Rauno Lahtinen: Savun lumo

Kaikki tupakan kulttuurihistoriasta, erityisesti Suomesta. Kannatettava kirja historian harrastajille. Kuvitus on erinomaista. Koska kirjoittajakin kiittää kuvien pääasiallista lähdettä, Kari Rahialaa, minäkin teen niin. Vanhat tupakkamainokset (eikä ihan niin vanhatkaan) antavat aiheelle aivan uuden ulottuvuuden, kuten näytteestä näkyy.

Kuka olisi uskonut, että vielä 50-luvulla tupakkaa mainostettiin erityisesti lapsiasiakkaita ajatellen? Mahtavatko Hjallis Harkimon korvat punoittaa, kun hänelle muistutetaan lausunnoista purjehdusmatkan aikana?

Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi

Nalle Puhin tiliin on pantu melkoinen määrä erilaisia oppaita: "Nalle Puh ja Tao", "Nalle Puh ja elämisen taito", "Nalle Puh ja menestyksen taito", "Nalle Puh ja filosofit" ja "Nalle Puh ja johtamisen taito" - noin muutamia mainitakseni. Mukavaa, että joku opastaa elämisen poluilla oppaanaan Marcel Proust eikä karhu, jolla on hyvin pienet aivot.

Eikä johdakaan huonosti. Alain de Botton on lukenut Proustinsa ja osaa lisäksi opastaa ihmisiä ranskalaisen henkevästi - käyttääkseni klisheetä, jota Proust itse ei olisi sietänyt. Esimerkiksi luvussa "Miten opit rakastamaan onnellisesti" de Botton toi esiin totuuden, jonka jokainen vähillä rahoilla sinnitellyt tietää; Imelda Marcos ei taatusti nauti kaikista kengistään yhtä paljon kuin vähävarainen, joka on kaksi vuotta haaveillut uusista talvikengistä ja lopulta löytää kevätalennusmyynnistä seuraavaksi talveksi juuri oikeat tallustimet - ja sitten nauttii niistä seuraavat viisi vuotta joka syksy uudella, vasta heränneellä rakkaudella.

Luvussa "Miten opit avaamaan silmäsi" de Botton kertoo Proustin esseestä (jota pariisilaislehti ei vaivautunut julkaisemaan). Siinä Prous otti esimerkiksi nuoren miehen, jonka mielestä hänen porvariskotinsa on toivottoman tylsä ja mitätön. Proust neuvoo nuorukaista menemään Louvereen, sivuuttamaan italialaiset palatsimaalaukset ja katsomaan uusin silmin Chardinia, joka maalasi unohtumattomasti suolasirottimet, keittiökipot ja vihanneksen kuorijat (kuva alla). Neuvo on hyvä. Kaikki on katsojan silmässä; on tärkeämpää nähdä ympäristönsä uusin silmin kuin hakea upeaa nähtävää vanhojen kaavojen mukaan.

Niin, ja taidan lukea taas Proustia. Viimeksi - vuosia sitten - juutuin kolmanteen osaan. Ehkä nyt näen uusin silmin ja luen koko sarjan.

Ngugi wa Thiong'o: Variksen velho

"Variksen velhon" Aburíria on Kenia ja Valtias on Daniel arap Moi, Kenian presidentti 24 vuoden ajan. Ngugi wa Thiong'o kirjoitti ennen nimellä James Ngugi; häneltä on suomennettu kirja "Nisun jyvä", jota en ole lukenut.

Samaan aikaan, kun Daniel arap Moi nousi presidentiksi Ngugi joutui vuodeksi vankilaan ilman oikeudenkäyntiä (sattumaa? Valtiasmaisuutta?). Hän pakeni ensin Englantiin ja sitten Yhdysvaltoihin. Vuonna 2004 Ngugi teki kuukauden pituisen Itä-Afrikan-matkan ja pysähtyi myös Keniassa. Siellä hänen asuntoonsa murtauduttiin, tietokoneensa varastettiin ja hänet ja hänen vaimonsa pahoinpideltiin. Ei ihme, että hän suivaantui, palasi Yhdysvaltoihin ja kirjoitti "Variksen velhon".

Kirja on avoimen poliittinen, mutta se on helppo unohtaa tarinan kiemuroissa. Afrikassa elää vahva suullinen tarinaperinne, ja sen huomaa kirjasta helposti silloinkin, kun kirjoittaja ei suoraan puhuttele lukijoitaan, kuten tässä katkelmassa:

Tulkaa kaikki paikalla olleet tänne ja auttakaa meitä kertomaan siitä, mitä Valtiaan Yhdysvaltain-vierailusta seurasi. Tämä tarina vaatii monta kieltä merkitystään valaisemaan, sillä kukaan meistä ei ollut yhtä aikaa Aburíriassa ja Amerikassa.

