Marion Zimmer Bradley: Thendara House

Marion Zimmer Bradley kirjoitti Darkover-sarjaansa 60-luvulta saakka. "Thendara House" on vuodelta 1983. Nämä fantasia/scifi-kirjat ovat feminismikirjallisuudessa edelläkävijöitä, joten ne nykyään tuntuvat väistämättä vanhentuneilta - mikä aikoinaan oli uskaliasta, on nykyään jokapäiväistä. Darkover-sarja tutkii naisten asemaa hyvin miesvaltaisella planeetalla ja rakkaussuhteita saman sukupuolen välillä. Yksittäisiä kirjoja on vaikea esitellä, koska ne muodostavat oman laajan maailmansa; henkilöt ja tilanteet menevät ristiin, ja jokaisen kirjan juoni on riippuvainen ainakin kahden muun kirjan juonesta.

"Thendara House" kertoo kahdesta naisesta, jotka molemmat ovat "vapaita amatsoneja"; Darkoverissa naiset ovat täysin perheen miesten armoilla, mutta vuosisatojen ajan useat ovat paenneet järjestöön, josta käytetään "vapaat amatsonit" -nimitystä, vaikke he itse eivät nimestä pidäkään. He pukeutuvat kuin miehet, leikkaavat tukkansa lyhyeksi ja tekevät miesten töitä. He asuvat - elleivät ole maastossa - turvataloissa, joista Thendaran talo on yksi. Darkover on vasten tahtoaan liitetty Imperiumiin, koska sen sijainti on sopiva tähtien väliseen matkustukseen. Varsinainen hallinto on kuitenkin darkoverilaisilla itsellään, ja suhteet Imperiumin edustajiin oat erittäin jännittyneet. Darkoverin asukkaat ovat muinaisen pakkolaskun rannalle jättämien Maan asukkaiden jälkeläisiä, mutta he ovat unohtaneet alkuperänsä. Joillakin darkoverilaisilla oli telepaattisia kykyjä, ja vuosisatojen aikana näitä kykyjä on huolellisesti viljelty - muun muassa rohkaisemalla aviottomien lasten hankkimista kykyjen kehittämiseksi. Imperiumin edustajat asuvat omalla, eristetyllä alueellaan ja halveksivat alkuasukkaita kehittymättöminä. Tiedustelu pitää kuitenkin tärkeänä paikallisten joukkoon soluttautumista.

Magda Lornen vanhemmat asuivat Darkoverin vuorilla - he keräilivät kansanlauluja ja perinteitä - ja Magda kasvoi tuntien darkoverilaiset. Aiakisemmassa kirjassa hän lähti pelastamaan serkkuaan Peter Haldanea, jonka kanssa hän oli ollut naimisissa. Koska yksinäinen nainen ei voinut matkustaa vuorilla, hän pukeutui vapaaksi amatsoniksi tietämättä paljoakaan heistä. Hän törmäsi joukkoon oikeita amatsoneja, ja darkoverilainen rangaistus amatsonina esiintymisestä oli liittyä heihin todella. Magda vannoi valan ja huomasi, että se sopi hänelle. Amatsonien joukossa oli Jaelle, lapsesta asti amatsoniksi kasvatettu. Yhdessä naiset toteuttivat Peterin pelastamisen, Jaelle rakastui Peteriin ja he solmivat vapaan avioliiton (Darkoverissa oli kaksi avioliittomuotoa, vapaaliitto ja de catenas, jota ei voinut purkaa).

"Thendara Housen" alussa Magda on vapaiden amatsonien turvatalossa. Ensimmäisenä vuonna liittymisen jälkeen uusi amatsoni on tiukasti taloon sidottu, hän saa astua ovesta ulos vain talon vanhimman erityisestä määräyksestä. Jaelle puolestaan on lähes yhtä tiukassa eristyksessä Imperiumin päämajassa, jossa hänen odotetaan Peterin puolisona työskentelevän Imperiumin hyväksi. Molemmilla naisilla on voimakas kulttuurikriisi ja myös seksuaalisia ongelmia. Jaelle kokee vaikeuksia avioliiton vaatimusten vuoksi, koska amatsonina hän ei saa olla mieheen sidottu ja Peter odottaa hänen olevan kuuliainen pikku vaimo. Magda taas alkaa epäillä seksuaalista suuntautumistaan huomatessaan olevansa rakastunut sekä Jaelleen että vanhempaan amatsoniin, Camillaan. Useat amatsonit harrastavat lesbosuhteita, vaikka sitä ei heiltä mitenkään vaadita - monilla on lapsia, ja sääntö on vain, että jos lapsi on poika, hänet luovutetaan lapsen isälle viimeistään viiden vuoden vanhana.

Erilaiset uskollisuudenvalat joutuvat törmäyskurssille, kun Jaelle tulee raskaaksi. Hänen lapsensa olisi ainoa comynin - Darkoverin hallitsevan luokan - sukuhaaran edustaja, eikä Jaelle halua mitään siteitä comyniin. Magda taas yrittää rimpuilla irti palveluksestaan Imperiumin tiedusteluosastossa, mutta toisaalta amatsonien tiukkaan sidottu maailma käy ahtaaksi. Sekä Magda että Jaelle huomaavat myös olevansa telepaatteja, mikä tekee asiat lähes mahdottomiksi. Lopulta ongelmat purkautuvat pakoon kummankin kohdalla.

Keskustelut naisten asemasta ovat kiihkeitä ja tuntuvat nyky-Suomen näkökulmasta vanhanaikaisilta - vaikka voi olla, että nyky-Yhdysvalloissa ongelmien asettelu ei ole ollenkaan taaksejäänyttä elämää. Useimmat kirjan miehet vaikuttavat täysiltä pässeiltä, vaikka heille ei paljon mahdollisuuksiakaan anneta, kun ottaa tilanteen huomioon. Darkover-kirjoissa on silti jatkuvasti oma viehätyksensä ja niitä kannattaa suositella.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Taivaalta pudonnut eläintarha

Kuten novellikokoelmat aina, tämäkin on lukijan kannalta epätasainen. Olen lueskellut useiden kirjan lukeneiden kommentteja ja mielipiteet käyvät kovasti ristiin.

Kokoelmassa on pari pientä juttua, jotka tuntuvat hiukan merkityksettömiltä - tosin "Morfeuksen kolikot" on lyhyt ja lyyrinen. Moni on pitänyt "Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1" -tarinasta, joka ei minulle kolahtanut ollenkaan. "On Murmaa kaatunut" on tällaiselle fantasian lukijalle osaksi tavanomaisten fantasiasarjojen parodiaa, osaksi filosofinen juttu mielikuvituksen ja normaalimaailman suhteesta. Sellaisena se sietää perusteellisempaakin tutkimista. Jääskeläinen ei muuten tunnu oikein viihtyvän tässä normaalielämässä - olen pahoillani hänen puolestaan. Liikaa kouluopetusta? Sama piirre tuntuu monessakin novellissa, apea tunne seinän väärällä puolella olemisesta. Erityisen synkkiä ovat "Laurelia etsimässä" ja "Alla pinnan Toiseus piilee".

Sen sijaan pidin oikein paljon aikaparadoksitarinasta "Missä junat kääntyvät" (jota en jostakin syystä ollut aikaisemmin lukenut), aiheellisesti ylistetystä "Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa" ja kerrassaan sydäntä puristavasta tarinasta "Taivaalta pudonnut eläintarha". Niminovelli on kertakaikkisen koskettava melankolinen kertomus, joka sisältää koko maailman verran surua ja apeutta. Jos suomi olisi maailmankieli, tällä yhdellä novellilla takaisi kuolemattomuutensa antologioissa.

