista yksi on kihloissa - ja lisäksi ilmaantuu yllätyksenä neljäskin. Hän on sekaantunut melko hämäräperäiseen joukkoon; rahattomaan sir Georgeen, joka peri yllätyksenä arvonimensä toiselta sukuhaaralta, rouva Carbuncleen, josta kukaan ei tiedä muuta kuin että hänellä on aviomies New Yorkissa, rouva Carbunclen sisarentyttäreen, jota kovasti yritetään naittaa aateliselle, vaikka sen paremmin sulhanen kuin morsiankaan eivät ole innokkaita, ja saarnamiehenä esiintyvään Böömin juutalaiseen. Tämän joukon kanssa poliisikin on ihmeissään. Kun Lizzie piiloittelee timantteja, joiden kaikki paitsi poliisi uskovat tulleen ryöstetyiksi, etsivä ilmestyy tarkastamaan taloa. Lizzie säikähtää aidosti ja pyörtyy. Avulias poliisi neuvoo:

En tee hänelle mitään pahaa, rouva. Joskus ne pyörtyy heti kohta kun meidänkaltaisiin vilkaisevat, mutta meidän on se kestettävä. Vähän enempi ilmaa, jos sopii, rouva.Ja pirskottakaa vettä ihan vaan tipoittain. Ne tuntee tipan paremmin kuin ämpärillisen vettä - ja sitten kun ne virkoo niitten ei tarvi vaihtaa vaatteita.

Trollope ei voi vapautua pahojen ihmisten vetovoimasta, vaikka hän aina sijoittaa kirjoihinsa hyviä henkilöitä saadakseen moraalin kohdalleen. Heihin uhrattu aika on kymmenesosa kiehtovien ilkimysten saamasta ajasta. Lordi George de Bruce Carruthers on hyvä tyyppi - ja näkee Lizzien läpi - , mutta Lizzien serkkua Frankia kieputetaan kuin litran mittaa. Oikein hänelle.

Heikki J. Eskelinen: Fidel Castro

Karmiva kuvaus Fidel Castrosta ja hänen Kuubastaan perustuu ilmeisesti pääasiassa Eskelisen Kuubassa asumisen kokemuksiin. Suurin osa kirjastakin on sisäviitteiden perusteella kirjoitettu kauhun ja vimman vallassa vuonna 1993, vaikka tietoja on päivitetty viimeisten 15 vuoden aikana.

Jos puoletkaan on totta (ja lukija alkaa pöyristyneenä ajatella, että kaikki on totta), Kuuba on pahempi kuin Pohjois-Korea. Kirja panee miettimään, mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu; jo ilman krijaakin olen kummastellut Kuuban tulevaisuutta, koska Fidel ei voi kauan kestää ja Raúl on jotakuinkin vanha itsekin eikä mikään johtohahmo. Uusi Haiti? Juuri tulevaisuuden hahmottelun puuttuminen saa tuntumaan, että kirja on kirjoitettu pääosiltaan vuonna 1993, jolloin Eskelisen asuminen Kuubassa loppui, eikä hänellä ole ollut sen jälkeen tilaisuutta kerätä uusia tietoja. Julkaisun viivästyminen (ja pieni kustantamo) kummastuttavat. Eikö Kuuba ole kiinnostanut suurempia kustantamoja? Olisi sietänyt. Puistattavaa luettavaa.

Mark Kurlansky: 1968

Praha 1968

Enpä muistanut, että vuosi 1968 oli noin tapahtumarikas! Suomesta kirjassa on pari suoemntajan sivua, joiden mukaan Hannu Salama armahdettiin presidentin toimesta, Vanha vallattiin ja Karjala-oluen etiketti suivaannutti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään. Muualla maailmassa NL-pansarit valtasivat Tsekkoslovakian, poliisit hakkasivat Yhdysvaltojen demokraattien vaalikokoukseen kerääntyneet nuoret ja Vietnamissa tehtiin TET-hyökkäys, joka käänsi sodan kulun. Huomattavan monen muun mullistavan asian ohella.

Hyvän ja asiarikkaan kirjan loppuun Kurlansky on oivaltavasti siteerannut Dantea (koska Apollo-miehistö ensi kerran kiersi Kuun valmisteluna seuraavan vuoden Kuun pinnalle astumiselle):

Keralla oppaan astuin salaiselle
polulle, kirkkaaseen jo maailmaan taas
palatakseni. Levon aatoksetta

me nousimme, hän ensin, minä sitten,
jo kunnes kappaleet nuo kauniit, taivaan
ohjaamat, aukosta näin pyöreästä:

poistuimme siitä, näimme jälleen tähdet.