Tarina alkaa, kun valtias päättää rakentaa Aburíriaan uuden Baabelin tornin ja hankkia Globaalipankilta siihen tarvittavat varat. Tai se alkaa siitä, kun työtön nuorukainen Kamiti koettaa saada työpaikan toimistossa, jossa työskentelee sihteerinä Nyawira, salaisesti vastarintaliikkeen jäsen, ja Nyawiran esimies nöyryyttää huvikseen Kamitia.

Kamiti luopuu työnhausta, vaihtaa vaatteensa ryysyihin ja menee kerjäämään hotellin eteen, jossa Globaalipankin edustajat majailevat. Kerjäläisten valtavassa laumassa on myös Nyawira, salaa tarkkailemassa edustajia. Poliisi saa käskyn ajaa norkoilevat kerjäläiset hittoon turmelemasta kaupunkikuvaa. Yksi poliisi ajaa tarmokkaasti kahta kerjäläistä, joilla on nyytit mukanaan. Hän uskoo heidän kerjänneen nyytintäydeltä rahaa, ehkä jopa dollareita, ja aikoo ryöstää heidät. Nyyteissä ovat Kamitin ja Nyawiran kaupunkipuvut. He pääsevät piiloon Nyawiran asuntoon, mutta poliisi ei luovuta, vaan koputtelee ovia. Silloin Kamiti muistaa, että lapsena kylässä hän huvikseen teki velhonyyttejä ja pelästytti naapurit. Nytkin hän tekee nyytin, ripustaa sen oveen ja nyytin viereen uhkauksen:

VAROITUS! TÄMÄN KIINTEISTÖN OMISTAA VELHO, JOKA VOIMILLAAN PUDOTTAA HAUKAT JA VARIKSETKIN TAIVAALTA. JOKA TÄHÄN TALOON KAJOAA, ON TUHON OMA. NÄIN LAUSUU VARIKSEN VELHO.

Uhkaus toimii, mutta seuraavana päivänä poliisi tulee pelokkaana takaisin pyytämään taikaa turvakseen. Siitä alkaa Variksen Velhon koko Aburíriaa järisyttävä ura. Melkoinen tarina ja vie lukijan - olin vähällä kirjoittaa "kuulijan" - mennessään. Näin on! Haki ya Mungu!

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Minusta on aina hauskaa lukea kirjoja, joissa ilkeät ihmiset saavat ansionsa mukaan ja hyvät ihmiset toisensa. Vähän Utrio voisi kaavaansa muuttaa; sankari on aina omituista ammattia harjoittava, epäsäätyinen muukalainen, sankaritar kituu köyhyydessä, mukana on ilkeä kaunotar ja lisäksi toinen nuorukainen, joka on heikko luonteeltaan ja pahoissa veloissa. Vaihtelua saadaan, kun mietitään, saako apulaispappi tytön ja viran vai ainoastaan tytön (Utriolla ei juuri pappeja ole, tämä on repliikki, jonka joku esitti Trollopen kirjoista).

Tarinoita voisi vähän karsia. Nytkin tuntuu, että Utrio on istunut Suomen kaupunkien kartat edessään ja selittää uuvuttavasti, minkä katujen varrella jonkun navetta seisoi, mitä reittiä henkilöt kulkivat, mitä heidän huoneissaan oli kalustuksena - viimeistä kippoa myöten - ja vaatteet kaikkine rimpsuineen ja rusetteineen. Eihän tässä nyt antropologista tutkielmaa tehdä, vaan kirjoitetaan viihdettä.

Turun palo on dramaatisesti kuvattu. Utrio saa sen vaikuttamaan mahtavammalta kuin Lontoon suuri palo Samuel Pepysin kuvaamana. Pepys tietysti oli vain itse paikalla, Utrio kirjoittaa tarkoituksella suurta epiikkaa.

Frans Bengtsson: Orm Punainen

"Orm Punainen" on jatkuvasti paras viikinkikirja - ja yksi harvoista suomennetuista; suomalaisia eivät viikingit kiinnosta.

Tarinana kirja on vauhdikas ja täynnä voimakohtauksia. Historialliset faktat ovat hyvin hanskassa. Nykymakuun Orm on kenties sovinistinen, mutta siitä kiisteleminen olisi anakronismi; vuoden 1000 tienoilla asiat nyt olivat niin, että naiet olivat sotasaalista siinä missä heidän koristeensakin. Lisäksi kirjassa ei ole ainoatakaan naista, joka ei olisi voimahahmo valtiatar Subeidasta Ormin äitiin ja hänen lemmittyynsä Ylvaan asti (eikä yhtään miestä, joka ei terveesti kunnioittaisi naisiaan).

Ormin lakoniset lausahdukset painuvat mieleen. Kun hän vie morsiamensa alukseensa saadakseen olla rauhassa, panee vartijansa soutamaan laivan keskelle virtaa ja uimaan maihin, miehet valittavat, että he ovat juovuksissa ja vesi on kylmää. Orm vastaa:

- Minun on huono odottaa, kunnes nämä seikat paranevat.

