Ari Turunen & Markus Partanen: Uusi ulkokultaisen käytöksen kirja

Tässä on sopiva kirja ylioppilaille ja äitienpäiväksi, kuten ksutantajakin suosittelee. Ainakin parempi kuin kaikki ne hartaiden ajatusten antologiat, joita mainoksissa kaupitellaan. Ulkoasu on suorastaan sievä, kirja käteen sopiva, kuvitus hupaisa, ja sivuja juuri sen verran, että nykyopiskelijakin pystyy kirjan lukemaan. (Tämä viimeinen tarkoittaa vain niitä, joille epätoivoinen opettaja on antanut lukutehtäväksi Agatha Christietä suomeksi, ja jotka tulevat sitten keskustelupalstoille kyselemään, voisiko joku kertoa kirjan juonet, henkilöt ja miten se loppuu. Näitä löytyy.)

Joissakin kohdissa jupisin hiukan, mutta yleisesti ottaen kirjan kulttuurihistoria on ahuskaa, paikkansa pitävää ja usein yllättävääkin. Ylimääräisenä plussana mainittakoon, että tekijät ovat ottaneet huomioon kaikki käytöksen yksityiskohdat ryhdistä piereksimiseen. Esimerkkejä: Erasmus Rotterdamilainen varoittaa, ettei ole kohteliasta keskustella ihmisen kanssa, kun tämä juuri ulostaa. Keskiajalla muistutettiin, että vaikka miehen onkin sovelista osoittaa mieltymyksensä vasta tapaamaansa naista kohtaan tarttumalla tämän rintoihin, liikaa ei saa puristella. Ja veitsen käyttöä koskevat monet tavat ja kiellot perustuvat siihen, että veitset ovat olleet aidosti vaarallisia aseita samalla kuin ruokailuvälineitä. Tämä viimeksi mainittu ei tostin tule yllätyksenä lehtiä lukevalle suomalaiselle; joka viikko saa lukea, miten keittiön yleistyökalu on löytynyt jonkun selästä.

Sen sijaan taru suomalaisten huomosta viinapäästä on alkanut 1900-luvulla, kun piukkapipoiset raittiusvalistajat halusivat oikein kansaa kurmoottaa. Oikeastaan suomalaisten suhde viinaan alkoi vasta kieltolaista, jolloin suorastaan kansallisvelvollisuus oli juoda pirtua; siihen asti kansa joi varsin kohtuudella.