Ishmael Beah: Leikin loppu

Lapsisotilaan muistelmat on ollut sensaatio ilmestymisestään asti. Suhtauduin kirjaan ensin penseästi, mutta kun se kolmatta kertaa oli kirjaston hyllyssä, nappasin sen. Hyvä, että tein niin. Ishmaelin tarina ei ole mitään sentimentaalista marmelaadia. Sierra Leonessa on voimakas kertojaperinne, jota Ishmael hyödyntää. Tarina on muutakin kuin "olin lapsisotilas, kauheaa". Ishmael kertoo sisällissodasta, joka näköjään omalla voimallaan ajaa maata pitkin poikin kuin elollinen silppuri. Hän kuvaa poltettuja kyliä, kadonneita sukulaisia, epäluuloa siellä, missä ennen oli ystävällisyyttä. Hänen kielensä on havainnollista:

Kun kävelimme verannalle, sedän vaimo astui ulos kasvot loistaen kuin hän olisi kiillottanut niitä koko ikänsä.

Tietyllä tavalla järkyttävintä on Ishmaelin kertomus siitä, miten vaikeaa oli lakata olemasta tappaja. Pienet, ohimenevät huomautukset ovat tehokkaita juuri siksi, että hän sivuuttaa ne niin ohimennen. YK piti lapsikonferenssin, johon koottiin lapsia maapallon kaikista sotaakäyvistä maista. Ishmael oli toinen Sierra Leonen pojista. Heitä opasti tohtori Tamba, mutta tämä laiminlöi ilmiselvästi tehtävänsä isän sijaisena. New Yorkissa oli talvi, kun lentokone laskeutui:

Jostakin syystä tohtori Tamballa oli takki, mutta meillä kahdella ei.

Olisin suonut, että Ishmael ei olisi lopettanut kertomustaan äkkinäisesti siihen, kun hän päätyi Guineaan Sierra Leonen lähetystöön. Häneltä jäi sisällissodan keskelle serkkuja, vastikään kuolleen sedän vaimo ja nuori nainen, johon Ishmael oli salaa rakastunut. Olisin halunnut tietää, kuuliko hän heistä enää koskaan.