Sitten hän paiskaa miehet jokeen.

- Nyt ei meitä kukaan häiritse, sanoi Orm.
- Tämä on häävuode, jota minä en ole moittiva, sanoi Ylva.

He nukkuivat sinä iltana myöhään, ja nukkuivat hyvästi.

Anton Dontsev: Väkivallan pitkä varjo

Kurzhali-naisia Rhodope-vuoristosta

Alkajaisiksi huomasin suureksi noloudekseni, miten vähän tiedän Bulgariasta; en ollut ikinä kuulutkaan Rhodope-vuoristosta. Tosin tutkin kartaa ja totesin, että Bulgarian vuoristot eivät ole järin suuresti kiinnostaneet eurooppalaisia karttakirjojen tekijöitäkään.

Paljon ei löydy tietoa Anton Dontsevistakaan. Jos romaaniin ei huolehtivaisesti olisi liitetty esipuhetta, en tietäisi sitäkään.

OLisi kannattanut tietää. Kirja on kirjoitettu todella mystisellä kiihkolla; se on laulu sankareista, eräänlainen bylina. Esipuheessa kerrotaan:

Dontsev kirjoitti sen luomiskiihkon vallassa 40 päivässä eristäytyneenä pieneen majaan keskelle romaanin tapahtumapaikkoja Rhodope-vuoren sydämessä, raviten itseään maidolla ja leivällä. Mykistyneenä vuoren majesteetillisuudesta kirjailija kertoo olleensa sanaton kolmen päivän ajan.

Kirjan juoni kantaa samalla kiihkolla tarinan alusta loppuun. Tapahtuma-aika on Ottomaanivallan viimeinen voimanponnistus, jolloin Kreetasta tehtiin turkkilainen ja ottomaanit pyrkivät myös käännyttämään pakolla kaikki bulgaarit muslimeiksi tai surmaamaan heidät. Kirjassa keskitytään Elindenjan laaksoon; oikestaan tarina tiivistyy vieläkin tiukemmaksi nyrkiksi. Manol-paimen kristittyjen johtajana ja Karaibrahim turkkilaisjoukkojen johdossa kytkeytyvät keskinäiseen voimakamppailuun, jossa Manol ja "hänen sata veljeään" nousevat vuoren itsensä vertaisiksi voimiksi. Taistelun keskellä on myös kaunis Elitsa, jota kaikki haluavat - naisena ja symbolina.

Tarinan kertoo kaksi epäilijää, turkkilaisten orjana islamiin kääntynyt ranskalainen, jota kutustaan "Venetsialaiseksi", ja pappi Aligordo. He ovat ainoat, joilla on liikkumavaraa, muut ovat lukkiutuneet taisteluun, joka voi päättyä vain traagisesti. Mutta vuori pysyy. Se on tarinan keskeinen hahmo, ja kukistumaton, tapahtuipa ihmisille mitä tahansa.

Aino Kontula: Reksi on homo ja opettajat hullui!

Harvoin joudun päivittelemään sukupolvieroja, mutta tätä opettajan päiväkirjaa luin silmät pyöreinä. Että ei minun kouluaikoinani... Nyt ainakin selvisi, miksi Suomi24-palstalle kirjoittajista niin moni ei hallitse alkeellisimpiakaan yhdyssanasääntöjä, ei tiedä edes perusasioita tähtiteteestä, maantieteestä ja biologiasta ja vittuilee joka välissä. He vain tekevät, mitä ovat koulussa oppineet tai olleet oppimatta.

Että voi herran jestas.

8.A on tehnyt Euroopan nimistötestin ja tulos on surkea. Aki ei ole tiennyt vitun Espanjaa, vitun Ranskaa, vitun Italiaa, vitun Saksaa eikä vitun Puolaa. Kuinka Aki on saanut kulumaan 45 minuuttia? Hänen koepaperissaan ei ole 75:stä nimestä yhtään. Paitsi oma nimi. Aki ei ole tiennyt edes vitun Ruotsia.

Minun käymissäni kouluissa piti vielä nousta seisomaan opettajan tullessa luokkaan, istua omalla paikalla ja viitata ennen kuin sanoi jotakin. Samat säännöt toimivat myös iltakoulussa, jossa kävin lukioni, vaikka useat oppilaat olivat vanhempia kuin jotkut opettajista. Ei nykyajan peruskoulussa:

Seitsemännet tekevät innokkaasti diagrammeja Yhdysvalloista. Vain karhu-Ville on poissa koulusta. Kuulen, että Rotta on käynyt hakkaamassa karhu-Villen kotitalouden tunnilla. "Hakannut tunnilla?" minä ihmettelen. "Mitä opettaja sanoi?" "Ei se mitään koskaan sano. Kun sitä heittää sämpylällä, se konttaa pöydän alle ja alkaa itkeä."

