Lars Sund: Colorado Avenue

"Colorado Avenue" näyttää vetäneen puoleensa niin paljon hämmentynyttä ylistystä ilmestymisvuodestaan saakka, että heitän mieluummin hiukan kylmää vettä lauteille kiukaan sijasta.

Sisämaan asukkaana ja tamperelaisena minulla ei ole niin tuttavallista suhdetta Amerikan kanssa kuin Siklaxin väellä (vaikka minullakin, kuten luultavasti joakisella suomalaisella, on sukua Atlantin takana). Niinpä kirjan kaari Pohjanmaalta Coloradoon ja takaisin on hiukan häiritsevän laaja. Samaten koen hankalaksi kirjan jääkäriupseerin isänmaallisen uhon - varsinkin kun kaikki, mitä jääkärit näyttävät todellisuudessa saaneen aikaan, on kuolleita tamperelaisia tehdastyöläisiä, lapsia ja kuorma-ajurein hevosia sekä poltettuja taloja. Itsenäisyys hankittiin muualla. Toisaalta Sund ei taida ottaa itsekään jääkäriaatetta täysin tosissaan - kirjan Erik, yönä ennen kuolemaansa, juttelee Mannerheimin kanssa. Keskustelun jälkeen kenraali nousee ilmaan Kalevankankaan ruhjottujen mäntyjen ylle ja lentää manttelinliepeet lepattaen Leinolaa kohti.

Kun tämä nyt on pois tieltä, Pohjanmaan väki tuntuu kovin, kovin tutulta. Suomalaisia olemme kaikki. Vakaa ja harkitseva tapa, jolla tärkeät päätökset tehdään, kunnioitus, jota osoitetaan työntämällä lakkia millimetrin verran kauemmas takaraivolle kuin muille ihmisille, on niin - tästä elämästä. Manhattanin kuvan ilmestyminen usean ihmisen uniin, oli sillä niihin asiaa tai ei, on tarpeeton krumeluuri, mutta ajan kaari - Dollari-Hannan isä oli salakuljettaja ja menetti henkensä ja talonsa paetessaan tullikutteria, ja Hannan pojasta tuli pirtusalakuljettaja, joka joutui pakenemaan, kun häntä syytettiin murhasta uudelleen rakennetussa talossa - on uljas ja Pirtukuninkaan seikkailut, joissa hengästynyt kertojakaan ei pysy perässä, ovat oivallinen loppunousu.

Joku vietävä on juuri lainannut seuraavan osan - kehtasikin! Täytyy saada selville, miten näiden ihmisten käy. Anteeksi, vaikuttaa tyttömäiseltä hengästyä eepoksen juonesta, mutta se on yksi puoli Sundin tarinassa. Toinen on siis se totuudenmukaisuus, joka sai minut välillä uskomaan tarina Sundin suvun omiksi kertomuksiksi. Tai ehkä tässä onkin totuutta?