Patricia McKillip: Serren metsissä

Olen yleensä pitänyt paljon McKillipin kirjoista. Luin tämän englanninkielisenä - "On the Forests of Serre" - pari vuotta sitten, En ollut oikein mieltynyt, eikä mieltymykseni ole suomennoksen myötä yhtään lisääntynyt. Tarina kerta kaikkiaan hajoaa. Baba Jaga ei ole koskaan ollut suosikkejani. Kaksi taistelevaa velhoa (toisen rooli paljastuu vasta lopussa), vaimonsa menettänyt prinssi, joka lähinnä juoksee ympäriinsä, prinsessa, joka parhaansa mukaan tekee samaa, tuntematon hirviö, Tulilintu ja kirjuri, joka on miellyttävin henkilö näin toisella lukemisella, mutta ei edes ole Serren metsissä. Lisäksi häntä kohdellaan huononpuoleisesti - hän rakastaa prinsessaa, eikä se vaikuta mihinkään, ei hänen omaan kohtaloonsa eikä prinsessankaan.

Monet hahmoista ovat McKillipin vakituisia, mutta heitä ei olisi pitänyt tunkea näin sekavasti samaan kirjaan. Koko hommasta tulee sitä kaalisoppaa, jota lopussa lämmitetään. Miksi kääntäjän tarmoa ei ole suunnattu kirjaan "The Book of Atrix Wolfe", tai "Od Magic" tai Cygnet-kirjoihin?

S.I.Hayakawa: Ajattelun ja toiminnan kieli

Hayakawan suomennos on vuodelta 1971 (ja käyttää sanaa neekeri), mutta se on edelleen oppikirja, joka kannattaa lukea uudelleen aina silloin tällöin. Kirjan luettuaan muistaa taas hetken aikaa, että sana ei ole asia, kartta ei ole maasto, ja melkoinen osa puheesta on murina- ja hyrräyssanoja, joilla ei ole tiedotemerkitystä. (Naapurimme on luihu ilkiö, Eeva on maailman ihanin tyttö - nämä ilmaukset eivät anna mitään todellista tietoa naapurista ja Eevasta, vain meidän tunteistamme.)

Kun muistaa käyttää abstraktiotikkaita ja varoo silkkoja miellesuuntautuneita lauseita, onnistuu silloin tällöin tulemaan alas pilvistä ja sanomaan jotakin konkreettista. Kun lisäksi karttaa kaksivaihteista suuntautumista, keskustelussa alkaa olla mieltä.

Kun Hayakawa kirjoitti oppaansa, hänellä olivat mielessään keskustelut, väittelyt ja sanomalehtikieli. Näinä nettikeskustelun aikoina opasta tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Mirkka Lappalainen: Susimessu

Nuijasota näyttää aivan eri jutulta, kun sitä katsotaan euroopalaiselsta näkökulmasta, kuten Lappalainen tekee. Enää ei ole kysymys suomalaisten talonpoikien japinast, oikeutetusta tai ei, vaan pienestä sivuepisodista kahden valtauskonnon - katolisuuden ja luterilaisuuden - ja kahden valtataistelijan - Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin - välillä. Suomi sotkeutui asiaan, koska Sigismundin verikoira, Klaus Fleming, piti valtaa Suomessa ja kieltäytyi hajoittamasta sotaväkeä, joten hän piti yll vihattua linnaleiriä. Pääongelma oli kuitenkin - yli ja ohi Flemingin kuoleman - Sigismundin ja Kustaa Vaasan viimeisen toimintakykyisen pojan (Maunu-herttua oli mielenvikainen), Kaarlen välillä. Koska Sigismund oli katolinen ja Kaarle protestanttinen (hän kannatti kalvinismia, mutta se oli sentään liikaa rutosalaisille), kamppailu oli myös uskontojen välinen.

Vahva historiallinen kysymys - nuijasota - pannaan tässä kirjassa laajempiin kehyksiin. Historiasta kiinnostuneille tämä on hyvä kirja, vaikka rehellisesti sanoen lukeminen oli jossakin määrin puurtamista. Tyyli on tylsää, mutta sisältö ja aihe valistavia.