Fritz Leiber: Lankhmarin varkaat

Olen aina pitänyt Fafrhdin ja Harmaan Hiirestäjän seikkailuista. Kolme ensimmäistä tarinaa (tässä kokoelmassa) eivät ole niin hyviä kuin monet myöhemmät, mutta ne ovat välttämättömiä, jos haluaa ymmärtää toverusten saagaa. Suomentaja Mervi Hämäläinen on onnistuneesti selviytynyt Leiberin koukeroisesta kielestä. Onnittelut.

Onnittelut rohkeudesta myös Vaskikirjat-kustantamolle, joka on rohkeasti harpannut sinne, missä enkelitkään eivät ole Suomessa uskaltaneet kävellä. He (jos taloudellisesti selviytyvät urakastaan) aikovat kustantaa fantasian klassikoita. Tekee mieli kirittää kaikkia fntasian ystäviä: tehkää se heille mahdolliseksi! Mistä tietää, mihin he vielä ennättävät!

Michael Crichton: Pelon ilmasto

Gary Larsonin tapaan: "OK, here we are"

Alan vakavasti pettyä Michael Crichtoniin. Aikoinaan hän onnistui kirjoittamaan trillereitä, joissa oli mutkikas juoni, elävän tuntuisia henkilöitä ja jotka saattoivat jopa olla hauskoja ("Herrasmiesryöstäjä",- vaikka ryöstö ja viktoriaaniset omituisuudet on suoraan lainattu kirjasta "Victorian Underworld" - "Verkossa" ja "Kongo").

Sitten alkoi meno käydä laiskemmaksi: "Dinosauruspuisto" ei ole hassumpi, mutta turhan paljon sivuja on käytetty edestakaisin juoskentelemiseen. "Aikamatka" ei oikein pääse vauhtiin, ja Crichton on alkanut luennoida.

Nyt tuli sitten limbo. Crichton teki da Vinci -koodit. Päähenkilöä viedään kuin märkää sukkaa hengenvaarasta toiseen, pelastetaan jollakin epätodennäköisellä tavalla, ja sitten joku besserwisser luennoi hänelle sivukaupalla ja hän räpyttelee tyhmästi silmiään. Sitten taas hengenvaara, pelastus ja luennointia. Lakimies (lakimies!) Evans on kuin Nalle Puh, jota Risto Reipas vetää portaita alas; tömps-tömps-tömps.

Ihmettelen, miksi reipas James Bond -tyyppi ja hänen thaimaalainen, vaitelias sidekickinsä pitävät aiheellisena kuljettaa lakimiestä mukanaan, saati tarinan kaksi urheilullista ladyä, jotka ilmeisesti pystyisivät kiskoman yhdellä kädellä miehen köydellä turvaan roikkuessaan itse samassa köydessä ("Dinosauruspuiston" jatko-osan sankarittaren uskomaton suoritus). Eipä silti, lähes samaan pystyy lakiasiaintoimiston sihteeri tässäkin kirjassa. Crichtonilla on imarteleva käsitys naisten fyysisistä voimista.

Ehkä lakimies Evans on pelastamisen arvoinen harvinaisen kestokykynsä vuoksi. Hän kestää muutaman vuorokauden yhtämittaisen rumban, jossa hän syö vähän, nukkuu tuskin yhtään, juo paljon; putoaa railoon, joutuu lumimyrskyyn, tulvaan ja tsunamiin, voimakkaaseen salamamyrskyyn, tulee myrkytetyksi ja useaan otteeseen tulitetuksi ja melkein syödään. Hän läpäisee tämän kaiken valittamatta muuta kuin kipeitä varpaita.

Rasittavampia ovat ilmeisesti joka suunnasta tuppautuvat ihmiset, jotka haluavat esitelmöidä hänelle siitä, miten mitään ilmaston lämpenemistä ei tule. Ilmankos presidentti Bush kutsui Crichtonin rukousaamiaiselle.

Pohjoisen asukkina minua ärsyttävät erityisesti kalifornialaisten näkemykset säästä. Antarktiksella lakijoukot päätyvät telaketjuautoon, jonka hytin lämpötila on kymmenen astetta. heille kerrotaan, että on mukava Etelämantereen kevät - pakkasta on neljä astetta Celsiusta. Näissä leppoisissa oloissa heitä varoitetaan:

"Okei", Bolden sanoi. "Muistakaa vain, että kun olette ajoneuvonne ulkopuolella, lämpötila on selvästi alle nollan. Suojatkaa kätenne ja kasvonne.Kylmyydelle altistuva iho paleltuu alle minuutissa. Viiden minuutin kuluttua olette vaarassa joutua amputoitavaksi. Me emme halua teidän lähtevän kotiin ilman sormia ja varpaita. Tai ilman nenää."