Pauliina Laitinen-Laiho: Röyhkeästi ryöstettyä taidetta

Taidekauppaan erikoistunut kulttuurihistorioitsija on tehnyt pikku kirjan taidevarkauksista. Monet esitellyt jutut ovat sinänsä kiinnostavia. Laitinen-Laiho on käsitellyt aihetta lähinnä akateemiselta kannalta, mikä vähentää lukijan jännitystä. Kirjoittaja on viipaloinut esittelemänsä tapaukset ikään kuin poikittain: taktiikat, turvajärjestelmät, tutkinta, vihjepalkkiot, soluttautuminen alamaailmaan, teosten kohtalo varkauden jälkeen. Niinpä kerronta katkeaa usein ja samoihin varkauksiin palataan uudelleen ja uudelleen. Tämä tekee kirjasta varmasti kiinnostavan poliisien koulutuksessa (vaikka poliisit saavat taatusti erilaista ja yksityiskohtaisempaa tietoa), mutta tavallisille lukijoille ratkaisu on raskas; juuri, kun tempautuu mukaan, tipautetaan kyydistä ja palataan juttuun pitkän matkaa myöhemmin. Lopulta ei edes tiedä, mikä ryöstö on ratkennut, mikä ei, varsinkin, kun joihinkin kohteisiin on isketty useita kertoja. Sääli, aihe on mielenkiintoinen.

Mark Mills: The Savage Garden

Oikein hyvä jännityskirja kesästä Italiassa vuonna 1958. Tai oikeastaan - jonkin matkaa luettuani - kirja on liian hyvä. Liian täydellinen. Päähenkiö Adam on nuori arkkitehtuuria opiskeleva englantilainen, joka saa professoriltaan tehtävän tutkia Toscanassa renessanssiajalla rakennettua muistopuutarhaa. Puutarhan rakensi Federico Docci nuorena kuolleen vaimonsa muistoksi. Adam löytää outoja vihjeitä täynnä olevan renessanssipuutarhan, kartanon, jonka ylin kerros on suljettu, koska saksalaiset surmasivat kartanon perijän vetäytyessään 1944, kauniin italiattaren, voimakkaan persoonallisuuden omaavan isoäidin ja entisiä partisaaneja - ja lisäksi rehevän pensionaatin emännän.

Kirjassa on kiistatta kaksikin jännittävästi etenevää salaisuutta, renessanssin aikainen ja toisen mailmansodan loppuaikana tapahtunut murha. Myös seksiä, rakkautta ja - niin - italialaisuutta. Siinähän ongelma onkin. Kirja on täydellinen toscanalaisfilmi, jossa on rooli Jeremy Ironsille - nykyistä nuorempana - korilla varustetulla polkupyörällä ajavana englantilaisena, Brad Pittille hänen veljenään, Sophia Lorenille nykyisellään kartanon emäntänä ja - kuka nyt olisi muodissa nuorena italiattarena? Ja täydellinen ympäristö renessanssikartanoineen, puutarhoineen, Firenze ja Siena heitettyinä mukaan kulisseina ja vielä pari luonneroolia entisinä kommunistipartisaaneina ja nykyisinä (siis vuodelle 1958 sijoitettuina) mafiosoina.

Luonnollisesti Mark Mills on Oxfordissa elävä britti. Älkää antako minun masentaa - kirja on edelleenkin oikein hyvä. Vain ärsyttävä.

China Mieville: Iron Council

Mievillen "New Crobuzon" -kirjoissa on ehditty kolmanteen osaan. Ensin - "Perdido Street Station" - pahaa-aavistamaton lukija paiskattiin pää edellä New Crobuzonin merkilliseen ja hämmentävään maailmaan. Minä onnistuin lopulta kehittämään jonkinlaisen kartan huomatessani, että tiettyä yhdennäköisyyttä esiintyi viktoriaanisen ajan Lontoon kanssa. Suunnistus kävi helpommaksi. Toinen osa "The Scar" oli meriromaani, ilmeisesti brittiläinen merimahti maailman merillä.

Nyt olemme vaihtaneet mannerta, tai pikemminkin New Crobuzon sijaitsee osaittain Amerikan mantereella. "Iron Council" -kirjassa teräsmoguli rakentaa rautatietä mantereen laidalta toiselle. Meno on juuri kuin Yhdysvaltojen varhaisvaiheissa; mennään tutkimattomassa maastossa, junat tuovat kaiken tarvittavan kiskojen kulloiseenkin päätepisteeseen, ja niin työ etenee samaa vauhtia kuin tutkimusmatkailukin.

"Iron Council" on karkuun lähtenyt juna. Kansanvalta saa voiton ja juna, pätkä kiskoja - joita siirretään koko ajan junan perästä eteen - ja luonnollisesti junaa ympäröivä värikäs kansanpaljous painelee tiehensä ja perustaa vapaan yhteisön. Tätä ei New Crobuzon tietenkään sulata, vaan lähettää armottomat militiajoukot karkulaisten kannoille. Samaan aikaan kaupungissa itsessään kansa kapinoi ja pienet ryhmät kamppailevat murhatakseen kaupungin johtohenkilöitä. Kun New Crobuzon samaan aikaan on sotkeutunut sotaan olentojen kanssa, jotka taatusti eivät ole ihmisiä, niin loppuratkaisu on Mievillellekin outo.

Vaikea kuvitella, että sarjaan tulisi neljättä osaa. Mihin silloin edettäisiin? Avaruuteen? Vaikka en minä osannut kuvitella tätä kolmattakaan...