Javier Cercas: Valon nopeus

Ilmoitan kättelyssä, että minun oli vaikea saada tästä kirjasta mitään irti. Se tuntuu olevan kirja Vietnamin sodasta ja Vietnamin sodan veteraaneista. Olen sattumoisin ollut aiheesta kiinnostunut ja lukenut useitakin kirjoja, joten veteraanien ongelmat eivät olleet mitään uutta. Siltä osin kirjalla ei ollut uutta annettavaa. Sitten aloin ihmetellä, miksi barcelonalainen kirjailija on ottanut asiakseen kirjoittaa Vietnamin sodasta ja Vietnamin sodan veteraanista. Eikö se ole hiukan kaukana hänen kokemuskentästään? Jos hän olisi kirjoittanut vaikka Espanjan sisällissodasta, Francon ajasta tai ETAsta, siinä olisi ollut sovelias tehtäväkenttä. Kirjan tapahtumapaikka Yhdysvalloissa, Urbanan kaupunki, on kyllä olemassa ja siellä on yliopistokin, mutta silti tuntuu eräänlaiselta aasinsillalta lähettää rahaton nuori barcelonalainen opiskelemaan katalaania Urbanaan jonkin kapakkakeskustelun perusteella.

Joten mistä tässä on kysymys? Tässä kohdassa minulle tuli ymmärtämisongelma. Onko kyseessä miesten naisia huterampi ote maailmasta? Senkö vuoksi en ymmärrä tätä? Kirjassa puhutaan väkivallasta ja syyllisyydestä, mutta vaikka tarinan Vietnamin veteraani varmasti kantoi osansa syyllisyydestä, miksi Barcelonan mies? Ja miksi syyllisyyttä kannetaan auto-onnettomuudessa kuolleiden vaimon ja lapsen puolesta? Kaiken järjen mukaan sellainen olisi traaginen onnettomuus, mutta ei kenenkään muualla olleen syy.

Huokaisten luovutan. Tämä on niitä miesten juttuja, joita nainen ei voi ymmärtää. Vähän kuin Serranon perhe.

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina

Urhea shanghailainen ylikomisario Chen Cao taistelee nyt korruptiota vastaan, kunnes hänet yllättäen lähetetään kiinalaisen kirjailijadelegaation johdossa Yhdysvaltoihin. Siellä hän tapaa uudelleen kauniin amerikkalaisen Catherine Rothin, mutta tapaamien ei suju aivan niin kuin Chen haaveilee.

Kirja tuntui aluksi aika mukavalta, ja kiinalaisia runoja on paljon. Chen on selvästi terästänyt runosaralla; hän myös sepittää runon englanninkielellä T.S. Eliotin tyyliin. Tarkemmin miettien kirja on jotenkin löysä ja keskentekoisen oloinen. Ikävää. Pari ihmistä pääsee hengestään, mutta tutkimuksista ei tule mitään, kovin monet ihmiset tarjoavat apuaan kuin Disney-filmin hyvät haltiattaret, Chenin äidin ympärillä pyörii ikävää porukkaa ja vanhus hyvästeleekin poikansa juhlalliseen tyyliin, ja siten hänet unohdetaan kirjassa. Korruptiotutkimus loppuu melankoliseeen huokaisuun siitä, miten "punaiset rotat" aina vain mellastavat valtion vilja-aitassa. Näillä mainkohan Qiu Xiaolong päätti itse muuttaa Amerikkaan? Rahaa suoltaa kirjasopimuksista, mutta tuloksista ei ole niin väliä?

Ja mitkä ne nimen "kaksi kaupunkia" ovat? Toinen on Shanghai, mutta toinen? Kirjailijajoukko kirtää sentään useassakin amerikkalaiskaupungissa. Luonnollisesti korruptiossa päästään rypemään, työläisrunoilija lahjotaan kännykällä, toiset kirjailijat ovat kateellisia, kun Chen saa Amerikassa sviitin porealtaalla - että näin pikkumaisia ne kiinalaiset kommunistit ovat. Kyllä Amerikka on Kiinaa parempi, eikö vain, veljet ja sisaret? Edes se jahdattu korruptiopomo ei saa turvapaikkaa Yhdysvalloista, koska Amerikka sentään pitää periaatteet kunniassa toisin kuin mädäntynyt Kiina. Niinpä niin.

Inna Bulgakova: Moskovan kirvesmurhat

Kirjaston hyllystä poimin hajamielisesti mukaani melkoisen nuhjaantuneen pikku pokkarin, jolla oli kioskikirjallisuuteen viittaava nimi "Moskovan kirvesmurhat". Luin ja hämmästyin. Helmi minulla oli käsissäni, helmi. Yritin saada selville, onko kirjoittaja sukua Mihail Bulgakoville vai miksi pikku kirjassa kaikuu "Saatana saapuu Moskovaan". En ole löytänyt tietoja kirjoittajasta, mutta sointi on selvä:

"Olenko tehnyt kaiken mahdollisen? Torjuinko iskun vai en? Kuinka voin maata pohdiskelemassa rauhallisesti" - rauhallisuudesta ei ollut tietoakaan, jokainen hermo oli pingottunut äärimmilleen - "kuinka voin maata pohdiskelemassa, kun Mylnyi-kujalla koittaa yö, kaukana kolistelee viimeinen raitiovaunu, eteisen välikössä sammuu valo, ja ikuisiksi ajoiksi hävinneitä patsaita ja lyhtyjä varten tarkoitetut syvennykset ovat pimeääkin pimeämpiä, ja vanhat portaat narahtelevat hiljaa varovaisten askelten alla... onko meidän talomme tuonpuoleisten voimien valtaama?"

Tarinassa talon asukkaat ovat keräntyneet kihlajaisiin. Morsiamen - Sonjan - äiti povaa korteilla. Tunnelma on outo, hermostunut, äiti Ada puhuu sukunsa hautakappelista, Seuraavana päivänä talon nuoret asukkaat ovat pihassa, kun Sonja huutaa ikkunasta "Ylläni nauraa enkeli! Murhaaja!" Miehet syöksyvät asuntoon; Ada ja Sonja makaavat kirveellä surmattuina. Alemman kerroksen asukas otetaan kiinni, tuomitaan "ankarimpaan mahdolliseen rangaistukseen" ja tuomio panaan täytäntöön.

Kun sulhanen vie hautajaisten vuosipäivänä ruusuja morsiamensa haudalle, hän löytää haudalle laskemiensa kuihtuneiden ruusujen varsien ympärille kiedottuna Sonjan hiuksissa murhapäivänä olleen punaisen nauhan, puhtaana ja tahrattomana. Tarina kääntyy kummituskertomukseksi - tai sitä se on ollut jo kihlajaispäivän kuvauksesta asti, kummitustarina tai venäläinen romanssi - henkilöt viittaavat puheissaan "Rikokseen ja rangaistukseen" ja Turgenjevin kirjaan "Aateliskoti". Kirja on haikea ja aavemainen - jopa musta kissakin esiintyy (kissan nimi on herttua Ferdinand) - ei nouse takajaloilleen ja puhu, mutta toimii. Juoni on silti kelpo murhatarinan juoni, enkelikin saa selityksensä, Adan korteista ennustaminen jää selityksettä. - talossa on noituutta.

