Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Kun "lammasseikkailu" ilmestyi (1993) yritin lukea sen. Ei tullut mitään. Nyt yritin uudelleen ja sain kirjan luettua. En pidä vieläkään. Kai sen pitäisi olla jotenkin ihmeellinen, koska japanilaiset siitä niin pitävät, mutta minä en saanut otetta. Voin olla väärää sukupolvea, tai sitten pidän niin paljon klassisesta japanilaisesta kirjallisuudesta, ettei tämä tunnu oikealta.

Ehkä syynä on kertoja-päähenkilö. Hän on niin mitääntekemätön mies, ettei hänen kertomansakaan jaksa kiinnostaa. Hän tumpuloi jonkin työn kanssa jotenkuten, juo viskiä ja olutta, hukkaa naisia - jopa tiheämmin kuin löytää, siltä tuntuu - ja kun hän sitten kompastuu mysteeriin, Japanin yakuzaan ja Japanin historian varjoon, sekään ei ole juuri mitään.

No, hän on siis haudannut joskus tuntemansa naisen, joka jäi auton alle. Hänen vaimonsa päätti eräänä päivänä lähteä. Sitten yakuza ottaa häneen yhteyttä, koska hän on käyttänyt mainoksessa valokuvaa, jossa on lammas. Ei mikä tahansa lammas, vaan lammas, josta yakuzan suuri pomo on ammentanut voimansa. Valokuvan hänelle lähetti samalla tavoin ajelehtiva ystävä. Sitten mennään Hokkaidon syrjäseuduille - suurin yllätys kirjassa on, että Japanista löytyy niin syrjäisiä kolkkia - ja etsitään lammasta. Yhdessä naisen kanssa, jonka hämmästyttävin piirre ovat kauniit korvat.

No, se lammas. Se on mennyt erääseen mieheen Mongoliassa (siinä viite Japanin likaisesta menneisyydestä, kuten yakuza-pomo on viite likaisesta tulevaisuudesta) ja se lammas on brutaalin tahdon elävä koostuma tai jokin vastaava. Hitto hänet tietäköön. Parasta pysyä erossa sellaisista. Tarina loppuu niin kuin tällaiset tarinat tällaisten sankareiden kanssa loppuvat: viskiin ja kyyneliin.