Okamoto Kido: The Curious Casebook of Inspector Hanshichi

Hanshichi-kokoelma sisältää "vanhan Edon salapoliisitarinoita". Kirjailija kirjoitti vieläkin Japanissa suositut tarinansa viime vuosisadan vaihteessa - 1917 - 1937 - ja sijoitti ne edellisen vuosisadan puoliväliin, jolloin keisari otti vallan takaisin shoguneilta ja aloitti samalla Japanin länsimaistamisen. Samasa vaiheessa Edon nimi muutettiin Tokioksi.

Kido on tietoisesti ottanut esimerkkiä Sherlock Holmes -tarinoista, mutta kertomukset ja niiden sävy ovat puhtaasti japanilaisia. Samoin kehyskuvio on muuttunut. Nimetön kertoja on nuorukainen, joka tapaa vanhaa, eläkkeellä olevaa komisario Hanshichia ja kuuntelee hänen kertomuksiaan 1860-luvun tienoiden Edosta. Pääroolissa ei niinkään ole loistokas etsiväntyö, vaan Edon ja sen asukkaiden kuvaus, jo kirjoitusaikana menneen maailman kuvaus.

Riitelin alkuun itsekseni kääntäjän, Ian McDonaldin kanssa käännöstyöstä. Se tuntui liian brittiläiseltä ja modernilta. Uskon tarinoiden olevan aikansa kansankieltä, mutta silti tuntuu sopimattomalta, että 1800-luvun puolivälin japanilainen käyttää ilmauksia "Okay" tai "C'mon, you are a good fellow". Melko nopeasti jäin kuitenkin koukkuun ja ahmin tarinat yhtä soittoa.

Edo ei todellakaan ollut mikään paratiisi. Köyhän kansan elämä näkyy kertomuksissa värikkäänä ja havainnollisena. Olkisandaalit, sateensuojat ja piipun poltto, kalakauppiaat ämpäreineen, itsestään selvät kuvaukset naisten kohtelusta (yhdessä tarinassa nuori nainen ryöstetään ja myydään porttolaan; loppukohtauksessa vain todetaan, että hänet ehdittiin saada takaisin, kun hän oli vasta harjoittelemassa; toisessa kertomuksessa kalakauppiaan vaimo on entinen prostituoitu, jonka sopimusaika oli loppunut) ja henkilöiden ällistyttävän nuori ikä; yli 30-vuotias laskettiin jo vanhaksi. Samuraiden erikoisasema tuodaan julki useassakin kertomuksessa.

Varsinaisia kummitusjuttuja sikermässä ei ole, vaikka epäilyksiä syntyy ja useat kertomukset alkavat epäilyksistä, että aaveilla on vahva osuus tapahtumien kulkuun. Auki jää myös vanhan naisen muuttuminen kissaksi, jonka vuoksi hänet surmataan.

Hiroshigen puupiirros kertomusajalta, joka on tämän arvostelun alussa, on erään tarinan ratkaisukohta. Samurain talon katolta löytyy tuntematon tyttölapsi kuolleena. Tarkastaja Hanshichi tutkii ruumiin, huomaa naarmut sen kaulassa ja päättelee, että kotka on siepannut lapsen ja pudottanut saaliinsa katolle. Johtolankana on Hiroshigen piirros, jonka Hanshichi muistaa. Useat jutut ratkeavat yhtä selkeästi, mutta monissa on voimakasta latausta, josta on vaikea päästä irralleen. Ajan kuvausta on esimerkiksi tarina "The Mountain Party", jossa nuori samurai on tullut palkanneeksi kaksi rosvoa, jotka murhaavat majatalossa pari kauppiasta. Kun Hanshichi löytää samurain (komerosta), tämä vaatii saada rauhallisen paikan, jossa tehdä itsemurha, koska tapahtumakulku on turmellut hänen kunniansa. Yleensäkin itsemurhia sattuu koko ajan; itsensä tappaminen on ilmeisesti aina japanilaisten mielessä.

Kiehtovaa.

Antonio Muñez Molina: Sefarad

Lämmin ja ajatuksia herättävä novellikokoelma. Molina tutkii vieraantumista, ihmisiä tunemattoman rajalla. Novellit kertovat samoista henkilöistä eri kulmista, toisiinsa rinnastetaan erilaiset tilanteet, joissa yhteinen piirre on se, että ihminen kokee yhtäkkiä olevansa ilman pohjaa, minuutta; hän on sisällään sama, maailma ympärillä on sama, mutta yhtäkkiä mikään ei ole samaa. Molina tuo usein esiin Gregor Samsan, joka huomasi aamulla muuttuneensa jättiläismäiseksi torakaksi.

Useasti tuodaan esiin juutalaisten asema. Henkilöt ovat olleet koko elämänsä täysin normaaleja - vaikkapa itävaltalaisia; yhtenä aamuna mies lukee sanomalehteä tutussa kantakahvilassaan ja lehdessä kerrotaan uusista määräyksistä juutalaisten suhteen - eikä mikään ole enää ennallaan. Eräs piirre miehen perimässä, jota hän ei koskaan ole pitänyt tärkeänä, on nyt tullut ainoaksi häntä määrittäväksi seikaksi; kaikki muu pyyhkäistään sivuun, mitätöidään.