Iris Chang; The Chinese in America

Iris Chang on kirjoittanut tarkan historian kiinalaisista Amerikasta Kalifornian kultaryntäyksestä nykypäivään asti. Hän kertoo yksilöistä ja ryhmistä, yhteiskunnan ylä- ja alakerroksista, odottamattomista ihmiskohtaloista. Astronautti-isät ja laskuvarjolapset tulevat tutuiksi. Nämä käsitteet ovat nykyajalta; astronautti-isät ovat Hongkongin rikkaita liikemiehiä, jotka ovat vieneet vaimonsa ja lapsensa Yhdysvaltoihin tai Kanadaan asumaan ja sukkuloivat itse Tyynenmeren yli toimistoidensa Hongkongissa ja kotiensa Amerikassa välillä. Laskuvarjolapset taas ovat kahdeksasta vuodesta ylöspäin olevia lapsia, jotka taiwanilaiset vanhemmat ovat lähettäneet kouluttautumaan Yhdyvaltoihin jonkun sukulaisen hoiviin tai jopa täysin yksinään, koska Taiwanin opiskeluelämä on kurkunleikkaajamentaliteetin valtaama ja Yhdysvalloissa on sentään vähän helpompaa. (Tulee mieleen Virginia Techin koulumurhaaja, ilmeisesti laskuvarjolapsi, joka ei kestänyt.)

Varhaisemmilta ajoilta yllättäviä kiinalaisryhmiä olivat Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeen Etelän plantaaseille palkatut maatyöläiset, joista plantaasien omistajat luulivat saavansa mustia korvaavia, nöyriä työntekijöitä. Kiinalaiset palkkasivat tulkkeja ja asianajajia, teettivät päteviä sopimuksia ja loppujen lopuksi jättivät puuvillan ja siirtyivät pikkukauppiaiksi, joiden etuna oli kätevä välittäjän asema mustien ja valkoisten välillä.

Iris Chang tuo esiin Yhdysvaltojen paljaan tai piilevän rasismin, joka kiinalaisten kohdalla helpotti hetkeksi toisen maailmansodan aikana, kun japanilaiset saivat kantaa vihamielisyyden taakan (useat kiinalaiset panivat rintaansa napin, jossa luki: "Minä olen kiinalainen.") Kommunisti-Kiinan pelko aiheutti monia shokeeraavia FBI:n hyökkäyksiä ja oikeusmurhia jopa taiwanilaisten tiedemiesten ja IT-työntekijöiden joukossa; FBI ei tehnyt eroa taiwanilaisten ja mannerkiinalaisten kesken.

Kirjan läpäisevä teema onkin kiinalaisten huono kohtelu vuosikymmenestä toiseen 1800-luvulta asti ja se sitkeys ja toimintatarmo, jolla kiinalaiset ovat hakeneet paikkaansa tässä yhteiskunnassa, josa vinot silmät ovat riittäneet leimaamaan ihmisen. Toinen linja on se tuho, jota Kiinassa on syntynyt, kun Amerikassa nälkäpalkalla raatavat miehet ovat säästöillään nostaneet Kiinan "Kultavuoren vaimojen" ja heidän perheidensä elintasoa valuuttojen erilaisen arvostuksen vuoksi - tämä tilanne jatkuu edelleen, kun "käärmeenpäät" toimittavat lisää salakuljetettuja kiinalaisia raatamaan Yhdsyvalloissa ja nämä lähettävät uurastuksen tulokset Kiinassa asuville prinsseilleen ja prinsessoilleen. Näyttää muuten siltä, että Suomesa tavatut salakuljetetu kiinalaiset ovat suuntaamassaYhdysvaltoihin - matkareitit ovat rutiininomaisesti kierrelleet jopa Afrikan kautta, joten miksi ei Suomen?

Hyvin tutkittu kirja, asenteellinen, mutta asenteellisuuden ymmärtää - Iris Changilla on oma perhe ojassa.

Stephen Tanner: Afghanistan

Kirjan kansikuva kiehtoo minua. Se esittää miestä renessanssimaalareiden "Paimenet palvovat Jeesus-lasta" tyyliin, paitsi että Taliban-soturi ei pitele paimensauvaa, vaan Kalashnikovia. Luonnehtii jollakin tavalla Afganistanin ristiriitaisuuksia.

