Donald McCaig: Rhett Butler's People
Uhkarohkea yrittäjä, joka on puuttunut "Tuulen viemään". Alexandra Ripleyn tuhoisan "Scarlett"-opuksen jälkeen kokeilijoita ei ole ollutkaan.
Rhett Butler on tässä traaginen sankari, joka kätkee haavoittuneen sisimpänsä pilkallisen ulkokuoren alle.
Itse asiassa edellisessä lauseessa tulin ilmaisseeksi kirjasta pääasiat. Jatketaan kuitenkin: "Rhett Butler's People" kuvaa elämää Charlestonissa, jossa Rhettin isä ei kiinnitä huomiota edes Jumalaan - hän on huomattavasti Jumalaa ylempi. Äiti taas on uskonnollinen ja nojautuu toiseen jylhään Jumalan ruoskaan, plantaasin työnjohtajaan Isaiah Watlingiin. Jos Watling-nimi soittaa kelloja "Tuulen viemän" lukeneiden päässä, on aihettakin; ilotalon emäntä Belle Watling on Isaiahin tytär. Watlingin perheeseen kuului myös Shad-poika, jonka Rhett ampuu kaksintaistelussa. Shad on väittänyt, että Rhett on Bellen aviottoman lapsen isä.
Rhett on mustien suuri ystävä, joka menettää kaksi parasta värillistä toveriaan valkoisten julmuudelle. Hänen isänsä tekee hänet perinnöttömäksi, koska hän ei ole riittävän tottelevainen poika. Rhettin sisar ensin nai miehen, jota ei halua, ja sitten sen, jota haluaa, eikä kumpikaan liitto pääty hyvin. Kaiken lisäksi tulee sisällissota ja tuhoaa loputkin. Onneksi Rhettillä sentään riittää rahaa (kirja kertoo lopultakin, mistä Rhett alkupääomansa sai - Kalifornian kultakentiltä).
Suurimman osan ajasta kirjailija onnistuu valssaamaan varsin tyylikkäästi "Tuulen viemän" ympärillä muuttamatta muuta kuin Rhettin Charlestonista lähdön syyn - "Tuulen viemässä" ei mainita mitään niin rahvaanomaista kuin avioton lapsi (paitsi, jos oikein muistan, tyttöjen supinoissa - "Saiko tyttö lapsen?" "Ei, mutta hänen maineensa oli joka tapauksessa pilalla" - kyseinen nainen ei "Tuulen viemässä" ole Belle).
Sotaa kuvataan paljon enemmän, koska ei oel pakko pitäytyä naisten näkökulmassa. Sotakohtaukset ovatkin varsin hyvää antia. Muuten kirjan huonoin puoli on sen spartalainen tyyli. Tarjolla olevista aineksista olisi saanut railakkaan, 900-sivuisen seikkailuromaanin oikeaan vanhan ajan tyyliin, jos kirjoittaja vain olisi hellittänyt ohjaksista, antanut tarinan laukata ja proosansa kukkia. Tällaisena kirja muistuttaa tilikirjanpitoa. Vahinko.
Ja se Ripleyn potaskan McCaig onneksi sivuuttaa kokonaan.
Rhett Butler on tässä traaginen sankari, joka kätkee haavoittuneen sisimpänsä pilkallisen ulkokuoren alle.
Itse asiassa edellisessä lauseessa tulin ilmaisseeksi kirjasta pääasiat. Jatketaan kuitenkin: "Rhett Butler's People" kuvaa elämää Charlestonissa, jossa Rhettin isä ei kiinnitä huomiota edes Jumalaan - hän on huomattavasti Jumalaa ylempi. Äiti taas on uskonnollinen ja nojautuu toiseen jylhään Jumalan ruoskaan, plantaasin työnjohtajaan Isaiah Watlingiin. Jos Watling-nimi soittaa kelloja "Tuulen viemän" lukeneiden päässä, on aihettakin; ilotalon emäntä Belle Watling on Isaiahin tytär. Watlingin perheeseen kuului myös Shad-poika, jonka Rhett ampuu kaksintaistelussa. Shad on väittänyt, että Rhett on Bellen aviottoman lapsen isä.
Rhett on mustien suuri ystävä, joka menettää kaksi parasta värillistä toveriaan valkoisten julmuudelle. Hänen isänsä tekee hänet perinnöttömäksi, koska hän ei ole riittävän tottelevainen poika. Rhettin sisar ensin nai miehen, jota ei halua, ja sitten sen, jota haluaa, eikä kumpikaan liitto pääty hyvin. Kaiken lisäksi tulee sisällissota ja tuhoaa loputkin. Onneksi Rhettillä sentään riittää rahaa (kirja kertoo lopultakin, mistä Rhett alkupääomansa sai - Kalifornian kultakentiltä).
Suurimman osan ajasta kirjailija onnistuu valssaamaan varsin tyylikkäästi "Tuulen viemän" ympärillä muuttamatta muuta kuin Rhettin Charlestonista lähdön syyn - "Tuulen viemässä" ei mainita mitään niin rahvaanomaista kuin avioton lapsi (paitsi, jos oikein muistan, tyttöjen supinoissa - "Saiko tyttö lapsen?" "Ei, mutta hänen maineensa oli joka tapauksessa pilalla" - kyseinen nainen ei "Tuulen viemässä" ole Belle).
Sotaa kuvataan paljon enemmän, koska ei oel pakko pitäytyä naisten näkökulmassa. Sotakohtaukset ovatkin varsin hyvää antia. Muuten kirjan huonoin puoli on sen spartalainen tyyli. Tarjolla olevista aineksista olisi saanut railakkaan, 900-sivuisen seikkailuromaanin oikeaan vanhan ajan tyyliin, jos kirjoittaja vain olisi hellittänyt ohjaksista, antanut tarinan laukata ja proosansa kukkia. Tällaisena kirja muistuttaa tilikirjanpitoa. Vahinko.
Ja se Ripleyn potaskan McCaig onneksi sivuuttaa kokonaan.
posted by Mette | 2:49 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home