Muita vähemmistöjä novelleissa ovat Espanjan sisällissodassa hävinneet punaiset, kelpo ammattiyhdistysten jäsenet ja heidän perheensä. Novelleissa mainitaan myös Eurooppaan ilman papereita pyrkivät afrikkalaiset, ryömimässä vieraalla rannalla, toivomassa uutta elämää, ilman nimeä, kansalaisuutta ja asuinsijaa.

Minusta eräs koskettavimpia novelleja kuvasi slummialueen katua, jossa risteytyivät huumeiden käyttäjien, spurgujen ja nuoren perheiden tiet - mistään piittaamaton juoppo, jota kaikki karttoivat, koska hän ulosti, oksensi ja löyhkäsi. Kun nuoren perheen poika kadottaa koiranpennun, tämä ihmishylky etsii koiraa, kunnes löytää sen, ja seisoo kärsivällisesti talon edessä koira sylissään; koiran haukunta tuo isän, äidin ja ilosta suunniltaan olevan pojan ulos, spurgu laskee koiran maahan ja lähtee, kompuroi tiehensä kuin Robinson autolla saarellaan.
Lopulta hänet "oli löydetty kuolleena eräänä jäätävän kylmänä aamuna Vázquez de Mellan aukiolta parta ja silmäripset valkoisena huurussa ja siniseksi jäätyneenä ryysyissään, niin kuin jotkut napapiirin tutkimusmatkailijat, jotka eksyivät ja tuivat hulluiksi jääerämaassa".

Lämpöä ja rakkautta Molina kuvaa koskettavasti useassakin novellissaan. Aviomiehen näkökulmasta tarinassa, jossa vaimo ehtii viime tipassa tätinsä kuolinvuoteelle pitkien, laiminlyötyjen vuosien jälkeen. Koskettavan lämpimässä tarinassa lääkäri-isän, vaimon ja pojan rantalomassa, jossa yhdistetään AIDS-potilaan siirtyminen normaaliudesta kuoleman suvereenille alueelle ja rinnastuksena eristetyssä huvilassaan vartiokoiren ympäröimän miehen lyhyt kontakti; mies on entinen SS-upseeri - novellin nimi on "Berghof", jonka sanan merkitystä lääkäri ei ensin millään tajua. Ja ensin lempeä ilo novellissa, jossa nuori vaimo on saanut uuden asunnon, jossa on jopa pesukonekin, ja sitten vierailulle tullut, iäkäs naapurinrouva kertoo, miten hän sai sodassa kadonneen isänsä jäämistön, ja löytää oman äitinsä polttamassa valokuvia ja kirjeitä. Sankari-isä oli yksinkertaisesti hylännyt perheensä, muuttanut nimensä ja aloittanut uuden elämän, ja mustapukuinen vanhus oli valittamatta kasvattanut tyttärensä; valokuvat olivat liikaa.

Lars Sund: Erikin kirja

Näin lopetetaan Siklax-trilogia. Minäkertoja, Carl-Johan Smeds, istuu Smedsasin salissa, ja Siklaxin vainajat nojaavat seiniin ja riippuvat kattokruunussa kuin lepakot sihistessään kysymyksiä, herjoja ja kommentaareja, kun Carl-Johan kertoo sukunsa tarinat toisen maailmansodan alusta vuoteen 2003.

Minun on esitettävä anteeksipyyntö kirjalle "Colorado Avenue". Lukiessani trilogian avausta minusta tuntui, että Amerikka-kuvaukset olivat jotenkin irtonaisia. Nyt huomaan olleeni väärässä. Pohjanmaan ruotsalaiset (tai ainakin Siklaxin väki) tuntuvat poikkeilevan Ameriikoissa (kirjoitusmuoto on tahallinen; kuten laulussa sanotaan: "Ameriikkaan minä menen, sinne menee kaikki, kultasannalla sannotettu on Amerikkan raitti.") kuin omassa porstuassaan. Tämän kirjan Erikistä, suvulleen Erik toisesta, tulee jopa CIA:n agentti.

Sattumoisin ehdin tähän väliin lukea CIA:n historian, ja onpa sanottava, että Lars Sund tuntee aiheen. Niin pitkälle kuin CIA-tutkijan lausuntoihin vertaan, Erikin ura ja työtoverit ovat yksi yhteen historian kanssa.

Johtuneeko lukijan väsymyksestä vai kirjoittajan, tiettyä vaisuutta tässä päätösosassa on. Ehkä vain siksi, että Otto Näs, tuo Suomen kirjallisten kelmien kruunaamaton kuningas, vain poikkeilee, mutta ei viivy. Hänen mukanaan tuntuu valo hiipuvan kertomuksesta samoin kuin Dollari-Hannan silmistä. Tosin reaalifantasia kukoistaa; tarinat siitä, miten Charles Holm ampui punatähden NKVD:n everstin lakista ja mitä siitä seurasi, tai miksi saksalaiset oikeastaan polttivat Rovaniemen, ovat suomalaista jätkäkerrontaa parhaimmillaan. Mutta silti - jotenkin tarina vain uupuu, hiljenee ja lopulta vaikenee. "Tällä tavalla maailma loppuu; ei pamahda, vingahtaa."