Afganistanin sotilaallinen historia Aleksanteri Suuresta amerikkalaisiin kertoo kaikkien valloittajien perusongelman tässä vuoristoisessa maassa; Afganistan on helppo valloittaa ja mahdoton pitää. Maasto on toivoton, sää kammottava ja jokainen järjestäytynyt sotajoukko saa kimppuunsa heimosoturit, jotka syöksyvät vuoriltaan kuin häiritty mehiläisparvi. Kyseessä ei ole islam, vaikka länsimaissa niin mielellään ajatellaan; jo Aleksanteri totesi afgaanit (silloin eri nimellä, mutta samoja heimoja) valloittamattomiksi. Mongolit kunnostautuivat tuhoamalla vuosisatojen aikana rakennetut kastelujärjestelmät, mikä muutti hedelmällisen maan tuntemaksemme autiomaaksi. Britit pyrkivät hallitsemaan hajoittamalla (saatuaan vakavasti selkäänsä kolmessa eri sodassa) vetämällä Intian ja Afganistanin rajan keskelle pataanien asuma-aluetta, jota kirjassa kutsutaan nimellä Pashtunistan. He onnistuivat vain luomaan ei-kenenkään-rajan, joka nyt on Talibanien hallinnassa.

Tannerin kirja loppuu vuoteen 2008 ja erittäin pessimistisiin äänenpainoihin. Synkkyydestään huolimatta se on kiinnostavaa luettavaa elävine ja yksityiskohtaisine kuvauksineen ja antaa tärkeää taustatietoa päivän uutisille.

Simon Beckett: Luihin kirjoitettu

Taas dekkari, josta olisi pitänyt huomata lukea aikaisemmin suomennettu (Kuoleman anatomia) ensin, vaikka tiedon puute ei juonta häirinnytkään. Päähenkilö viittaa taustaansa sen verran usein, että olisi ollut mukava tuntea se tausta.

Oikeusantropologi David Hunter lähetetään kiireellä vilkaisemaan outoa palokuolemaa kaukaisella Runan saarella, koska kaikki rikostekniikka on kiinni sotkuisessa junaturmassa. Kaiken pitäisi olla "katso ja poistu" -lajia, mutta kuolema on todella mystinen ja sitten nousee myrsky. Saarelta ei pääse pois, radioliikenne katkeaa, ja uusia ruumiita alkaa kasautua.

Lihaksikkaan reipas rikostarina Hebrideiltä. Kannattaa lukea, jos pitää suljetun huoneen tyyppisistä dekkareista (tässä suljettu huone on suljettu saari).

Sally Armstrong: Loistavan auringon tyttäret

Sima Samar, Afganistanin "Naarasleijona"

Kun Osama bin Ladenia etsittiin vuonna 2001, kaikki Kandaharin naiset tiesivät, missä hän piileskeli. Miksi häntä siis ei saatu kiinni? Koska kukaan ei kysynyt naisilta.

Tämä on tyypillinen tarina sodasta, jonka yhdeksi syyksi sanottiin naisten oikeuksien puolustaminen. Sally Armstrong on 11 vuoden ajan kulkenut Afganistanissa toimittajana ja useiden naisten asiaa ajavien järjestöjen toimihenkilönä. Hänen kirjansa on sekä nostattava (miten urheita naisia) että masentava (miksi tilanne vain pahenee) raportti näistä naisista, heidän hyväkseen tehdystä työstä ja sen työn sabotoinnista - ei vain Afganistanin miesten, vaan myös kansainvälisten poliitikkojen toimesta.

Kirjassa tuodaan esiin monia hämmästyttävän urheita afgaaninaisia, joista eräs on Sima Samar, jota afgaanit kutsuvat naarasleijonaksi ja jonka monet odottivat voittavan vuoden 2009 Nobelin rauhanpalkinnon. Ehkä vuonna 2010 tärppää, mikäli hän vielä on hengissä.

Anekdootti Simasta: kun talebanit sulkivat Siman sairaalat, hän tyynesti jatkoi työtään. Eräällä pienellä paikakunnalla, jossa hän sillä hetkellä piti vastaanottoa, talebanit veivät generaattorin (eikä sähköä ollut). Edes Sima ei voinut pitää sairaalaa auki ilman sähköä. Hän ei silti suostunut jättämään rakennusta peläten ryöstäjiä. Yllättäen ovi aukeni ja sisään tunkeutui nuori taleban tuuppien edellään iäkästä naista. "Parannat tämän naisen", taleban ärisi. "Jätä hänet yöksi ja tule aamulla takaisin", Sima sanoi.

Sima totesi naisella olevan hyvin pahan kurkkutulehduksen. Hän antoi antibioottia ja jutteli naisen kanssa. Taleban palasi aamulla. "Meillä taitaa olla ongelma", Sima sanoi. "Sinulla on meidän generaattorimme. Minulla on sinun äitisi. Vaihdammeko?" Generaattori saatiin takaisin.