Anu Kaipainen: Kahdesti haudattu

Anu Kaipainen yhdisteli tässä kirjassa Ritvalan helkavirsiä, Odysseiaa ja karhuriittejä. Tuloksena on kirja pienellä kreikkalaisella sarella asuneesta Irenestä ja Lalmantista, jotka menevät kihloihin. Lalmanti lähtee äitinsä kanssa Amerikan kautta Venäjälle ja päätyy Suomen talvisotaan, jossa hän kuolee. Suomalaispoika Veikko auttaa kalloja keräilevää lääkäriä. Lääkäri vie kallon, Veikko ottaa talteen luurangon, joka juttelee hänelle. Aikuisena Veikko yhdistää Lalmannin kallon ja luurangon ja toimittaa Irenelle, joka on odottanut leskimorsiamena sulhasensa paluuta.

Lalmanti on karhu ja Suuren Karhun poika. Hän on myös Odysseus, jota Penelope/Irene odottaa kutoen kangasta ja torjuen kosijoita. Mukana ovat myös suomalaiset balladit ja "Inkerin virsi"...

Inkeri ihana neito
Lalmanti iso ritari...

Kirja on melkoisen hilpeä sekoitus myyttejä ja taruja - Odysseuksen jousikisaa kosijoiden kanssa vastaa kirjassa Irenen määräämä kilpailu variksenmunien syönnissä. Lopulta kaikki saavat toisensa - Lalmannin luuranko on paikalla, kun Irene lopulta valitsee kosijan, ja Lalmannin henki on taivaassa odottaen uutta laskeutumistaan karhuna ihmisten maailmaan.

Yrsa Sigurdardottir: Kolmas merkki

Reykjavikin historianlaitoksen johtaja tulee hysteeriseksi, kun hän avaa tulostinkomeron oven. Ei ihme; hänen päälleen kaatuu komerossa seisova ruumis. Eikä ihan mikä tahansa ruumis. Käsi uhkaavasti ojossa seissyt kalmo on historianlaitoksen opiskelija, saksalainen noitavainoista väitöskirjaa suunnitellut Harald, ja hän on alasti, rintaan on viillelty tuntematon riimu ja silmät kaivettu päästä.

Eräänlaisen järkytyksen kokee myös asianajaja Thora Gudmundsdottir. Hänelle tarjotaan suurta summaa, jos hän auttaa tutkimuksissa islannin kieltä taitamatonta Matthewia, joka perheen pyynnöstä tulee tutkimaan murhaa, Matthew kun ei osaa sanaakaan islantia. Thora suostuu ja joutuu outoihin paikkoihin, vaikka perheestäkin olisi riittämiin riesaa. Ex-aviomies haluaa viedä lapset ratsastusretkille, vaikka molemmat pennut pekäävät hevosia; onhan jokaisen kunnon islantilaisen osattava ratsastaa. 16-vuotias poika on sotkeutunut pahasti tyttöön, jolla on epämiellyttävä perhe. Lisäksi autokin menee remonttiin eikä Matthew kestä katsella naisia untuvatakeissa - ei ainakaan seurassaan ravintoloissa.

Enpä ole tiennyt, että Islanti on noin mielenkiintoinen turistikohde. Tulivuorien, jäätiköiden ja geysirien lisäksi siellä on noituusmuseo, mestattu piispa ja irlantilaismunkkien asuinluolia. Malleus Maleficarum -kirjaa siellä ei sentään todellisuudessa ole.

Olen aiemmin todennut, että pohjoismaisilla naispoliiseilla on perheet ja huolia. Sama näköjään koskee myös islantilaisia. Opiskelijat sentään ovat samanlaisia kaikkialla - Haraldin ympärillä pyörineen jengin tytöt näyttävät "huorilta, jotka on yllättäen värvätty armeijaan" ja pojat tekevät toisilleen lävistyksiä ja kielen halkaisuja. Luultavasti Reykjavik olisi normaalisti eläen ikävystyttävä paikka. Ainakin olemme kaukana ajoista, jolloin islantilaiset perkasivat viikot turskaa ja joivat viikonloppuisin itsensä nelivetokuntoon.

Esa Seppänen: Kuuma elokuu 1991, musta lokakuu 1993 Moskovassa

Esa Seppäsen eloisa kuvaus Moskovan kahdesta kiihkeästä vallankaappausyrityksestä. Ensin Seppänen selostaa kuin antaisi raporttia esimiehelle (no, entinen upseeri), mutta kun meno kiihtyy, tarina käy eläväksi ja hän antaa sananvallan myös haastateltavilleen. Esimerkkinä "Indrenin Hannun" kuvaus siitä, miten hän haki suomalaisia lapsia koulusta kotiin, kun Moskovan kadut olivat täynnä tankkeja elokuussa 1991:

"Siinä oli useampi tankki ja ne kävi, nafta haisi ja vähä piiput liikku... ne oli semmosii aika uhkaavan näköisiä. Jotkut ihmiset kävi kehumassa niitä sotilaita, jotkut taas kirosi ja haukku. Mut sit ne muksut hyppäs autosta ja vilkutti ja sano, että 'terve kyl me osataan täältä 'Mezhduun' - sinne ei oo pitkä matka' (eikä ollutkaan - noin kilometri/ES.) Silloin mulle tuli hätä, että mitä mä teen - muidenkin lapset oli tavallaan mun vastuullani. Siellä ne meni, potki niitä panssarivaunuja, huuteli hävyttömyyksiä suomeks, ja niin ne häipy."

Vuonna 1991 ei tullut vainajia kolmea enempää. Suomalaisten tunnot tiivistyivät evakuointiharjoituksissa:

Mersua ei jätetä.

Vuonna 1993 lokakuussa Moskovan kadut täplitettiin vainajilla, mutta silloinkin suomalaiset ottivat asian suomalaisten tapaan, kuten perhe, joka ei ollut ilmoittanut osoitettaan suurlähetystöön eikä siis saanut evakuointi-ilmoitusta. Mies oli Nizhni-Novgorodissa liikematkalla, vaimo vauvan ja vähän yli kaksivuotiaan kanssa kotona. Parveke antoi Valkoiseen taloon - duuman rakennukseen, jonka ympärillä käytiin tulitaistelua. Aviomies oli soittanut kotiin ja kieltänyt avaamasta ovea, rouva oli pannut vauvan parvekkeelle, kuten hänen tapansa oli.

Kohta miehet potki ovea huusi, että täällä on omon, avatkaa ovi. Se oli maanantaina puolen päivän aikaan. Mä avasin oven ja siinä syntyi seuraavanlainen tilanne:

"Kuka te olette?" ne kysy tiukasti.
"Kerroin nimeni ja sitku mä sanoin, että pieni lapsi nukkui parvekkeella, niin ne kiljaisi, että 'Bozhe moi - gospozha, teillä nukkuu pieni lapsi parvekkeella ja täällä on sota!'
"Mä olin tyhmä, kun en osannu pelätä - sit mä vasta tajusin ja otin äkkiä lapsen pois sieltä parvekkeelta. Mä huomasin muuten, että ne omonit käveli kumarassa siellä asunnossa, mutta mä kävelin kyllä ihan suorassa. Ne kysy oonko mä ulkomaalainen ja mä vastasin kyllä. Sit ne soitti jonnekin ja kerto, että täällä on ulkomaalainen nainen kahden pienen lapsen kanssa - mitä me tehdään.
"Me istuttiin siinä olohuoneen lattialla ja ne laitto kypärät lattialle ja lapset leikki niiden kypärillä. Ne omonit oli ihan hyväntuulisia ja niiden pyssyt oli siinä vieressä. Siinä oli asunnon lattialla menossa oikein kunnon sotaleikki...