Seppo Zetterberg: Jüri Vilmsin kuolema

Agenttitarina Suomen historiasta. Jüri Vilms oli nuoren, itsenäisen Viron varapääministeri vuonna 1918. Kolmen toverin kanssa hän lähti Suomenlahden jään yli Suomeen. Tarkoitus oli päästä Ruotsiin turvaan; meneillään oli ensimmäinen maailmansota ja Saksa kieltäytyi hyväksymästä Viron uutta itsenäisyyttä ja hallitusta.

Vilmsistä ja hänen tovereistaan ei sen koommin kuultu. Sen sijaan syntyi monivuotinen kiista Viron, Suomen ja Saksan välille. Virallinen selostus hyväksyttiin ja Viro haki suomalaisesta punaisten joukkohaudasta neljä ruumista, jotka haudattiin juhlallisesti Virossa kadonneina henkilöinä. Juttua tutkittiin vielä toisen maailmansodan aikaan, jolloin natsi-Saka ammutti viimeisen kiinnostuneen tutkijan.

Seppo Zetterberg on käynyt läpi sekä virallisen tarinan (ja todennut sen olevan täynnä reikiä) että jälkeenpäin syntyneet diplomaattiset kahakat; hän on myös selvittänyt juttua alunperin hoitamaan nimetyn henkilön ja hänen "hankkimiensa" kahden miehen taustat - merkillinen konnakolmikko he ovatkin olleet ja ilmeisesti sopineet jutuistaan nenätysten helsinkiläisissä kapakoissa. Päätarkoituksena tietysti lypsää mahdollisimman paljon rahaa. Vaikka muistaisikin, että Suomessa käytiin ensin kansalaissota ja sitten jahdattiin pirtun salakuljettajia kieltolain aikaan, tarina on kaikin puolin merkillinen ja ansaitsee tulla kerrotuksi.

Edgar Rice Burroughs: Tarzan ja kadonnut valtakunta

Tämä Tarzan -kirja on yksi niistä, joissa Tarzan seikkailee ilman perhettään ja päätyy johonkin salaiseen loukkoon Afrikassa. Kyseisessä loukossa on jokin outo tai unohdettu kulttuurin sirpale, joka joka kerran on jakautunut kahteen, keskenään taistelevaan osaan. Usein Tarzan on etsimässä jotakin valkoista miestä, joka joutuu kyseiseen paikkaan omia aikojaan ja rakastuu paikalliseen neitoseen.

Tällä kertaa kulttuuri on antiikin Rooma. Valkoinen mies on - outoa kyllä - Erich von Harben (outoa, kun muistaa, miten vesikauhuisesti Tarzan suhtautui saksalaisiin sodan aikana - ei tämän toisen maailmansodan, vaan sen ensimmäisen). Kyseinen Erich on hyvin klassisesti koulutettu mies, ja pohtii kerran, miten hän on "voimakkaan tasavallan kansalainen". Tarkistin julkaisuvuoden, ja kyse on ilmeisesti Weimarin tasavallasta. Voi miesparkaa (siis Erichiä). Hän nähtävästi toi mukanaan voittopalkintona roomattaren (loppu jätetään tosin voimakkaasti auki), ja kulttuurikriisin on täytynyt olla melkoinen. Kummallekin.

Tarzan lähtee siis etsimään vuorilla kadonnutta Erich von Harbenia. Hän päätyy toiseen unohdettuun roomalaisten siirtokuntaan, Castra Sanguinariukseen, ja Erich toiseen, Castrum Mareen. Heidän kohtalonsa kulkevat peilikuvina. Kumpikin kohtaa hurmaavan roomattaren - Tarzanin tapaama vain on jo kihloissa, hyvä hänelle, koska Tarzan on sentään nainut mies. Kummassakin pikku valtiossa on tyranni, jonka kaataminen on fiksu juttu. Kummassakin pannaan pystyyn roomalaiset kisat (joten Tarzan saa tilaisuuden joka kirjassa odotettuun temppuunsa - tappaa leijona luotettavalla, pitkäteräisellä puukollaan kietoen voimakkaat jalkansa eläimen vatsan ympäri - jokainen Tarzan-kirjoja lukenut tuntee kohtauksen). Ja lopussa syntyy "Tohtori Livingston, otaksun" -kohtaus, kun Tarzan ja Erich tapaavat.

Hallussani oleva kappale on Kustannusosakeyhtiö Karhun nukkavieru kappale vuodelta 1953. Sikäli kuin tiedän, kirja on isäni ostama samaisena vuonna. Olen hyvin kiintynyt siihen, eikä sen kuvaus roomalaisista Afrikassa ole tyhmemmästä päästä (siis Burroughsiksi) - monet yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia. Kirjassa kuvataan, miten talous toimii kummassakin pikkuvaltiossa. Toisen alueella on järvi, ja siellä mainitaan uima-allas; toisessa ei. Sekarotuisuus ja afrikkalaisen rakennustyylin osuus tuodaan esiin. Tosin Burroughsille rakkaat rotuopit pilkistelevät myös; Castrum Maressa ei ole varkaita eikä murhaajia, koska kaikki rikolliset on surmattu perheineen, joten epäedulliset perintötekijät eivät ole voineet siirtyä. Miksi siellä sitten on niin rikollinen yläluokka, sitä sopii kysyä.