Philip Matyszak & Joanne Berry: Roomalaisia elämäntarinoita

Roomalaiset ovat kovasti muodissa nykyään. Tämä ei ole huono kirja. Mitat lähestyvät kahvipöytäkirjaa, mutta kuvien ansiosta koko on aivan paikallaan.

Kirjassa on selkeä rakenne, jossa Rooman valtakunnan eri aikajaksot esitellään ensin lyhyesti ja selkeästi ja sitten on vaihtelevan pituisia jaksoja aikakauden henkilöistä. Tässä kirja on erinomainen. Olen luullut tuntevani kohtalaisen hyvin Rooman historian, mutta täysin yllättäviä henkilöitä tulee silti vastaan. Rooman varhaiskauden henkilöt ovat pikemminkin myyttisiä mitä ei selvästi sanota, mutta myöhemmillä jaksoilla tekijät uskaltavat jopa mainita, että enempää ei tiedetä, tai että henkilö katoaa historiasta. Kiitettävää.

Kuvitus on erinomaista; aikakauteen kuuluvien veistosten, mosaiikkien ja niin edelleen lomaan on sijoitettu myöhempien aikojen maalauksia, jotka saman tien kuvittavat näkemyksiä Roomasta ei aikoina - näitä olisi saanut olla jopa enemmänkin, ne ovat varsinainen kulttuurihistoriallinen näyttely.

Erinomainen kirja lajissaan.

Cornelia Funke: Mustemaailma

Kirjoitin kirjasta "Musteloitsu", että toivottavasti trilogian kolmas osa lunastaa sen, mitä toinen osa lupaa. Lunasti todella. Kirja kävi välillä liiankin jännittäväksi. Tärkein, eräällä tavalla filosofinen osuus, laajensi krijaa yllättäviin mittoihin. Onko kirjan maailma jonkun sepittämää? Usean henkilön sepittämää? Kirjoittaako tarina itseään? Ja ovatko henkilöt moninaisten rooliensa armoilla, muuttuvatko he, ja onko paluuta omaan, alkuperäiseen persoonaan?

Kirjansitoja Mo on joutunut rosvon ja jonkinlaisen Robin Hood -hahmon armoille. Hänen rakkaansa eivät tiedä - eikä hän tiedä itsekään - kumpi hän on; Närri, taruhahmo, joka surmaa ihmisiä vihan vallassa, vai lempeä kirjansitoja. Julman Käärmekallon tytär Violante on isänsä tytär, vallanhimoinen juonittelija, ja samalla taruhahmo Närriin syvasti rakastunut prinsessa - ja eksynyt, yksinäinen tyttö, joka ei ole tuntenut rakkautta. Jopa Käärmekallo muistaa rakastaneensa täydesti Violanten äitiä - vaikka siitä onkin jo kauan. Maggien on vaikea sopeutua äitiin, jota ilman hän on kasvanut, isään, joka on muuttunut, ja kahteen rakkauteensa; voiko rakastaa samalla kertaa kahta nuorukaista? Miten inhimillisiä tarinoita, miten julmia ja surullisia, ja samalla miten kiehtova maailma.

Peter Englund: Sodan kauneus ja kauheus

Englund on kirjoittanut epätavallisen kirjan ensimmäisestä maailmansodasta. Kirja perustuu 19 ihmisen kirjeisiin, päiväkirjoihin ja muistelmiin, jotka Englund on kirjoittanut läpi omalla tyylillään (joskin pitkin lainauksin alkuteksteistä). Kaksi kuoli, kaksi vammautui pysyvästi, yksi päätyi mielisiraalaan, yksi ei kuullut ainuttakaan laukausta.

Valitut henkilöt kuvaavat, miten laaja-alainen sota oli. Kaksi australialaista, joista toinen, nainen, päätyi ajamaan ambulanssia Serbian armeijaan. Yksi eteläamerikkalainen, joka pyrki ensin liittoutuneiden armeijoihin, ja koska kukaan ei huolinut häntä, meni ottomaanien puolelle. Amerikanitalialainen, joka halusi kuolla isiensä maan puolesta, mutta ei tappaa ketään. Tanskalainen Saksan armeijassa, englantilainen kotiopettajatar Venäjän kenttäsairaalassa. Britti Itä-Afrikassa.