Hetkinen hiljaa! Tein juuri eilen pikku kauppamatkan, yli puoli tuntia sinne ja sama takaisin neljän asteen pakkasessa. En edes viitsinyt panna hansikkaita. Kun viimeksi tarkistin, minulla oli vielä sormet. Ja nenä.

Stephen Crane: Morsian saapuu kaupunkiin

Stephen Crane on tunnettu yhdestä ainoasta klassikkokirjastaan "Punainen kunniamerkki". Minulle oli yllätys, että hän ehti tehdä myös matkan Länteen ja kirjoittaa joitakin novelleja, ennen kuin 29-vuotiaana kuoli tuberkuloosiin. Näitä novelleja on nyt julkaistu yksissä kansissa.

Lukiessani ajattelin ensin, että kannattaako näitä nyt tehdä numeroa. Tarinat ovat yksinkertaisia juttuja, jotka esipuheen mukaan perustuvat osittain Cranen omiin kokemuksiin. Monissa keskipisteenä on ase, ja Crane ei korosta päähenkilön urheutta, vaan pelkoa.

Sitten huomasin, että tarinat alkoivat elää. Lännenleffat ovat tästä maailmasta kaukana. Tarina kohtauksesta kujalla, jossa uhkaava tasitelu laukeaa, kun kertoja saa käänteentekevän oivalluksen: vastapuoli on juuri yhtä peloissaan. Suorastaan tuskallinen koulukiusaamiskertomus, jossa cowboy näkee ensimmäisen kerran käkikellon, menee kertomaan tovereilleen ja joutuu armottoman kiusaamisen kohteeksi - sekä niiltä, jotka tuntevat käkikellot että niiltä, jotka eivät ole mokomaa kapinetta ikinä nähneet.

Puinen lintu kertoo, paljonko kello on! Hah hah!

Lopputulos: kaksi kuollutta. Ja sitten käki taas kukkuu.

Tarina ruotsalaisesta (kuten Crane sanoo, kaikki vaaleatukkaiset, jotka puhuivat kömpelösti, olivat ruotsalaisia), joka oli varma, että hänet murhataan.

"Hän on peloissaan." Idästä tullut koputti piippuaan kaminan reunaan. "Hän on selvästi järjettömän peloissaan."
"Miten niin?" huudahtivat Johnnie ja cowboy yhdestä suusta.
Idästä tullut mietti vastausta.
"Miten niin?" kysyivät toiset uudelleen.
"No, et tiedä, mutta näyttää siltä, että hän on likenut dime noveleita ja luulee olevansa sen kaiken keskellä - ammuskelun ja puukotusten ja sellaisen."
"Mutta", sanoi cowboy syvästi loukkaantuneena, "eihän me olla Wyomingissa, tai siellä päin. Me ollaan Nebraskassa."
"Niin", lisäsi Johnnie, "miksei se odota, että se pääsee Länteen?"

Selvin ero lännenfilmien ja novellien välillä on tarina "Morsian saapuu kaupunkiin", johon (hyvin etäisesti) perustui filmi "Sheriffi". Kuten filmin nähneet muistavat, kyseessä on eeppinen tarina, jossa sheriffin kuvankaunis kveekarimorsian saapuu kaupunkiin juuri, kun pahamaineinen rosvojoukkio aikoo tuhota koko paikan. Kaupunkilaiset pelkurimaisesti jättävät sheriffin yksin, kveekarimorsian torjuu hänet väkivallantekijänä, ja siten seistään kadulla vastakkain vetämässä revolveria esiin - ja lopuksi yllätysmomentti aseeseen tarttuvan morsiamen muodossa. Upeaa ja klassista.

Sen rinnalla novelli on hiljainen, melkein rujo - mutta niin paljon todempi. Tämä olisi voinut tapahtua suomalaisessa kylässä.Sheriffi - punanaamainen möhkäle miehekseen - on rakastunut ja mennyt naimisiin kaupunkikäynnillään. Morsian on ruma ja ujo. Junan miehistö tekee heistä pilaa. Kaupungi pelkää aidosti väkivaltaista juoppoa nimeltään Scratchy Wilson, joka selvänä on kiltti ja vähän yksinkertainen, mutta humalassa haluaa tappaa. Sitten nuoripari tulee ja törmää Scratchyyn. Tilanne muuttuu yksinkertaisesti, kun Scratchylle alkenee, että sheriffi on naimisissa.

"Naimisissa?" Scratchy sanoi. Kuin ensi kertaa hän näki surullisen, kyynelehtivän naisen toisen miehen rinnalla. "Ei!" hän sanoi. Hän oli kuin toiseen maailmaan kurkistava olento. Hän astahti taaksepäin ja hänen kätensä revolvereineen laskeutui sivulle. "Tämän rouvan kanssa?" hän kysyi.
"Niin, tämän rouvan", Potter vastasi.
Taas oli hetken hiljaista.
"No", Wilson sanoi lopulta hitaasti, "ei kai tässä sitten mitään."

