Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

"Tuhat loistavaa aurinkoa" hämmensi minua jonkin verran. Se on hyvin tuttu; juuri tällaista Afganistania olemme nähneet lukuisissa dokumenteissa, uutiskuvauksissa, reportaaseissa. Kaikki on tuttua: kuiva maa, korkeat vuoret, miehet Kalashnikovit käsissään, naiset burkhissa, raunioituneet talot, resuiset lapset. Liian tuttua.

Tuttuus luultavasti aiheuttaa sen tyhjyyden tunteen, joka kirjasta jäi mieleeni, vaikka päällisin puolin kaikki on kunnossa. Sydäntä riipova kuvaus kahdesta naisesta, joita miehet ja historia kohtelevat huonosti (tai useammastakin naisesta; kirjassa ei ole naista, jota miehet eivät olisi kohdelleet huonosti). Viriävää ystävyyttä, rohkeutta, rakkautta, ja lopulta joillekin henkilöille pelastus ja ehkä jopa onni.

Vaikuttaako kioskikirjalta? Juuri sellainen maku minulle jäi. Miten mielelläni lukisin rehellisen, rohkean ja toden kertomuksen naisista burkhien alla. "Tuhat loistavaa aurinkoa" ei sitä ole.

Toinen naisista on Mariam, äpärälapsi, jonka äiti oli rikkaan miehen palvelijatar ja karkoitettiin perheestä, kun hän tuli raskaaksi isännästään. Jalil sijoitti äpärätyttärensä äiteineen elämään hökkeliin Heratin liepeille ja kävi kerran viikossa tyttöä tapaamassa. Kun Mariam täytti viisitoista, hän lähti viattomasti isänsä kotiin. Saman tien hänet naitettiin ikääntyvälle leskimiehelle, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, ja lähetettiin Kabuliin. Siellä mies pakotti hänet burkhaan ja hakkasi häntä, koska Mariam ei saanut lasta.

Lailan vanhemmat olivat uudenaikaisia ja lähettivät tyttärensä kouluun. Lailan vanhempien elämä romahti, kun kaksi poikaa kuoli taistelussa neuvostoliittolaisia vastaan ja sitten kranaatti tuhosi koko talon ja tappoi Lailan isän ja äidin. Mariamin Rashid-mies otti Lailan luokseen, teki hänestä vaimonsa ja hakkasi häntäkin. Lailan nuoruudenrakastettu oli paennut Pakistaniin ja silminnäkijä tuli kertomaan, että hän oli kuollut.

Nyt seuraa spoileri:

Helsingin Sanomien Lukupiiri keskusteli kirjasta. Joku oli sitä mieltä, että Tariqin, Lailan nuoruudenrakastetun, olisi pitänyt tulla pelastamaan naiset. Minusta paras kohta kirjassa oli se, että naiset tekivät sen lopulta itse. Kyyristeltyään vuosia kaikkien sortamina heillä oli rohkeutta ja taitoa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Vahinko vain, että tällä kohtaa lopusta tuli yhtä siirappia. Tuollaisessa maassa, tuollaisella taustalla tarinasta olisi pitänyt tulla tragedia, ei toiveikasta elämää; amerikkalaiset tulivat, aurinko paistaa, Lailalla on hyvä mies , hän toteuttaa kuolleen isänsä unelman opettamalla tyttöjä, vauva potkii jo vatsassa. Pyh. Kaikkihan me tiedämme, mitä sitten on tapahtunut Afganistanissa.