Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Tuntuu hassulta sanoa niin paljon kirjoittaneesta kuin Kaari Utriosta, että hänen uusimpansa on "aikuinen" ja "kypsä" kirja, mutta siltä minusta tuntuu. "Vaitelias perillinen" tuo esiin useat Utrion 1800-luvun kirjojen elementit - ylpeät ja itsekkäät aateliset, itsekeskeiset vanhemmat, häijyt rikkaat naiset, köyhän sankarittaren, sankarin, joka pelastaa hänet - mutta kaikkea on juuri sopivasti, ei moraliteettiin asti, kuten joskus aikaisemmin. Samaten kuvataan Suomen paikkakuntien arkitehtuurin yksityiskohtia, ammatteja (tässä tapauksessa lasinpuhallusta), yhteiskunnan piirteitä, kuten köyhäinhoitoa ja muotia, mutta ne eivät varasta huomiota, vaan sopeutuvat huomaamattomasti tarinan osiksi.

Mikä tärkeintä, tarinassa on jännittävä juoni, aivan todellisia konnia ja sankaritar, joka ei vain odota tulevansa pelastetuksi, vaan jolla on ihan oma osuus kertomuksessa (ja kiinnostava onkin!) sekä sankari, joka ei vain ratsasta paikalle kaappaamaan neitoa syliinsä - no, ilman muuta lukija tietää hänen sen tekevän eikä turhaan - vaan joka tuntuu aivan elävältä ihmiseltä. Alusta asti odotin, koska niille idiooteille tarinassa valkenee, että vaitelias sankari ei ole tyhmä, tollo ja pompoteltava, vaan kerää ohjakset käsiinsä. Kuten hän itse ihmettelee: miksi kaikki oikeastaan pitävät häntä tyhmänä? Johtuuko se siitä, että hän on ruma ja kolho? Yksi syistä sopii aikakauteen saumattomasti; sankarilla on kieliongelmia - 1800-luvun alun monikielisessä Suomessa hänen kielensä sattuu olemaan vähän väärä, joten hän puhuu töksähdellen. Ovela ratkaisu.

Jännityskohtia riittää haaksirikosta kirkon sortumiseen, puhumattakaan mehiläisistä, mutta nekään eivät varasta tarinaa, vaan asettuvat aivan omalle paikalleen.

Muheva kirja, jossa lisäksi on epäortodoksisia käänteitä - sekä sankari että sankaritar ovat odottamattoman itsenäisiä yheiskunnan sääntöihin nähden. Hienoa.