Viereiseen asuntoon osui kranaatti ja koko asunto tuhoutui. Omonit evakuoivat rouvan ja lapset läheisen sairaalan pihalle, mistä pelastusretkikunta heidät haki.

Tuntuu oudolta lukea paikalla olleiden kuvauksia asioista, joita on katsellut televisiossa eikä edes ole osannut ottaa oikein kunnolla vakavasti.

Frederick Taylor: Berliinin muuri

Itäsaksalainen sotilas Conrad Schuman loikkaa länteen - kuvaaja Peter Leibing

Yllä oleva kuva on eräs kirjassa "Berliinin muuri" olevista, kirjassa liian pienistä valokuvista. Kuvaaja kertoo kirjassa, että hänellä oli vain yksi filmiruutu jäljellä, kun hän näki tämän spontaanin paon, mutta kuva osui nappiin. Tässä vaiheessa - 13. elokuuta 1961 - muuri oli vasta piikkilankaa eikä se uskomattoman massiivinen rakennelma, joka siitä 9. marraskuuta 1989 mennessä tuli.

Taylor kertoo muurin ja useiden siihen liittyvien ihmisten historian; traagisen, ironisen, huvittavan ja joskus irvokkaankin. Kertojanote on räväkkä, tarinat erinomaisia ja taustatyö pätevää. Ainakin minulle tuli yllätyksenä, että tämä kuuluisa muuri ei ole ensimmäinen; Fredrik Suuren isä rakennutti ensimmäisen muurin silloisen Berliinin ympärille. Hän kokosi sitä armeijaa, jolla hänen poikansa sittemmin koko ikänsä soti, ja estääkseen värvättyjään pakenemasta Fredrik Wilhelm rakennutti muurin, miehitti sen sotilailla ja käski ampua jokaisen, joka juoksi. Walter Ulbrichtilla oli esikuva omalle muurilleen.

Apropoo, tiedättekö, miten tämä nykyinen muuri loppujen lopuksi kaadettiin? Vahingossa. Puhtaasti byrokraattinen erehdys ja yksi valpas reportteri avasivat tulvaportit.

Traagisista kohtaloista yksi on kuvan sotilaalla. Pakonsa jälkeen hän sai töitä Länsi-Saksassa, meni naimisiin ja menestyi. Kun muuri lopulta kaadettiin, hän tapasi Itä-Saksaan jääneet sukulaisensa ja ystävänsä. He olivat katkeria hänen paostaan ja menestyksestään ja näyttivät sen hänelle. Schuman hirttäytyi. Asioilla tapaa olla monta puolta.

Kirja niille, jotka harrastavat historiaa, niile, jotka haluavat ymmärtää lähimenneisyyttä, ja myös niille, jotka yksinkertaisesti pitävät jännittävistä tarinoista.

Asbjörn Jaklin: Pohjoisrintama

Toisen maailmansodan historiaa hieman poikkeavasta näkökulmasta. Jaklin käsittelee Pohjois-Norjassa käytyä sotaa ja kuvaa sitä sekä yksittäisten ihmisten että armeijoiden näkökulmasta.

Hänellä on varsin puolueeton ote sotaan, johon osallistuivat norjalaiset, saksalaiset, venäläiset ja britit. Jossakin määrin myös ruotsalaiset, joiden osuuden kohdalla vilahtaa lievän halveksiva sävy. Lievää kömpelyyttä on havaittavissa, kun näkökulmaa siirretään yksittäisten ihmisten näkökulmasta takaisin historiaan, mutta kuvat ovat voimakkaita ja mieleenpainuvia, olipa kyse norjalaisista, joiden rannikkokaupunkia brittien sotalaivat yllättäen pommittivat luullessaan, että paikalla oli vain saksalaisia - pakenevan naisen voimakas mielikuva siitä, miten siat kiljuivat kranaatti-iskussa - tai jugoslavialaisten sotavankien surmaamisesta - kolmetoistavuotias poika, joka hakattiin hengiltä. (Minun on muuten lähes mahdotonta käsittää, miten typerää ja tehotonta sota voi olla. Jos saksalaiset halusivat jugoslaaveja hengiltä, koska nämä kieltäytyivät lopettamasta partisaanisotaa, niin miksi kuljettaa heidät koko Euroopan halki surmattaviksi Norjassa?)

Paikoittain tapahtumat saavuttavat lähes koomisia piirteitä; Jan Mayenin maalla maihin nousseet joukot joutuivat ensimmäisinä ampumaan hyökkäävän jääkarhun. Norjalainen vakooja, joka tutki vuonoa Tirpitz-taistelulaivan tuhoa valmisteltaessa, oli onkivinaan, ja hän ja Tirpitzin matruusit vilkuttelivat toisilleen, kun hän nosteli seitejä veneeseen.

Kiinnostava kirja ja hyvää luettavaa vähäisistä tyylivirheistään huolimatta.

Jaan Kross: Pietarin tiellä

Kertoja on Berend Falck, mahtavan Tiesenhausenin suvun kartanossa kotiopettajana. Hän joutuu sekaantumaan rouva von Tiesenhausenin ja Rakveren kaupunkirähjän kiistaan. Näennäisesti Berend on Tiesenhausenien asioitsija, mutta todellisuudessa Rakveren puolella. Berendillä on mukana myös sydämen pulma; hän on rakastunut suutarintytär Maadeen, joka menee naimisiin Rakveren krouvarin kanssa, mutta Berendin epäilyksen mukaan rakastaakin häntä - ja Maaden lapsikin saattaa olla Berendin eikä krouvarin.

Rakvere on tällä hetkellä 17 000 asukkaan kaupunki, mitä kohtaloita sillä onkaan ollut vuodesta 1302 tähän päivään - Berendin aikaan se oli jo pari kertaa poltettu tuhkaksi ja tyhjä asukkaista. Siitäpä kiista syntyikin - ovatko vanhat kaupunkioikeudet voimassa vai omistaako Tiesenhausenin suku sekä maat ja talot että asukkaatkin. Mahtavat Tiesenhausenit ja ovela kreivi Sievert - joka ehkä ei ole kreivi lainkaan - ratkovat kaupungin kohtaloita, ja porvarit lähettävät krijelmiä, kopioivat lakiasiakirjoja ja toimittavat sanaa sinne tänne. Välillä kaikki on kiinni vedonlyönnistä ja kahdesta hevosesta.

Jaan Kross tuo esiin sen, miten veitsenterällä Viron asukkaat ovat historiansa aikana olleet ja millaisia inhimillisiä pulmia heillä on - yhtä hyvin surraan ihmisoikeuksia kuin kenkien hajoamista. Sekä "Keisarin hullussa" että "Pietarin tiellä" (kuten myös "Uppiniskaisuuden kronikassa") murehditaan häpeilemättä rahapulaa, mittaillaan huoneiden kokoa, pohditaan nukkavierua takkia - ja paratiisi on vain suojaisa joen mutka tai meren lahti, jossa kaislat peittävät hetkeksi ihmispolon lemmittyineen muiden katseilta. Sen enempää ei voi eikä kannata pyytää.

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

"Tuhat loistavaa aurinkoa" hämmensi minua jonkin verran. Se on hyvin tuttu; juuri tällaista Afganistania olemme nähneet lukuisissa dokumenteissa, uutiskuvauksissa, reportaaseissa. Kaikki on tuttua: kuiva maa, korkeat vuoret, miehet Kalashnikovit käsissään, naiset burkhissa, raunioituneet talot, resuiset lapset. Liian tuttua.

