Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko

Suomentajan jälkisanoissa kääntäjä viittaa ueisiin mutkikkaisiin merkityksiin, joita "Arthur Gordon Pymin selonteko" sisältää ja toivoo, että kirjaa ei luettaisi hätäisesti, vaan mieluummin ajatuksella ja moneen kertaan. Useat arvostelijat tuntuvat olevan sitä mieltä, että kyseessä on Poen matka omaan sieluunsa.

Niinpä tunnustan ilmeisen hätäisyyteni ja pinnallisuuteni, kun ilmoitan, että minusta kirja on raivostuttava. Alku on meriseikkailua nuoren pojan päätöksestä lähteä merille, kapinaa laivassa, myrskykuvausta; sitten ollaan veneessä meren armoilla; sen jälkeen päädytään tutkimaan Etelämannerta. Juuri kun tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi, se loppuu.

Poen rasismi on ilmeinen ei vain villien kuvauksessa, vaan myös hänen merimieskumppaninsa Petersin, joka on kertojan mukaan karmivan näköinen sekarotuinen. Ihmeen kylmästi kertoja Arthur suhtautuu hänet merimatkalle järjestäneeseen ystäväänsä; ei murheen sanaa. Samoin pari kertaa uskollinen koira pelastaa isäntänsä, mutta siten vain katoaa tarinasta, kaiketi myrskyn viemänä - ei edes huokausta. Samoin käy kelpo laiva Jane Guyn miehistölle. Arthur ei haaskaa tunteita toisille, vain itselleen. Jos tämä kuvaus koskee Poen omaa sielua, se on todella ollut kuiva ja kolkko sielu.

Vaikutteita on yksi ja toinen kirjailija saanut. Hulluksi tulleen koiran pelastusveneessä tapasin Yrjö Jylhän runosuomennoksessa - runoilijaa en enää muista. "Piin tarinassa" on kaikuja Poelta, myös koirasta. Laivakapinan on Burroughs pihistänyt ensimmäiseen tarzan-krijaansa. Kirjan keskeneräisen tuntuinen loppu on herättänyt Lovecraftin mielikuvituksen; ehkä "Arthur Gordon Pymin selonteon" suurin ansio.