Ishmael Beah: Leikin loppu

Lapsisotilaan muistelmat on ollut sensaatio ilmestymisestään asti. Suhtauduin kirjaan ensin penseästi, mutta kun se kolmatta kertaa oli kirjaston hyllyssä, nappasin sen. Hyvä, että tein niin. Ishmaelin tarina ei ole mitään sentimentaalista marmelaadia. Sierra Leonessa on voimakas kertojaperinne, jota Ishmael hyödyntää. Tarina on muutakin kuin "olin lapsisotilas, kauheaa". Ishmael kertoo sisällissodasta, joka näköjään omalla voimallaan ajaa maata pitkin poikin kuin elollinen silppuri. Hän kuvaa poltettuja kyliä, kadonneita sukulaisia, epäluuloa siellä, missä ennen oli ystävällisyyttä. Hänen kielensä on havainnollista:

Kun kävelimme verannalle, sedän vaimo astui ulos kasvot loistaen kuin hän olisi kiillottanut niitä koko ikänsä.

Tietyllä tavalla järkyttävintä on Ishmaelin kertomus siitä, miten vaikeaa oli lakata olemasta tappaja. Pienet, ohimenevät huomautukset ovat tehokkaita juuri siksi, että hän sivuuttaa ne niin ohimennen. YK piti lapsikonferenssin, johon koottiin lapsia maapallon kaikista sotaakäyvistä maista. Ishmael oli toinen Sierra Leonen pojista. Heitä opasti tohtori Tamba, mutta tämä laiminlöi ilmiselvästi tehtävänsä isän sijaisena. New Yorkissa oli talvi, kun lentokone laskeutui:

Jostakin syystä tohtori Tamballa oli takki, mutta meillä kahdella ei.

Olisin suonut, että Ishmael ei olisi lopettanut kertomustaan äkkinäisesti siihen, kun hän päätyi Guineaan Sierra Leonen lähetystöön. Häneltä jäi sisällissodan keskelle serkkuja, vastikään kuolleen sedän vaimo ja nuori nainen, johon Ishmael oli salaa rakastunut. Olisin halunnut tietää, kuuliko hän heistä enää koskaan.

Peter Englund: Kirjeitä nollapisteestä

Historiallisia esseitä sodista ja moderneista kauhuista. Englundin esseet alkavat ensimmäisestä maailmansodasta ja päättyvät Nagasakin pommiin. Hänen tyylinsä on osittain kaunokirjallista, osittain dokumentaarista, osittain pohtivaa. Vaikutus on tehokas.

Kirjan takakansi sanoo vaikutuksen olevan tehokas. Niin se todella on. Kaikkia näitä sotia on kuvattu monella tapaa ja moniss kirjoissa, muta Englundin näkökulma on usein erilainen; esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan juoksuhautojen kuvaaminen taiteilijoiden näkökulmasta on epätavallista ja mieleenpainuvaa, samoin Hitlerin ja Stalinin totalitaaristen valtioiden vertaaminen arkkitehtuurin valossa.

Jotkut kirjoitusvirheet pistävät silmään kuin pitkäkyntinen etusormi. Korkean tason kirjalta olisi odottanut korkean tason editointia. Nykyään sellainen on valitettavasti menneen maailman lumia.

Mercedes Lackey: Children of the Night

Oh, Hell. Taas sitä Lackeytä. Tällä kertaa on kysymys Diana Tregardesta, okkultistisesta etsivästä, Vartijasta ja Wiccan-noidasta. Myös psi-vampyryeistä ja yhdestä ihan vanhanaikaisesta verta juovasta.

Di on aivan kelvollinen sankaritar. Andre on hurmaava vampyyri. Tämän kirjan ongelma on se, että Distä on ilmeisesti olemassa yksi tai useampi novelli - mahdollisesti joissakin pienissä alan lehdissä - ja kirjailija viittaa niihin koko ajan. Se tekee tarinasta repaleisen.

Di toimii tarinan alussa tilapäisenä "Kello, kirja ja kynttilä" -kaupan myyjänä, ja tarina alkaa herkullisesti okkulttisen kaupan arkipäivän kuvauksena. Muun elantonsa Di ansaitsee kirjoittamalla romanttisia kioskikirjoja, ja sekin puoli kuvataan mehukkaasti. Sitten kuvioihin tulee psi-vampyyri ja rock-yhtye, joka tahattomasti myös muuttuu samanlaisiksi energian imijöiksi, yksi japanilainen sielunsyöjä ja ranskalainen Andre, joka on siis ihan vanhanaikainen vampyyri, mutta varsinainen pehmolelu. Sitten mennäänkin lujaa.