Tuttuus luultavasti aiheuttaa sen tyhjyyden tunteen, joka kirjasta jäi mieleeni, vaikka päällisin puolin kaikki on kunnossa. Sydäntä riipova kuvaus kahdesta naisesta, joita miehet ja historia kohtelevat huonosti (tai useammastakin naisesta; kirjassa ei ole naista, jota miehet eivät olisi kohdelleet huonosti). Viriävää ystävyyttä, rohkeutta, rakkautta, ja lopulta joillekin henkilöille pelastus ja ehkä jopa onni.

Vaikuttaako kioskikirjalta? Juuri sellainen maku minulle jäi. Miten mielelläni lukisin rehellisen, rohkean ja toden kertomuksen naisista burkhien alla. "Tuhat loistavaa aurinkoa" ei sitä ole.

Toinen naisista on Mariam, äpärälapsi, jonka äiti oli rikkaan miehen palvelijatar ja karkoitettiin perheestä, kun hän tuli raskaaksi isännästään. Jalil sijoitti äpärätyttärensä äiteineen elämään hökkeliin Heratin liepeille ja kävi kerran viikossa tyttöä tapaamassa. Kun Mariam täytti viisitoista, hän lähti viattomasti isänsä kotiin. Saman tien hänet naitettiin ikääntyvälle leskimiehelle, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja lähetettiin Kabuliin. Siellä mies pakotti hänet burkhaan ja hakkasi häntä, koska Mariam ei saanut lasta.

Lailan vanhemmat olivat uudenaikaisia ja lähettivät tyttärensä kouluun. Lailan vanhempien elämä romahti, kun kaksi poikaa kuoli taistelussa neuvostoliittolaisia vastaan ja sitten kranaatti tuhosi koko talon ja tappoi Lailan isän ja äidin. Mariamin Rashid-mies otti Lailan luokseen, teki hänestä vaimonsa ja hakkasi häntäkin. Lailan nuoruudenrakastettu oli paennut Pakistaniin ja silminnäkijä tuli kertomaan, että hän oli kuollut.

Nyt seuraa spoileri:

Helsingin Sanomien Lukupiiri keskusteli kirjasta. Joku oli sitä mieltä, että Tariqin, Lailan nuoruudenrakastetun, olisi pitänyt tulla pelastamaan naiset. Minusta paras kohta kirjassa oli se, että naiset tekivät sen lopulta itse. Kyyristeltyään vuosia kaikkien sortamina heillä oli rohkeutta ja taitoa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Vahinko vain, että tällä kohtaa lopusta tuli yhtä siirappia. Tuollaisessa maassa, tuollaisella taustalla tarinasta olisi pitänyt tulla tragedia, ei toiveikasta elämää; amerikkalaiset tulivat, aurinko paistaa, Lailalla on hyvä mies , hän toteuttaa kuolleen isänsä unelman opettamalla tyttöjä, vauva potkii jo vatsassa. Pyh. Kaikkihan me tiedämme, mitä sitten on tapahtunut Afganistanissa.

Rudyard Kipling: Viidakkokirjat

Tunnustan, etten ole koskaan oikein välittänyt Mowgli-tarinoista. "Viidakkokirjojen" aikuisille suunnatut tarinat ovat vaikuttavia - "Purun Bhagatin ihme", "Kuningattaren palvelijat", "Hautausurakoitsijat". "Valkoinen hylje" on hyvä esimerkki siitä moraalista, jota seikkailufilmit ja vastaavat vieläkin toteuttavat - se on oikeassa, joka voittaa, tai paremminkin; sen, joka on oikeassa, on lisäksi oltava hyvä vetämään toisia turpiin. "Rikki-tikki-tavin" paras piirre on, että suuri lopputaistelu käydään näkymättömissä. Rikki-tikki-tavi seuraa kobraa maan alle, kutojalintu laulaa surullisen valituslaulun sankarin kuolemasta, ja juuri laulun kohokohdassa Rikki-tikki-tavi tulee esiin ja sanoo: "Se on ohi. Leski ei tule enää ikinä ulos." (Rikki-tikki-tavi oli jo tappanut yhden kbran, tämä oli puoliso.)

Ja punaiset muurahaiset, jotka asuivat ruohonkorsien välissä, kuulivat mitä se sanoi ja alkoivat marssia yksi toisensa jälkeen alas katsomaan, oliko se puhunut totta.

Kylmää.

Masha Gessen: Ester ja Ruzja

Jos on sellaisia ajatuksia, että juutalaisia vainottiin vain natsi-Saksassa, sopii lukea tämä kirja. Vaikka minulla on tiukkoja mielipiteitä Israelin valtion käytöksestä, ymmärrän nyt paremmin sen perustamista.

Masha Gessen on Neuvostoliiton juutalainen ja juutalaisten lapsi. Hänen toinen isoäitinsä oli alkujaan Ukrainen juutalaisia, toinen Puolan, mutta molemmat kasvoivat aikuisiksi sotaa käyvässä Neuvostoliitossa ja kärsivät Stalinin vainot - eikä heidän elämänsä Stalinin kuoleman jälkeenkään ole herkkua ollut. Mashan perhe siirtyi Yhdysvaltoihin heti, kun se heille oli mahdollista, mutta Masha palasi Venäjälle Neuvostoliiton kukistuttua ja keräsi isoäitiensä muistot upeaksi kirjaksi.

Tarina loppuu melko synkkiin sävyihin - juutalaisten olo on taas käymässä vaikeaksi.

Ehdottomasti luettava kirja heille, jotka haluavat tietää viime vuosisadan historiasta tavallisten ihmisten näkökulmasta maassa, josta ei arkistotietoja saa eikä ihmisiä ole helppo haastatella.

Paul Scott: Saaliinjako

Viimeinen osa "Intia-kvartetista". Scott vetää rakenteen hienosti kotiin. Kuten ensimmäisessä osassa "Kuningattaren jalokivi", tässäkin on "kaikkitietävän kertojan" (jota kaksi keskimmäistä osaa käytti) lisäksi dokumentinomaisia jaksoja. Itse asiassa kun viimeisen osan päähenkilöksi noussut historioitsija-kersantti Guy Perron alkaa kertoa, luulin hetken, että "kirjailija"-hahmo on täsä, kunnes Guy puhutteli "kirjailijaa" sanalla sinä. Yllättävät kertojavaihdokset ovat hiukan hämmentäviä. Myös Sarah kertoo osan tarinaa, mutta mistään ei käy ilmi, koska ja missä hän on osuutensa kertonut.

Joka tapauksessa tragedia viedään loppuun. Tragedian päähenkilöinä ovat Intian raj ja saatanahahmo Ronald Merrick, joka loppuun asti jää selittämättömäksi (vihjeitä on; hänen lapsuutensa, ja vararehtori, joka otti orvon huostaansa). Mahdollisesti Dmitri Bronowsky, itsekin "menneisyyden mies", osuu eniten oikeaan; hänen mukaansa Merrick oli menneisyyden mies, joka uskoi kaiken sen, mitä raj itsestään kuvitteli.

Kuten tragediaan kuuluu, lopussa virtaa veri.