Hiljaisen ovelasti Englund tuo esiin kirjan sodanvastaisen asenteen. Useimmat henkilöt kokevat sodan olevan mieletön ja turhauttava; he eivät tiedä, mitä ovat tekemässä ja miksi. Alun ihanteet rapisevat mekaanisessa myllyssä. Venäläiset upseerit palaavat rintamalta keskelle vallankumousta. Italialaiset alppijääkärit päätyvät vuorenhuipullaan heittelemään upseereja jääkalikoilla saadakseen olla rauhassa (paitsi mitä nyt itävaltalaisten tulitus). Saksan laivaston miehet eivät pääse satamasta mihinkään ja aloittavat vallankumouksen.

Kiinnostavan kirjan miinuspuolena ovat tuhruisesti painetut valokuvat. Taistelukenttäkuvat ovat usein muutenkin epäselviä, mutta pieninä ja suttuisina niistä ei ole mihinkään.

Ryszard Kapuscinski: Eebenpuu

Jos haluaa jotenkin ymmärtää Afrikkaa, pitää lukea tämä kirja. Jos haluaa lukea nautittvaa eseetyyliä, mitää myös lukea tämä kirja.

Ryszard päätyi Afrikkaan ensimmäisen kerran vuonna 1957 hyvin pienen ja köyhän puolalaisen lehden kirjeenvaihtajana. Sen jälkeen hän kulki siellä 40 vuoden ajan. Osaksi taloudellisista syistä, osaksi omasta valinnastaan hän kulki kuten paikalliset, ei kuten rikkaat ulkomaiset kirjeenvaihtajat. Asui paikallisilta vuokraamissaan huoneissa, kulki tutuilta saamillaan kyydeillä ja afrikkalaisilla busseilla ja junilla, söi katuruokaa. Majaili kylissä, mutta myös kriisipisteissä. Tuli melkein tapetuksi, sairastui vakavasti. Oppi kieliä, sai ystäviä, joutui ryöstetyksi. Tuli huijatuksi, tuli opastetuksi.

Päätyi Afrikan iholle niin paljon kuin eurooppalainen ja puolalainen voi.

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Tuntuu hassulta sanoa niin paljon kirjoittaneesta kuin Kaari Utriosta, että hänen uusimpansa on "aikuinen" ja "kypsä" kirja, mutta siltä minusta tuntuu. "Vaitelias perillinen" tuo esiin useat Utrion 1800-luvun kirjojen elementit - ylpeät ja itsekkäät aateliset, itsekeskeiset vanhemmat, häijyt rikkaat naiset, köyhän sankarittaren, sankarin, joka pelastaa hänet - mutta kaikkea on juuri sopivasti, ei moraliteettiin asti, kuten joskus aikaisemmin. Samaten kuvataan Suomen paikkakuntien arkitehtuurin yksityiskohtia, ammatteja (tässä tapauksessa lasinpuhallusta), yhteiskunnan piirteitä, kuten köyhäinhoitoa ja muotia, mutta ne eivät varasta huomiota, vaan sopeutuvat huomaamattomasti tarinan osiksi.

Mikä tärkeintä, tarinassa on jännittävä juoni, aivan todellisia konnia ja sankaritar, joka ei vain odota tulevansa pelastetuksi, vaan jolla on ihan oma osuus kertomuksessa (ja kiinnostava onkin!) sekä sankari, joka ei vain ratsasta paikalle kaappaamaan neitoa syliinsä - no, ilman muuta lukija tietää hänen sen tekevän eikä turhaan - vaan joka tuntuu aivan elävältä ihmiseltä. Alusta asti odotin, koska niille idiooteille tarinassa valkenee, että vaitelias sankari ei ole tyhmä, tollo ja pompoteltava, vaan kerää ohjakset käsiinsä. Kuten hän itse ihmettelee: miksi kaikki oikeastaan pitävät häntä tyhmänä? Johtuuko se siitä, että hän on ruma ja kolho? Yksi syistä sopii aikakauteen saumattomasti; sankarilla on kieliongelmia - 1800-luvun alun monikielisessä Suomessa hänen kielensä sattuu olemaan vähän väärä, joten hän puhuu töksähdellen. Ovela ratkaisu.

Jännityskohtia riittää haaksirikosta kirkon sortumiseen, puhumattakaan mehiläisistä, mutta nekään eivät varasta tarinaa, vaan asettuvat aivan omalle paikalleen.

Muheva kirja, jossa lisäksi on epäortodoksisia käänteitä - sekä sankari että sankaritar ovat odottamattoman itsenäisiä yheiskunnan sääntöihin nähden. Hienoa.

