Edgar Rice Burroughs: Tarzan ja kadonnut valtakunta

Tämä Tarzan -kirja on yksi niistä, joissa Tarzan seikkailee ilman perhettään ja päätyy johonkin salaiseen loukkoon Afrikassa. Kyseisessä loukossa on jokin outo tai unohdettu kulttuurin sirpale, joka joka kerran on jakautunut kahteen, keskenään taistelevaan osaan. Usein Tarzan on etsimässä jotakin valkoista miestä, joka joutuu kyseiseen paikkaan omia aikojaan ja rakastuu paikalliseen neitoseen.

Tällä kertaa kulttuuri on antiikin Rooma. Valkoinen mies on - outoa kyllä - Erich von Harben (outoa, kun muistaa, miten vesikauhuisesti Tarzan suhtautui saksalaisiin sodan aikana - ei tämän toisen maailmansodan, vaan sen ensimmäisen). Kyseinen Erich on hyvin klassisesti koulutettu mies, ja pohtii kerran, miten hän on "voimakkaan tasavallan kansalainen". Tarkistin julkaisuvuoden, ja kyse on ilmeisesti Weimarin tasavallasta. Voi miesparkaa (siis Erichiä). Hän nähtävästi toi mukanaan voittopalkintona roomattaren (loppu jätetään tosin voimakkaasti auki), ja kulttuurikriisin on täytynyt olla melkoinen. Kummallekin.

Tarzan lähtee siis etsimään vuorilla kadonnutta Erich von Harbenia. Hän päätyy toiseen unohdettuun roomalaisten siirtokuntaan, Castra Sanguinariukseen, ja Erich toiseen, Castrum Mareen. Heidän kohtalonsa kulkevat peilikuvina. Kumpikin kohtaa hurmaavan roomattaren - Tarzanin tapaama vain on jo kihloissa, hyvä hänelle, koska Tarzan on sentään nainut mies. Kummassakin pikku valtiossa on tyranni, jonka kaataminen on fiksu juttu. Kummassakin pannaan pystyyn roomalaiset kisat (joten Tarzan saa tilaisuuden joka kirjassa odotettuun temppuunsa - tappaa leijona luotettavalla, pitkäteräisellä puukollaan kietoen voimakkaat jalkansa eläimen vatsan ympäri - jokainen Tarzan-kirjoja lukenut tuntee kohtauksen). Ja lopussa syntyy "Tohtori Livingston, otaksun" -kohtaus, kun Tarzan ja Erich tapaavat.

Hallussani oleva kappale on Kustannusosakeyhtiö Karhun nukkavieru kappale vuodelta 1953. Sikäli kuin tiedän, kirja on isäni ostama samaisena vuonna. Olen hyvin kiintynyt siihen, eikä sen kuvaus roomalaisista Afrikassa ole tyhmemmästä päästä (siis Burroughsiksi) - monet yksityiskohdat ovat mielenkiintoisia. Kirjassa kuvataan, miten talous toimii kummassakin pikkuvaltiossa. Toisen alueella on järvi, ja siellä mainitaan uima-allas; toisessa ei. Sekarotuisuus ja afrikkalaisen rakennustyylin osuus tuodaan esiin. Tosin Burroughsille rakkaat rotuopit pilkistelevät myös; Castrum Maressa ei ole varkaita eikä murhaajia, koska kaikki rikolliset on surmattu perheineen, joten epäedulliset perintötekijät eivät ole voineet siirtyä. Miksi siellä sitten on niin rikollinen yläluokka, sitä sopii kysyä.