Din paras ystävä on homoseksuaalinen balettitanssija, jonka poikaystävän exä menettää sielunsa sielunsyöjän hyökkäyksessä. Lackey on kaikissa kirjoissaan seksuaalisesti suvaitseva ja uskon hänen olevan myös tosielämässään Wicca. Ainakin hän tuntuu autenttiselta kuvauksissaan.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kun "lammasseikkailu" ilmestyi (1993) yritin lukea sen. Ei tullut mitään. Nyt yritin uudelleen ja sain kirjan luettua. En pidä vieläkään. Kai sen pitäisi olla jotenkin ihmeellinen, koska japanilaiset siitä niin pitävät, mutta minä en saanut otetta. Voin olla väärää sukupolvea, tai sitten pidän niin paljon klassisesta japanilaisesta kirjallisuudesta, ettei tämä tunnu oikealta.

Ehkä syynä on kertoja-päähenkilö. Hän on niin mitääntekemätön mies, ettei hänen kertomansakaan jaksa kiinnostaa. Hän tumpuloi jonkin työn kanssa jotenkuten, juo viskiä ja olutta, hukkaa naisia - jopa tiheämmin kuin löytää, siltä tuntuu - ja kun hän sitten kompastuu mysteeriin, Japanin yakuzaan ja Japanin historian varjoon, sekään ei ole juuri mitään.

No, hän on siis haudannut joskus tuntemansa naisen, joka jäi auton alle. Hänen vaimonsa päätti eräänä päivänä lähteä. Sitten yakuza ottaa häneen yhteyttä, koska hän on käyttänyt mainoksessa valokuvaa, jossa on lammas. Ei mikä tahansa lammas, vaan lammas, josta yakuzan suuri pomo on ammentanut voimansa. Valokuvan hänelle lähetti samalla tavoin ajelehtiva ystävä. Sitten mennään Hokkaidon syrjäseuduille - suurin yllätys kirjassa on, että Japanista löytyy niin syrjäisiä kolkkia - ja etsitään lammasta. Yhdessä naisen kanssa, jonka hämmästyttävin piirre ovat kauniit korvat.

No, se lammas. Se on mennyt erääseen mieheen Mongoliassa (siinä viite Japanin likaisesta menneisyydestä, kuten yakuza-pomo on viite likaisesta tulevaisuudesta) ja se lammas on brutaalin tahdon elävä koostuma tai jokin vastaava. Hitto hänet tietäköön. Parasta pysyä erossa sellaisista. Tarina loppuu niin kuin tällaiset tarinat tällaisten sankareiden kanssa loppuvat: viskiin ja kyyneliin.

Vladimir Nabokov: Sebastian Knightin todellinen elämä

Nabokovin "Lolitaa" tuntuvat lukevan kaikki muut paitsi minä. Minä pidän vain ja ainoastaan Sebastian Knightistä. Kuten kirjan kertoja sanoo eräästä Sebastianin kirjasta:

Niin, luulen että kaikista hänen kirjoistaan tämä on minun suosikkini. En tiedä, saako se lukijan 'ajattelemaan', enkä paljon välitä, vaikkei se saisikaan. Pidän siitä sen itsensä tähden. Pidän sen tavoista.

Sebastian Knight on Englantiin muuttanut venäläinen kirjailija, jonka velipuoli alkaa jäljittää hänen elämäänsä Sebastianin kuoleman jälkeen. "Sebastian Knightin todellinen elämä" on velipuolen kuvaus haparoivista yrityksistään. Nimi on luonnollisesti hellän ironinen; Sebastianista tavoitetaan vain kaikuja, vilahduksia, jotka luiskahtavat sormien välistä. Kirja on eräänlainen peilitalo; yllättäviä kuvajaisia tulee vastaan oudoissa kulmissa; kertoja näkee yhtäkkiä itsensä; samat tapahtumat heijastuvat eri kohdissa kirjaa, mutta muuntuneina. Niinpä Sebastian kirjan alussa kertoo etsineensä täysihoitolan, jossa hänen äitinsä avioeron jälkeen oli asunut. Sebastian istuu täysihoitolan puutarhassa ja tuntee syvää yhteyttä äitiinsä. Myöhemmin hän kuulee olleensa väärällä paikkakunnalla. Samalla tavoin kertoja jäljittää kuolevaa veljeään ja joutuu väärään huoneeseen. Yhteydentunne on läsnä; onko suurtakaan väliä sillä, että kohde on väärä.

Sebastianin kirjoista annetaan myös lempeitä kuvauksia, jotka herättävät halun lukea ne. Peilejä peileissä; romaanihenkilön kirjoittamat romaanit tuntuvat todellisemmilta kuin elämä - jos elämä nyt niin kovin todellista on. Nabokov kirjoitti Sebastianista Pariisissa istuen vessan kannella, jotta ei olisi häirinnyt vaimoaan ja vastasyntynyttä lastaan. Sebastianin ja kertojavelipuolen maailma oli varmaan hänelle todellisempi kuin vessan seinät. Siitä kirja varmaan on saanut lievän ironisen ja surumielisen sävynsä.