Jaan Kross: Mesmerin piiri

Jaan Krossin omat sanat etulehdellä: "Romantisoidut muistelmat - kuten kaikki muistelmat ja miltei jokainen romaani".

Kirjan minäkertoja Jaak Sirkel on ilmiselvästi Jaan Kross, mutta yhtä ilmiselvästi ei yksi yhteen. Sen sijaan kuvaus Viron tilanteesta vuodesta 1939 alkaen on silkkaa historiaa yksilöiden näkökulmasta. Henkilöt ovat todellisia virolaisia - vain osittain vaihdetuilla nimillä naamioituja - ja heidän kohtalonsakin ovat todellisia. Tämä on tärkeää. Kirja on viiltävä antiikin tragedia, varsinkin katkera loppunousu. Päähenkilö, taipumaton idealisti Indrek Tarma, on todellinen henkilö, ja hänen kuolemansa on todellinen. Kuvaus on puistattava. Alussa hilpeän poikamaiset ylioppilaat, jotka elävät vapaata ylioppilaselämää, ovat lopussa eri suuntiin hajaantuneita, Viron karun kohtalon kolhimia miehiä ja naisia. Kolmesta toveruksesta, joilla on yhteinen opintojen ohjaaja - virolaisen käytännön mukaan vanhempi opiskelija otti pari kolme nuorempaa siipiensä suojaan - ohjaaja itse, Indrek, on kohdannut matkansa pään; yksi on muuttunut ilmiantajaksi, hänen kohtalonsa jätetään auki; ja yksi kavaltaa muut henkilökohtaisemmalla tasolla. Jaak Sirkel, Jaan Kross itse, tekee lopussa oman moraalinsa mukaisen ratkaisun, kun hänen pitäisi kertoa Indrekin isälle, mitä hän tämän pojasta kolmenkymmenen vuoden jälkeen tietää.

Juhani Salokannel mainitsee kirjassaan "Sivistystahto", että Indrek on voinut olla alkusysäys taipumattomalle Timotheus von Bockille kirjassa "Keisarin hullu". Oma henkilökohtainen havaintoni on, että kirjan Jaak eli tosielämän Jaan on lopussa naimisissa naisen kanssa, joka ilmeisesti on Jaanin vaimo Ellen Tiit, mutta kirjassa Eeva - joka on "Keisarin hullun" Timon vaimon nimi.

Jylhä kirja. Ja totta.

Håkan Nesser: Ewa Morenon juttu

Nesser on vaihteeksi nostanut päähenkilöksi kauniin poliisinsa Ewa Morenon. Ewa on viettämässä lomaa miesytävänsä kanssa ja harkitsee avioliittoa. Esteeksi tulee kadonnut nuori nainen. Ewa on jutellut tytön kanssa junassa. Kun tämä sitten katoaa, Ewa huolestuu. Vielä enemmän hän huolestuu, kun tytön isäkin katoaa hoitolaitoksesta, jossa häntä on pidetty kuusitoista vuotta. Aikoinaan juttu oli skandaali: isä oli maannut 16-vuotiaan oppilaansa kanssa, ja hänet löydettiin raiteilta sylissään kuollut tyttö (joka oli ollut raskaana) ja umpihulluna. Siitä asti isä on ollut laitoksessa. Ewan tapaaman tytön äiti on kertonut tyttärensä 18-vuotispäivän kunniaksi tämän perhetragedian, tyttö lähtee katsomaan isäänsä ja siten alkaa vyöryä.

Kaikkein eniten Ewa huolestuu, kun paikkakunnan poliisipäällikköä ei tunnu huolestuttavan mikään - ei edes uimarannalta löytynyt kuollut mies. Todisteita salataan, silminnäkijät hätistellään tiehensä. Tietenkin Ewan täytyy sekaantua asiaan, loma tai ei. Aviomiesehdokas ei kylläkään suunnitelmien muutoksesta pidä.

Håkan Nesserillä on tapana kirjoittaa moraalisesti epämääräisiä tarinoita, joissa liikutaan poliisintyön kannalta harmaalla vyöhykkeellä. Tällä kertaa yhtä paljon painoa annetaan Ewan henkilökohtaisille pulmille kuin jutulle, jota hän ei oikeastaan saisi tutkia ollenkaan, lomalla kun on. Tarina liukenee helteeseen ja aurinkoon. Lppu on kylläkin yllätys.

Juhani Salokannel: Sivistystahto

Olemme hyvin onnekkaita, kun meillä on kustantajia, joilla on ollut järkeä käännättää suomeksi Jaan Krossin kirjat. Olemme onnekkaita, kun kirjoille on löytynyt niin hyvä kääntäjä kuin Juhani Salokannel. Ja erityisen onnekkaita, kun Salokannel on kirjoittanut tällaisen kirjan, joka toimii välttämättömänä oppaana Krossin kirjoihin ja antaa ehdottoman tarpeellisen taustan Viron historiaan ja kulttuuriin.