Tämä kirjasarja on niitä, jotka vaivaavat minua; koska huomaan joitakin kätketyistä viitteistä, mietin, miten moni viite jää huomaamatta. Lopussa muun muassa mainitaan Hari Kumar ja sanotaan, että hän odottaa "viestiä Roomasta". Vihjettä ei mitenkään selitetä ja se saattaa jättää lukijan hämminkiin ellei hän ole lukenut myös Joseph Conradin kirjaa "Pimeyden sydän". Conradin kirjan alussa miehet ovat kokoontuneet jahdille Thamesin suulle ja kertoja pohtii, että Rooman vallan aikaan Thames oli pimeyden sydän. Joku poloinen nuori roomalainen kahlasi maihin toogassaan ja odotti viestiä Roomasta, joka kutsuisi hänet kotiin. Samoin - ilmeisesti - Hari Kumar odotti viestiä Englannista. Auki jää tietysti, saiko Conradin roomalainen koskaan kutsua kotiin ja löytääkö Hari Kumar koskaan paikaansa.

Ja miten moni viite jää huomaamatta? Niitä kirjasarjoja, jotka on syytä lukea moneen kertaan - ja huolellisesti - saadakseen kaiken irti.

Sean Stewart: Matkijalintu

Tähän asti, kun olen kuullut sanan "Houston", olen ajatellut "öljy". Nyt tiedän paremmin. Houston on myös Syvää Etelää, jonka väestössä WASP on itse asiassa vähemmistö. Siellä on pilvenpiirtäjiä ja öljyteollisuutta; siellä on myös hurrikaaneja, sypressejä, etelän kaunottaria ja paljon latinoja.

"Matkijalintu" on perhekuvaus, tavallaan aika tavanomainen kuvaus kahdesta tyttärestä, kun heidän äitinsä kuolee, toinen tyttäristä menettää työnsä, tulee raskaaksi ja synnyttää ja toinen menee naimisiin. Toisaalta perhe on kaikkea muuta kuin tavanomainen. Miten monessa perheessä äiti on ollut voodoo-hougon, jolla on kuusi jumalaa kaappiin suljettuna? Ja salainen tytär Kanadassa? Miten monessa perheessä tytär hankkiutuu raskaaksi hedelmöityshoidolla, koska hän haluaa lapsen, mutta ei miestä? Ja miten monen tytön sulhanen on brujero, joka ajaa luurangoin koristellulla entisellä hautajaisautolla, jota hän kutsuu Muertomobileksi? (Sivumennen sanoen, sekä hougon että brujero ovat noitia.)

Toisaalta kirja on tavanomainen kuvaus elämän arjesta, raskaudesta, taloushuolista, ruoanlaitosta, perheenkeskisistä kinasteluista ja muusta, mitä elämään kuuluu. Ohjelmassa on tosin myös maukkaasti sijoitettu hurrikaani. Ja tervejärkisiä elämänohjeita. Tässä on yksi:

Rahasta huolehtiminen on kaikkein pahinta, sillä se on alentavinta mahdollista huolta. Terveydestään on järkevää olla huolissaan, rakkaastaan välittäminen on kunnioitettavaa. Rahasta huolehtiminen on ainoastaan nöyryyttävää.

Chilillä maustettua suklaata; olkaa hyvä.

Lars Sund: Colorado Avenue

"Colorado Avenue" näyttää vetäneen puoleensa niin paljon hämmentynyttä ylistystä ilmestymisvuodestaan saakka, että heitän mieluummin hiukan kylmää vettä lauteille kiukaan sijasta.

Sisämaan asukkaana ja tamperelaisena minulla ei ole niin tuttavallista suhdetta Amerikan kanssa kuin Siklaxin väellä (vaikka minullakin, kuten luultavasti joakisella suomalaisella, on sukua Atlantin takana). Niinpä kirjan kaari Pohjanmaalta Coloradoon ja takaisin on hiukan häiritsevän laaja. Samaten koen hankalaksi kirjan jääkäriupseerin isänmaallisen uhon - varsinkin kun kaikki, mitä jääkärit näyttävät todellisuudessa saaneen aikaan, on kuolleita tamperelaisia tehdastyöläisiä, lapsia ja kuorma-ajurein hevosia sekä poltettuja taloja. Itsenäisyys hankittiin muualla. Toisaalta Sund ei taida ottaa itsekään jääkäriaatetta täysin tosissaan - kirjan Erik, yönä ennen kuolemaansa, juttelee Mannerheimin kanssa. Keskustelun jälkeen kenraali nousee ilmaan Kalevankankaan ruhjottujen mäntyjen ylle ja lentää manttelinliepeet lepattaen Leinolaa kohti.

Kun tämä nyt on pois tieltä, Pohjanmaan väki tuntuu kovin, kovin tutulta. Suomalaisia olemme kaikki. Vakaa ja harkitseva tapa, jolla tärkeät päätökset tehdään, kunnioitus, jota osoitetaan työntämällä lakkia millimetrin verran kauemmas takaraivolle kuin muille ihmisille, on niin - tästä elämästä. Manhattanin kuvan ilmestyminen usean ihmisen uniin, oli sillä niihin asiaa tai ei, on tarpeeton krumeluuri, mutta ajan kaari - Dollari-Hannan isä oli salakuljettaja ja menetti henkensä ja talonsa paetessaan tullikutteria, ja Hannan pojasta tuli pirtusalakuljettaja, joka joutui pakenemaan, kun häntä syytettiin murhasta uudelleen rakennetussa talossa - on uljas ja Pirtukuninkaan seikkailut, joissa hengästynyt kertojakaan ei pysy perässä, ovat oivallinen loppunousu.

Joku vietävä on juuri lainannut seuraavan osan - kehtasikin! Täytyy saada selville, miten näiden ihmisten käy. Anteeksi, vaikuttaa tyttömäiseltä hengästyä eepoksen juonesta, mutta se on yksi puoli Sundin tarinassa. Toinen on siis se totuudenmukaisuus, joka sai minut välillä uskomaan tarina Sundin suvun omiksi kertomuksiksi. Tai ehkä tässä onkin totuutta?

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat

Kun Kaari Utrio kirjoitti tätä kirjaa, hän henkilötietojen mukaan asui susiparina ja odotti kuopustaan. Lisäksi hänen omien sivujensa mukaan hän oli kiihkeästi mukana politiikassa (melkoisen paljon valitusta taistolaisuudesta, Neuvostoliiton ydinkokeista yms.) Siitäköhän johtuu, että kirja on systemaattisen vihamielinen - kirjailija tuntuu vihaavan maailmaa yleensä ja miehiä erityisesti.

Kirjassa sairastetaan kaikkea mahdollista kyttyräselkäisyydestä tuberkuloosiin, spitaaliin ja nimeämättömiin naistentauteihin. Ihmisiä loukataan fyysisesti ja henkisesti, näännytetään nälkään, hukutetaan ja kuristetaan. Ihme, että Suomen kansa säilyi, jos tämän pitäisi olla kuva elämästä aikana, jolloin sentään rakennettiin Turun ja Hämeen linnat (kirjassakin), käytiin kauppaa, Hansa perusti kauppahuoneita ja kirkolliset koulut levittivät tietoa yli maan.

Pirkkalaispäälliköt ryöstivät kirjassa lappalais- ja karjalaisorjia, sukulaiset sairastuttivat toisiaan loitsuilla ja yrteillä ja spitaali tarttui nukkumalla yhden yön spitaalisen kainalossa. Voi voi, Kaari.

Joskus tuntuu mehukkaalta lukea tarpeeksi sairasta ihmisvihaa ja halveksuntaa. Silloin "Pirkkalan pyhät pihlajat" on oikea kirja. (Pihlajia tekee mieli puolustaa - kaunis puu vuoden jokaisena aikana eikä mikään pakanallisuuden ja ummehtuneisuuden perikuva, joka kirjan lopussa sopii hakata maahan, kun ainoat terveet ihmiset suuntaavat kohti Turkua, kauppaa ja tulevaisuutta. Ihme, että Pirkkala on vieläkin olemassa.)