Dean Koontz: Odd Thomas - Hiljaisten kaupunki

Dean Koontzilla on nettitietojen mukaan ollut mielenterveyshäiriöistä kärsivä alkoholisti-isä. Vaikuttaa siltä, että hän purkaa traumojaan kirjoissaan, vaikka niin tässä kuin "Taivaan porteilla" -kirjassa mielenvikainen on äiti. Lapsuudenkuvaukset perhehelvetistä maistuvat silti jollakin tavoin todenmukaisilta.

Odd Thomas asuu pikkukaupungissa. Hän työskentelee grilliravintolassa, seurustelee jäätelöbaarin myyjättären kanssa ja viettää muutenkin tavallista elämää - tai no, tavallista ja tavallista. Hän näkee aaveita. Odd ei ole paljastanut salaisuuttaan monellekaan ihmiselle, mutta kaupungin poliisipäällikkö tietää ja uskoo Oddin puheita.

Oddin kyvyt joutuvat koetukselle, kun kaupunkiin saapuu muukalainen ja Odd näkee tavallista enemmän bodacheja, psyykkisiä aaveita, jotka kerääntyvät kuoleman ja tuhon näyttämölle. Odd tietää, että tosi on kysymyksessä, kun Elvis istuu hänen autossaan ja itkee. Suunnitteleeko muukalainen joukkomurhaa vai mistä on kysymys?

Niin, niistä vanhemmista - Oddilla ei ole paljnkaan käyttöä vanhemmilleen. Isä käy läpi sarjaa alaikäisiä tyttösiä, ja äiti uhkaili Oddia aseella pojan koko lapsuuden ajan. Isoäiti kulutti elämänsä kiertämällä uhkapelipaikkoja. Kuka tahansa alkaisi nähdä aaveita.

Ei niin minun mieleeni kuin "Taivaan porteilla", mutta ihan luettava kirja silti. Koontz näyttää päättäneen tehdä Oddista kokonaisen sarjan - ilmeisesti hän on lukijoiden mieleen. Toinenkin kirja on käännetty, ja englanninkielisillä Koontz-sivuilla mainsotetaan jo kolmatta. Toivottavasti Koontz ei kokonaan jämähdä Odd Thomas -kirjailijaksi.

P.C.Hodgell: To Ride a Rathorn

Kiinnostaisi tietää, suunnitteliko Pat kirjasarjansa alun alkuaan näin synkäksi, vai onko yli 20 vuoden kirjoitusaika muuttanut tarinaa ikävämpään suuntaan?

Tässä osassa Jame on kadettina Tentirissä, Kencyrathin kadettikoulussa. Koulu esiintyi jo osassa "Dark of the Moon", mutta vain paikkana. Nyt paljastetaan enemmän. Muun muassa, että Tori ei koskaan päässyt Tentiriin, koska sitä pidettiin hänelle liian vaarallisena, ja se närästää yhä.

Koulu ei ole turhan terveellinen Jamellekaan. Hoitamattomat haavat tapaavat tulehtua, ja niin käy myös hoitamattomalle menneisyydellekin. Sellaista löytyy Tentiristä. Esiin tulee moniakin asioita Knorth-suvun taustoista. Kencyr uskoo, että vainajat lepäävät vasta, kun viimeinenkin luunsiru on asianmukaisesti poltettu, mutta he unohtavat, että kuolinviireissä on vainajien verta. Täällä he nousevat ja uhkaavat Jamen ja Torin henkeä ja mielenterveyttä. Toisaalta Jame saa uusia ystäviä, ja uusi sukupolvi lupaa varovaisesti parempaa Kencyrille, jos vain nykyisyydestä selvitään.

Tässä osassa Tori jää selvästi toissijaiseen asemaan. Alkaa näyttää siltä, että Jame voittaa, jos tarinan lopussa (mikäli sitä koskaan ehditään loppuun kirjoittamaan). Alkaa myös mietityttää, kuka oikeastaan oli Kindrien, Jamen ja Torin aviottoman serkun, isä oikeastaan oli.

Onneksi maaemo, Ragga-äiti, on varovasti Jamen puolella; itse Jokimaa alkaa kapinoida. Maanjäristyksiä, tulivuoria ja tuhoutuneita satoja. Mahtaako maa selvitä Tyr-ridaniin (sarjan Ragnarökiin) asti.

Kiinostavampaa ja kiinostavampaa. Toivottavasti seuraavaa osaa ei tarvitse odottaa kahtakymmentä vuotta. Tosin Pat kirjoitti välillä väitöskirjan Ivanhoesta (olisi mukavaa lukea sekin).