Kummastelen nyt, että minulla on ollut hullunrohkeutta syöksyä lukemaan Krossia tietämättä juuri mitään siitä ympäristöstä, missä hänen kirjansa asuvat. Viro on suomalaisille tuntemattomampi kuin Kuu - Kuuta sentään voi katsoa kaukoputkella. Onhan Viro ollut vapaa maa jo puolitoista vuosikymmentä, mutta mullistukset jatkuvat; maanjäristyksistä ei toivuta äkkiä. Olen käynyt joitakin kertoja Virossa - toki vain porona Neuvosto-Tallinnassa - mutta mitään en ole ymmärtänyt. En mitään. Tämän nyt nöyränä tunnustan.

Salokannel kuvaa, miten Viron historia, sekä kaukaisempi että lähihistoria, on vaikuttanut, miten maa ja kansa eroavat suomalaisista, ja miten tämä vaikuttaa siihen lukutapaan, jota virolaiset kirjat ja erityisesti Jaan Krossin kirjat vaativat. Selvennykseksi hän vertaa vastaaviin kohtiin Suomen historiassa ja kulttuurissa. Meillä on sentään ollut yksinkertainen, selkeä, vapaa ja turvallinenkin purjehdus verrattuna naapuriimme. Riippumatta siitä, että Suomen sotia ei pidä aliarvioida - joissakin kohdin juuri niiden sotien vuoksi, kuten Kross ja nyt Salokannel korostavat. Talvisota oli kallis, muta mitä olisi maksanut joutua avaamaan raja ja katselemaan vieraiden marssia, kuten virolaiset pakotettiin tekemään? Eikä viime sotien aikana edes kerran, vaan kaikkiaan kolmesti? Ja miten paljon helpompi Suomen itsenäistyminen oli kuin Viron ensimmäinen itsenäisyys, huolimatta meidän sisällissodastamme - kun meillä oli sentään valmiina oma raha, virkamieslaitos, oikeuslaitos ja eduskunta? Verrattuna virolaisiin, joilla tuskin oli edes omaa kieltä?

Nöyryyttä ja kunnioitusta. Niillä tunteilla lähestyn tätä kirjaa ja näitä kahta - miestä, joka sen kirjoitti, ja miestä, josta se kertoo. Ja maata, jossa tämä kaikki syntyi.

Ari Turunen & Markus Partanen: Uusi ulkokultaisen käytöksen kirja

Tässä on sopiva kirja ylioppilaille ja äitienpäiväksi, kuten ksutantajakin suosittelee. Ainakin parempi kuin kaikki ne hartaiden ajatusten antologiat, joita mainoksissa kaupitellaan. Ulkoasu on suorastaan sievä, kirja käteen sopiva, kuvitus hupaisa, ja sivuja juuri sen verran, että nykyopiskelijakin pystyy kirjan lukemaan. (Tämä viimeinen tarkoittaa vain niitä, joille epätoivoinen opettaja on antanut lukutehtäväksi Agatha Christietä suomeksi, ja jotka tulevat sitten keskustelupalstoille kyselemään, voisiko joku kertoa kirjan juonet, henkilöt ja miten se loppuu. Näitä löytyy.)

Joissakin kohdissa jupisin hiukan, mutta yleisesti ottaen kirjan kulttuurihistoria on ahuskaa, paikkansa pitävää ja usein yllättävääkin. Ylimääräisenä plussana mainittakoon, että tekijät ovat ottaneet huomioon kaikki käytöksen yksityiskohdat ryhdistä piereksimiseen. Esimerkkejä: Erasmus Rotterdamilainen varoittaa, ettei ole kohteliasta keskustella ihmisen kanssa, kun tämä juuri ulostaa. Keskiajalla muistutettiin, että vaikka miehen onkin sovelista osoittaa mieltymyksensä vasta tapaamaansa naista kohtaan tarttumalla tämän rintoihin, liikaa ei saa puristella. Ja veitsen käyttöä koskevat monet tavat ja kiellot perustuvat siihen, että veitset ovat olleet aidosti vaarallisia aseita samalla kuin ruokailuvälineitä. Tämä viimeksi mainittu ei tostin tule yllätyksenä lehtiä lukevalle suomalaiselle; joka viikko saa lukea, miten keittiön yleistyökalu on löytynyt jonkun selästä.

Sen sijaan taru suomalaisten huomosta viinapäästä on alkanut 1900-luvulla, kun piukkapipoiset raittiusvalistajat halusivat oikein kansaa kurmoottaa. Oikeastaan suomalaisten suhde viinaan alkoi vasta kieltolaista, jolloin suorastaan kansallisvelvollisuus oli juoda pirtua; siihen asti kansa joi varsin kohtuudella.

Anu Kaipainen: Kaarinan veriballadi

Kangasalla tunnetaan edelleen verikivi - itse asiassa sitä pidetään matkailunähtävyytenä; heillä on jopa rastiviesti "Verikiven virsta". Eräs versio balladista löytyy Internetistäkin, tosin pikkuisen eri sanoituksena kuin Anu Kaipaisen käyttämä. Netin versiossa puhutaan Hannunlahden Kaarinasta, mutta yleensä tyttö on nimetty Kuussalon Kaarinaksi, jota nimeä Anu Kaipainenkin käyttää.

