Daniel Mendelsohn: The Lost

Kuuden etsintä kuudesta miljoonasta. Daniel Mendelsohn lähti veljensä kanssa jäljittämään isosetäänsä ja tämän perhettä. Shmiel Jäger asui Boleshovin pikkukaupungissa Urkainassa toisen maailmansodan alkaessa. Kun Daniel alkoi etsiä tätä kadonnutta perhettä, hänen johtolankansa kävivät yhä heikommiksi ja ohuemmiksi - Boleshovin 6000 juutalaisen yhteisöstä jäi henkiin 48 ihmistä, ja he vuonna 2001, jolloin Daniel alkoi etsiä heitä, monet heistä olivat jo yli yhdeksänkymmenen.

Danielin isoisä tapasi kertoa tarinoita kertojaksi syntyneen tyyliin ja Daniel on perinyt taidon. Hän keskusteli naisen kanssa, jonka tytärentytär oli myös koonnut ja kertonut isoäitinsä tarinan. Daniel keskustelee Alenan, tytön ystävän kanssa:

She said, it was like what she was interested in was not so much the story of her grandmother but how to tell the story of her grandmother - how to be a storyteller.

I thought my grandfather and said that, yes, it was very interesting problem.

She described how caught up in the thesis she'd become, against her initial expectations. With great animation she said, I felt that when I was reading it, like in the end, it got closer and closer to the important things, the things about the war. At first it was as if she was telling a common story, a story everybody could tell, but it got narrower and narrower.

After a moment I said yes, that's how my grandfather used to tell stories. The long windup, all that background all those Chinese boxes; and the, suddenly, the swift and expert slide into the finale, the finish line where the connections between all the details you'd learned along the way, the seemingly irrelevant facts and subsidiary anecdotes he'd lingered over at the beginning, suddenly beecame clear.

I said to Alena, I know, I know. This girl she knows, I thought, must be very clever. So many people know these horrible stories by now, after all; what more was there to say? How to tell them? One way, I supposed, was to get narrowed and narrowed toward the end, the way my grandfather did.

At that moment Alena said, Narrowed, yes. It's always the small things. It makes it like life. The most interesting thing is always the details.

Ja niinpä Daniel aloittaa tarinansa isosetä Shmielistä ja hänen vaimostaan ja neljästä tyttärestään, jotka saksalaiset tappoivat, lapsuudestaan, jolloin kun Daniel tuli huoneeseen, ihmiset alkoivat itkeä. Hän oli silloin ehkä viiden tai kuuden, ja kun hän tuli tarpeeksi vanhaksi kysyäkseen, monet näistä ihmisistä olivat kuolleet. Eräs iäkäs sukulainen sanoi kuitenkin: "Olet niin isosetäsi Shmielin näköinen, hänen, jonka saksalaiset tappoivat."

Niin Daniel alkoi ottaa selvää, miten, missä ja milloin saksalaiset tappoivat Shmiel Jägerin ja hänen perheensä. Etsintä vei viisi vuotta - 2001-2006 - ja Daniel on jo yli neljänkymmenen. Monet kirjassa muistonsa kertoneet ihmiset ovat näiden vuosien aikana kuolleet. Paitsi runsasta kirjeenvaihtoa Daniel ja suurimman osan ajasta hänen veljensä Matt kävivät Australiassa, Norjassa, Ukrainassa, Tanskassa ja Israelissa. He saivat selville paljon; tämä kirja koostuu siitä, mitä he oppivat ja miten he sen oppivat ja ihmisistä, jotka sen heille opettivat. He oppivat, miten Shmiel kuoli, mutta myös, miten hän ja hänen perheensä elivät. Alena oli oikeassa; pienet yksityiskohdat tekevät tarinasta elämän kaltaisen.

Kuten Daniel toteaa:

For whose benefit, exactly, is the wholeness that I want so desperately?The dead need no stories: that is the fantasy of the living, who unlike the dead feel guilt.

Niinpä - jotta kuolleet eläisivät edes hetken, Shmiel ja hänen perheensä ja ne kuusi miljoonaa muuta, joilla kaikilla oli oma tarinansa; ja myös ne 48 Bolechovin juutalaista, jotka elivät kertomaan tarinansa, ja joista useimmat ovat nyt kuolleet; tämä kirja on luettava.