Mercedes Lackey: Jinx High

Tutkijana on taas Diana Tregarde, romanssien kirjoittaja, wicca-noita ja okkulttinen tutkija. Tapahtumapaikka Jenksin esikaupunki Tulsassa, Oklahomassa. Kuinka sattuikaan, Tulsa on Lackeyn kotikaupunki, joten lempeä piikittely osuu varmaan kohteeseen.

Kirjan mukaan Jenks on Tulsan todellinen rikkaiden juppien pesäpaikka. Niinpä Jenksin lukio on koulu, jossa vanhemmat syytävät pennuilleen rahaa lapiolla eivätkä piittaa vähempää heidän tekemisistään ellei ovella ole vähintään poliisi murhasyytteen kanssa. Murhia alkaakin tapahtua, mutta poliisit eivät niitä tunnista (kirjan nimi on sanaleikki - Jenks = Jinx = pahanilmanlintu). Dianan yliopistoajan tuttavalla on poika Jenksin lukiossa, ja isällä on myös psyykkisiä kykyjä. Hän alkaa pelätä poikansa puolesta. Hän kutsuu Din näennäisesti antamaan kirjallisuuskurssia luovasta kirjoittamisesta, mutta todellisuudessa selvittämään, kuka uhkaa poikaa.

Dillä on ongelma. Joku käyttää vanhaa seksi- ja verimagiaa taidolla, joka viittaa vanhaan, kokeneeseen noitaan. Kukaan ei sovi kuvaukseen. Hyvin nopeasti lukijalle selviää, että todellinen syyllinen on 17-vuotias Fay Harper, 300-vuotias noita, joka on oppinut keinon vaihtaa ruumiinsa aina nuorempaan, kunhan vain toinen vaihdokas on hänen omaa vertaan. Din ystävän Larryn pojalla on tietämättään psyykkisiä kykyjä, joiden vuoksi Fay on suunnitellut hänen tulevaisuutensa: ensin vanhemmat kuolevat, sitten Deke menee Fayn kanssa naimisiin, siittää lapsen, johon Fay voi ruumiinsa vaihtaa, ja kuolee onnettomuudessa. Niin kävi myös Fayn isän. Nyt Fayllä on kuitenkin kunnon vastustaja, Di. Saman tien saamme tiviistetyn oppikurssin kirjoittamisen alkeista ja kuvauksen amerikkalaisesta lukioelämästä ja Tulsan kaupungin kulttuurielämästä.

Kirjan loppu antaa ymmärtää, että Lackey suunnitteli kirjoittaa aiheesta lisää, mutta toistaiseksi hän ei ole sitä tehnyt. Ikävää.

Esa Seppänen: Avaran sielun anarkia

Oblomov näytelmäsovituksena

Esa Seppänen on vanha Venäjän-tuntija. Hän toimi upseeriurallaan useiden delegaatioiden tulkkina ja sittemmin hänellä oli 11 vuoden ajan liikeyritys Venäjällä. Kirjan hän on ymmärtääkseni kirjoittanut (vuonna 2002) varoitusteoksena nuorille yrittäjille, jotka luulevat Venäjän olevan ehtymätön kultakaivos suomalaisille liikeyrityksille. Hän pyrkii kyllä luonnehtimaan venäläisten "avaraa sielua" useastakin näkökulmasta, mutta liike-elämä tulee päällimmäiseksi - Venäjällä hänen tukkansa harmaantui (kuten hän itse kertoo).

Kirjan alussa huomaa, että Seppänen on sekä upseeri että liikemies - tiukkaa virastotyyliä. Kun hän pääsee käsittelemään venäläisten luonnetta, ote vapautuu ja kirjasta tulee anekdoottien, sananparsien ja sanontojen pohjaton lähde. Tuntuu jopa hetkittäin, että venäläisiä ajatellessaan Seppänen alkaa ajatella venäjäksi. Kuten venäläisen tiivistymästä, Oblomovista:

Oblomovhan sentään oli jatkuvasti paikalla, vaikka makasikin sohvalla. Tai jos ei jostakin syystä maannut, niin aina tiedettiin, missä hän milloinkin oleskeli. Jos hän ei tehnytkään mitään tuloksellista, niin hän kuitenkin suunnitteli aikomista tai aikoi suunnitella ryhtymistä johonkin. Ilja Iljitsin eittämättömäksi kunniaksi on luettava se, että hän oli kaikessa saamattomuudessaan ja aliskuudessaan aito ja rehellinen. Hän ei sentään pinnannut! (ven. progul, vrt. "rokuli".)

Kiitos Seppäsen tavan panna tekstiin sanoja ja sananparsia venäjäksi ja sitten kääntää ne, minulla on ilo todeta, miten moni suomen sana on selvää venäjää - eivätkä ne ole kohteliaita ja positiivisia sanoja. Rokuli tuli jo esiin. Muita ovat "hutoi" (ainakin minun suvussani usein käytetty sana), "rapatti", "rospuutto", "tolkku" ja tavallisempina torakka ja kapakka.

Pelkään muuten rikastaneeni sanavarastoani pysyvästi venäläisellä sananparrella "työ susi ei ole, metsään ei juokse". Sanonta rinnastuu mielenkiintoisesti suomalaisella työpaikalla usein kuulemaani harmitteluun, kun homma meni hutoi: "Tuli susi ja meni mettään." Ei kannata tuntea suurta ylemmyydentuntoa Seppäsen kuvaamia venäläisiä kohtaan, vaikka laiskuus, valehtelu ja varastelu ovatkin venäläisen erottamattomia ominaisuuksia. Kun Kaarle II:n lähettiläs 1600-luvulla kirjoitti venäläisistä Englannin kuninkaalle, hän teki havainon, joka näkyy Suomessakin lehtien palstoilla päivittäin: "Moskovalaiset juovat paljon ja sytyttävät talojaan tuleen polttaessaan kännipäissään tupakkaa."

Cecelia Ahern: Ihmemaa

Viihdehömppää hiukan epätävallisissa kehyksissä.

Sandy Shorttin koulutoveri Jenny-May katosi, kun he olivat 10-vuotiaita. Hän ei ollut Sandyn ystävä, päinvastoin. Sandy oli juuri ennen katoamista toivonut koko sielustaan, että Jenny-May katoaisi jonnekin. Ja niin tapahtui.

Katoamisista tuli Sandylle pakkomielle. Ensin hän ajoi vanhempansa sekopäisiksi etsimällä sitkeästi, kun katosi sukka tai T-paita. Sitten hän ryhtyi poliisiksi voidakseen avustaa kadonneiden ihmisten etsimisessä. Kun Sandylle valkeni, että poliisi panee toivottomat kansiot sivuun, hän erosi ja perusti yksityisen etsivätoimiston Kadonneiden Henkilöiden Löytämiseksi.

Hän oli juuri etsimässä Jack Ruttlen veljeä, kun hän katosi itse.

Kirjan nimi tulee Ihmemaa Ozista, jossa Dorothy ja hänen koiransa Toto katoavat Kansasista ja löytävät itsensä Ihmemaa Ozista. Sandy löysi itsenä Toisesta Paikasta. Siellä olivat myös kaikki maailmasta kadonneet naurusta parittomiin sukkiin ja ihmisiin. Ihmiset asuivat kylissä, vanhenivat ja viettivät normaalia perhe-elämää käyttäen hyväkseen muun muassa lentokentillä kadonneiden matkalaukkujen sisältöä ja sen sellaista. (Muuten, äitini sormus katosi joitakin vuosia sitten asunnossa, joka ei ole kovin suuri ja on varsin siisti. Voisikohan...?)