Kirja on ovela tarina, jossa balladin perinteiseen kerrontaan on sijoitettu tasa-arvoasiaa, nykyajan kauhuja, naisten ja lasten murhia, kidutuksia ja muuta ikiaikaista. Kertomusta kuljettavat kertoja, Kaipainen itse, ja Kisälli, jonka tarkoitus on luoda balladi ja joka yrittää johdatella henkilöitä. Sen sijaan hän johdattelee itsensä ajattomaksi hahmoksi, joka alussa juttelee kirkonvartijalle pääparin kuoltua ja lopussa suntiolle aivan nykyajassa.

Kirjan kaikki henkilöt rimpuilevat rooliensa kanssa. He yrittävät kovasti olla aivan oikeita ihmisiä, mutta balladimuoto pakottaa heidät ottamaan hahmot, jotka eivät heille sovi. Parhaansa mukaan heräävät eloon Kaarinan äiti, noidaksi kutsuttu; pyöveli, joka ehkä on Kaarinan isä; ja Hovinherra, Kaarinan lemmityn isä. Itse sankari, Klaus-knaappi, on jokseenkin uivelo tyyppi. Jotenkuten hän hommansa hoitaa.

Kiehtova tarina, joka noukkii aineksensa historiasta, suomalaisista tangoista, runoudesta ja sanomalehtien uutisista.

Mika Kallioinen: Rutto & rukous

Etukansi ilmoittaa kirjan aiheeksi "Tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa" ja sisältö pitää lupauksen.

MIelenkiintoiseksi kirjan tekee paitsi sen huolellinen ja jämäkkä analyysi aiheesta, myös kirjan siirtyily yksityisten ihmisten kohtaloista tilastoihin ja takaisin. Hyvänä esimerkkinä olkoon vaikka lepran sairastavuutta koskeneessa luvussa oleva kuvaus Petronellasta, jonka sairautta ja kuolemaa pohdittiin käräjillä vuonna 1668. Petronellalle olitiin rakentamassa eristyshuonetta, kun hänet löydettiin hukkuneena. Todistuksessa "kaksi kunniallista vaimoa, Margareta Pentintytär ja Raakel Tapanintytär mainitusta kylästä todistivat, että he olivat puhuneet Petronellan kanssa ja lohduttaneet häntä, jotta hän rauhoittuisi". Sanottu Petronella oli vastannut: "Ennen minä tapan itseni kuin lähden siihen pirttiin ja jään siten ikuisesti yksinäisyyteen elämään."

Mistä lautamiehistö päätti, ettei hän ollut hukuttautunut ymmärtämättömyydestä tai heikkoudesta, vaan vakain tuumin.

Vastaavanlaisia vilahduksia eläviin ihmisiin kirja sisältää runsaasti. Saman tien voidaan todeta, että ihmiset ovat entiseen aikaankin kantaneet huolta lähimmäisistään ja heidän kohtaloistaan.

Tim Weiner: CIA

CIA ei ole kaikkivoipa järjestö, joka on täynnä mestarimieliä. Se on koko uransa ajan ollut kompuroiva systeemi, joka ei ole koskaan pytynyt päättämään, mikä sen tehtävä oikeastaan on. Näin ainakin vakuuttavasti todistaa Tim Weiner, joka on kuluttanut vuosia selvittämällä CIA:n historiaa.

Niin, mikä on CIA:n tehtävä? Tietojen keruu vai maailman järjestelminen Yhdysvaltojen kulloistenkin vallanpitäjien (tai usein CIA:n johtajien tai itsenäismielisten alempien johtajien) mieleiseksi. Rahaa on syydetty valtavat määrät, mutta koskaan ei ole löydetty henkilöitä, jotka edes osaisivat jotakin muuta kieltä kuin englanti saati että ymmärtäisivät toisia kulttuureja. Aivan liian usein CIAn operaatioita on johtanut joku, joka on kuvitellut olevansa James Bond. Useat ovat uransa aikana tulleet hulluiksi, juopoiksi tai molemmiksi. Nerokkaita ideoita on riittänyt - toisen maailmansodan aikana suuniteltiin pudottaa Tokioon lepakoita, joiden selässä oli palopommeja; sekä Patrice Lumumba että Fidel Castro yritettiin myrkyttää jäätelöllä ja Saddam Husseinin edeltäjä myrkytetyllä nenäliinalla; Berliinin muurin aikaan kaivettiin pitkä tunneli Neuvostoliiton viestikaapeliin (paha vain, että venäläiset tiesivät tunnelista alusta saakka ja seurasivat puuhaa suopean kiinnostuneesti).

Kirjan lukemisen jälkeenkään emme tiedä, kuka murhasi Kennedyn, mutta tiedämme paljon enemmän siitä, miksi Kennedyn murhaa ei kyetty selvittämään.

Moneen kohtaan kirjaa pitäisi klipsillä kiinnittää toinen kirja, joka yhdistäisi tarinan maailmanhistoriaan, mutta tämä on kirja CIAsta, ei kirja maailmansodan jälkeisestä historiasta. Lukija voi itse yhdistellä mielessään, mitä tietää muista lähteistä Unkarin kansannoususta, Chilen vallankaappauksesta, everstijuntista kautta maailman ja Vietnamin sodasta.

Vilkasveristä historiaa ja muuttaa mielikuvia monestakin asiasta. Viiden tähden suositeltava teos.