Hal Duncan: Vellum

"Vellum" on fraktaalityyppinen kirja; samat henkilöt esiintyvät eri rooleissa, eri aikakausina ja eri todellisuuksissa. Alkupuoli toistaa jumalatar Inannan myyttiä, loppu Prometheusta. Kieli paisuu kiihkeäksi hyökyaalloksi varsinkin kirjan puolivälissä ja taantuu loppua kohti. Suomentaja Nina Saikkonen on tehnyt melkoisen työn pysyessään vaihtuvan lauserytmin ja sanatyylien mukana.

Toisaalta kirjan hämmentävä heittelehtiminen nakkasi ainakin minut vauhdista jossakin puolenvälin paikkeilla; juuri, kun luulin tavoittavani juonen, se katosi taas. Siitä seurasi, että loppua kohti kirja jotenkin hukkasi otteensa. Mahdollisesti jatko-osa auttaisi selventämään juttua (jos kuin selvennystä siinäkään on tulossa). Tällaisenaan vaikutelmaksi jäi jonkinlainen masennus.

Ai niin, sikäli kuin juonta on, kyse on Vellum -nimisestä tuonpuleisesta, josta meidän maailmamme on vain nurkka; henkilöistä, jotka onnistuvat löytämään tien Vellumiin (ja paljon iloa heille siitäkin on) ja arkkienkeleiden kapinasta. Tai jostakin sellaisesta. Kielestä. Inannan matkasta Manalaan; Prometheuksen kytkemisestä kallioon; mahdollisesti lapsesta, jonka jumalatar synnyttää kukistamaan ylijumaluuden, vaikka tässä voin yhtä hyvin olla väärässäkin. Ensimmäisestä maailmansodasta, lihakoukuista, homoseksuaaleista ja eri henkilöistä (vai samasta?) joiden nimi on Jack.

Vernon Vinge: Aikaloukku

Scifiä 80-luvulta. Hiukan löysää, mutta luettavaa. Kirja on väljästi jatkoa Vingen krijalle "Rauhansota", jota en ole lukenut; kiinnostuneiden kannattaisi ehkä lukea kirjat järjestyksessä, koska "Aikaloukussa" on samoja henkiöitä kuin "Rauhansodassa".

Ihmiskunta on keksinyt kuplat, joita "Rauhansodassa" käytetään eristykseen, mutta joiden sitten havaitaan olevan ajassa eteenpäin siirtäviä staaseja. Kuplassa aika ei kulu, ja takaisin ei voi mennä. Jossakin vaiheessa ihmiskunta on kokenut äkillisen singulariteetin; kaikki kuplien ulkopuolella olevat ihmiset ovat noin vain kadonneet. Lisäksi useat kuplat ovat päätyneet todella pitkälle eteenpäin; 50 miljoonaa vuotta. Jotkut yksilöt ovat liikkuneet varovasti ja keränneet tekniikkaa matkaltaan - heistä on tullut "yliteknoja". Toiset ovat pudottautuneet kyydistä aikaisemmin; "aliteknot". Yliteknot ovat noukkineet matkan varrelta pulaan jääneitä yksilöitä, joten 50 vuoden päässä on noin 200 eriaikaista yksilöä. Eräs kupla on vielä vapautumatta, se sisältää noin 100 henkilöä. On laskettu, että 300 ihmistä on juuri ja juuri riittävä määrä ihmiskunnan jatkuvudelle. Valitettavasti nämä 300 ovat jakautuneet kahteen sotaisaan klaaniin ja sitoutumattomiin ja lisäksi yliteknoihin.

Yksi ylitekno surmataan poikkeuksellisella tavalla. On sovittu, että koko väestö siirtyy eteenpäin tietyn ajan, mutta Marta on tullut suljetuksi kuplien ulkopuolelle, elää elämänsä yksin erämaassa ja kuolee. Hänen sisarensa Jelén vaatii tietää, kuka on onnistunut aiheuttamaan tämän ja valitsee etsiväksi Wilin, hyvin varhaiselta ajalta peräisin olevan aliteknon, joka on poliisi ja joutunut takaa-ajamansa rikollisen juonimana kuplaan. Myös rikollinen on mukana pikku ihmisryhmässä ja Wil henkilökohtaisesti haluaa tietää, kuka hän on.

Avaruusoopperaa, sotaa ja seikkailua, hiukan huolimatonta ympäristökuvausta, ei kummoisiakaan ihmishahmoja, mutta riittävästi vauhtia pitämässä tarinaa yllä. Poikkeuksena on Martan erämaapäiväkirja, jonka Jelën on löytänyt - siinä on kunnon Robinsonadin aineksia.