Jack Ruttle puolestaan alkaa etsiä Sandyä, koska hän on varma, että löytämällä Sandyn hän voi myös löytää veljensä Donalin.

Kuten alussa mainittu, hattarahömppää, mutta ei ainakaan yhtä tuskallista lukea kuin juurihoito on kokea.

Dean Koontz: Pimeän pelko

Kauhuromaaneja suomennettaessa yleisin sana näyttää olevan "pimeä" eri muodoissaan samoin kuin scifi-kirjojen suomenkielisiin nimiin ujutetaan sana "uhka", sopi se tai ei. Tässä Koontz-kirjassa pimeys kyllä on todellinen uhka.

Takakansi johtaa harhaan - siinä puhutaan "kauhun lamaannuttamasta pienestä yhteisöstä". Sattuupa olemaan kyseessä New York, joka on melkoisen iso yhteisö millä mittapuulla tahansa. Mafiasuvun jäseniä murhataan kauhistuttavilla tavoilla suljetuissa huoneissa. Tapausta tutkivan poliisin kahta lasta uhataan myös. Eräs johtolanka viittaa voodoohon, ja etsivä Jack Dawson seuraa sitä - ensin hyvän hougonin, voodoo-papin, luo ja sitten pahan Baba Lavellen jäljille.

Carver Hampton, hyvä pappi, kieltäytyy pelosta; Baba Lavelle on avannut helvetin portit ja käskenyt paholaisten surmata Jackin lapset saadakseen tämän jäljiltään. Kaupunkiin iskee lumimyrsky, jonka keskellä Jack yrittää auttaa lapsensa pakoon ja saada Lavellen surmatuksi.

Koontzin ote on hiukan lipsunut tässä. Ainakin minun mielestäni kun jotakin aloitetaan, se on myös vietävä loppuun, ja mafiosot vain katoavat jonnekin kirjan puolivälin jälkeen. Voodoo New Yorkissa kummastuttaa myös. Kuka minä suomalaisena olen esittämään asiantuntijaa, mutta tietääkseni voodoo on peräisin Haitilta ja siirtynyt sieltä Haitin orjakapinaa paenneiden mustien mukana New Orleansiin ja entiseen ranskankieliseen Louisianaan. New York taas on kuubalaissiirtokunnan myötä tullut santerian tukikohdaksi samoin kuin Florida - espanjankielisten kultti. Yhden voodoo-hougonin minä sulattaisin, mutta ainakin kaksi (Carver Hampton ei ole ainoa hyvä hougon kaupungissa)?

Joka tapauksessa lumimyrsky on aina hyvä tausta kauhujutulle. Puuttuu vain susien ulvonta, ja kirja olisi sopiva pari "Day After Tomorrow" -elokuvalle.

Sheri Tepper: Six Moon Dance

"Six Moon Dance" on laaja-alaisin ja kunnianhimoisin Tepperin kirjoista. Yksi toimivista henkilöistä (ja melko eloisa onkin!) on elävä planeetta, ja aika-ala on noin miljoona vuotta, pari vuotta sinne tänne. Luin kirjan kolmannen kerran enkä ole vieläkään varma, onko Tepper haukannut liian suuren palan vai ei.

Kirjassa esiintyvät kaikki Tepperin suosikkiaiheet - patriarkaalisen kulttuurin tuhoisuus, ekologia, alkuperäiskansat. Tapahtumapaikka on (suurimmaksi osaksi) Newholme-niminen planeetta. Ensimmäinen siirtolaisaalto Newholmeen tuli Thor-nimiseltä planeetalta, jossa vallitsi sotainen patriarkaatti. Liian kiivaat Thoriinkin päättivät lähteä siirtolaisiksi. Heillä ei ollut mukanaan yhtään naista, vain kotieläinten ja siemenviljan alkioita. Newholme oli tutkittu ja todettu, että siellä ei ollut älyllistä elämää. Thorilaisten oli tarkoitus käynnistää siirtokunta, rakentaa asunnot ja hankkia siitten (nimenomaan "hankkia", ostaa tai varastaa) naiset. Kun toinen siirtolaisaalto saapui Newholmeen (käsittäen runsaasti naisia, erityisesti tiedenaisia), siellä oli mm. kahden linnoituksen puolivalmiit rangot, mutta ei jälkeäkään alkuperäisistä asuttajista. Uusi ryhmä asettui taloksi. Naisia alkoi kadota. Ryhmän antropologinaiset linnoittautuivat toiseen linnakkeeseen ja perustivat hallinnon ja uskonnon, jota kutsuttiin nimellä "Akat" (Hags). He keräsivät tiedot kaikista universumin naispuolisista jumaluuksista (Hagions) ja pystyttivät heitä palvovan tiukan matriarkaatin.

Kun siirtolaiset asettuivat taloksi, paikalle ilmestyi yhtäkkiä runsain määrin alkuasukkaita, jotka kutsuivat itseään nimellä timtim - siirtolaisille timmyt. Universumin ehdottomia sääntöjä oli, että planeetat, joilla oli alkuperäisasukkaita, piti jättää rauhaan. Newholmen asukkaat huomasivat timmyt hyödyllisiksi eivätkä halunneet lähteä planeetalta. Timmyistä tuli "näkymättömiä", "olemattomia". He hoitivat lapset, he tekivät suuren osan töistä, mutta heitä ei "nähty". Toinen anomalia oli, että tyttölapsista puolet kuoli syntyessään. Naiset olivat harvinaisuuksia. Niinpä miesten täytyi maksaa suuret myötäjäiset saadakseen vaimoja ja jatkaakseen sukuperintöään. Koska naisista maksettiin ja heidän velvollisuutensa oli tehdä lapsia, heille avioliittosopimuksessa myönnettiin oikeus tietyn ajan kuluttua hankkia "kumppani". Kumppanit koulutettiin ylijäämämiehistä erityisissä taloissa. Heidät opetettiin miellyttämään naisia kaikin tavoin. Perhemiehet (joilla oli vaimo ja lapsia)ja liikemiehet (joilla ei lapsia ollut) raatoivat arkipäivät, hankkivat lapsia ja toivoivat tyttöjä, joista saisi myötäjäisrahat. Naiset synnyttivät lapsia ja toivoivat miellyttävää kumppania viihdytyksekseen.

Newholme oli tuliperäinen planeetta, jolla oli kuusi kuuta. Kirjan alussa kuut ovat sijoittumassa kuvioon, joka lisäisi vuorovesi-ilmiön maksimiin. Tulivuorten purkaukset lisääntyvät samalla ja alkaa tuntua siltä, että Newholme on hajoamassa. Samaan aikaan vierailulle on tulossa "Kyselijä", robotti, jolla on valta tuhota jokainen siirtokunta, joka rikkoo ihmisyyden lakeja ja sääntöjä. Ja newholmelaisilla on paljon kätkettävää. Ovatko ensimmäiset siirtokuntalaiset todella kuolleet? Miksi tyttöjä on vähemmän kuin poikia? Mistä timmyt ovat tulleet? Ja mikä on Quaggi, jonka kanssa keskusteli Kaorugi, planetta itse?

Huomattavan paljon materiaalia samassa paketissa, ja hiukan epävarmassa tasapainossa.