Mercedes Lackey: Magic's Price

Miten Vanyel Ashkevronista tuli ensin viimeinen Airut-Maagi ja sitten myytti. Trilogian päätösosa.

Tavallaan synkin Lackeyn kirjoista; harvoin on sankaria kohdeltu näin huonosti. Toisaalta, ei myytiksi helpolla tulla. Koskaan ei Lackey ole kohdellut rakasta Valdemarin valtakuntaansakaan näin huonosti; valtion synkimmät hetket.

Nichola Fletcher: Kaarle Suuren pöytäliina

Juhlapitojen historia. Paljon asiaa juhlista ja ruoasta monelta näkökannalta. Kooltaan ja muodoltaan epäilemättä sopiva lahjakirja ruoanlaiton historiasta kiinnostuneelle. Asiantuntevaa tekstiä. Uskallanko silti sanoa: minusta kirja oli vähän tylsä. Ehkä siksi, että kirjoittaja on itse ammattikokki; hän eksyy nippelitietoon. Lisäksi hän sijoittelee väliin yksityiskohtaisia kuvauksia itse järjestämistään pidoista. Vaikutelma on sama kuin kutsuilla, joilla isäntäväki yhtäkkiä tempaisee esiin kaiki lomakuvansa ja alkaa esitellä niitä. Samoin tekee Nichola: tässä haggis-juhlat, tässä ne juhlat, joille tein joutsenpiiraan, tässä...

Kaikenlaista uutta tietoa joka tapauksessa opin. Kaarle Suuren asbestipöytäliina - niin, se on pelkkä myytti.

Carlos Maria Dominguez: Paperitalo

Jos tämän kirjan ruotisi kuin kalan, siitä saisi maukkaan aforismikokoelman.

Kirjasta eroon pääseminen on usein vaikeampaa kuin sen hankkiminen.

Kukaan ei halua hukata kirjaa. Mieluummin kadotamme sormuksen, kellon tai sateenvarjon kuin teoksen, jota emme enää lue mutta joka sointuvassa nimessään kenties vaalii
vanhaa ja hukattua tunnetta.

En tiedä suurempaa nautintoa kuin taivaltaa pari tuntia päivässä inhimilliessä aika-avaruudessa, joka muutoin jäisi minulle täysin vieraaksi.

Niin. Kirja alkaa lauseella:

Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickinsonin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.

Siitä alkaa lyhyt matka (134 sivua) maagiseen realismiin tai johonkin sen tapaiseen, joka kertoo kirjahulluista. Olen istuttanut kirjan mieleeni; katsotaan, nouseeko versoja.

Simon Sebag Montefiore: Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri

Erinomainen asia, että Montefioren elämäkerta on saatu suomeksi. Potemkin on mahdollisesti kaikkien aikojen suurin venäläinen - joka suhteessa, ei vain kooltaan. Hän saattaa myös olla aliarvostetuin.

Itse asiassa jos Potemkinia ei olisi ollut, hänet olisi täytynyt keksiä. Tässä on Venäjä kokonaisuudessaan - suuruudessaan, outoudessaan, vieraudessaan. Potemkin, joka soti Venäjälle Krimin, perusti kaupunkeja - Sevastopolin, Odessan - veti vertoja Katariina Suurelle, työskenteli, rakasteli ja teki töitä kuin sata miestä, on jäänyt historiaan "Potemkinin kulisseista", jotka eivät edes ole totta, vaan kateellisten hänen kuolemansa jälkeen sepittämä valhe. Uskomattoman kiehtova henkilö. Mies, joka valtansa kukkuloilla juhlaillallisilla yhtäkkiä hiljeni ja sanoi, että hänellä on kaikki - hän ei pysty enää toivomaan mitään, mitä häneltä puuttuu, ja sen jälkeen paiskoi kallisarvoiset posliiniastiat säpäleiksi ja vetäytyi huoneeseensa lukkojen taakse murjottamaan. Mies, joka oli Katariina Suuren kumppani, rakastaja ja mahdollisesti salainen aviomies 17 vuoden ajan, soti, kulki väsymättömästi ympäri suurta Venäjänmaata ja kaatoi naisia, muun muassa omat sisarentyttärensä. Mies, joka kuoltuaan haudattiin haudattiin kahdeksan kertaa, jos otetaan huomioon eri suuntiin hajotetut ruumiinosat (sisäelimet nykyisessä Romaniassa, luut Ukrainassa ja sydän mahdollisesti hänen synnyinkylässään Venäjällä, vaikka kukaan ei tiedä varmasti). Toista tällaista ei ole eikä tule.

Suomennoksesta on pakko purnata. Se on huolimatonta. Kun Potemkinin sisarentyttäret yhtäkkiä muuttuvat tyttärentyttäriksi ja jotkin lauseet ovat mahdottomia ymmärtää, kaikki omituisuudet panee kääntäjän syyksi. Esimerkiksi kohta, jonka mukaan Potemkinilla oli työskennellessään pöydällä edessää saha, hiukan hopeaa ja rasiallinen timantteja. Saha?

Cornelia Funke: Musteloitsu

Tässä on kirja, jossa on lumousta. Cornelia Funke on ilmoittanut, että kyseessä on trilogian keskimmäinen osa. Kolmas osa valmistuu ilmeisesti vuonna 2008, joten sitä pitää vähän odottaa.

Kirjailija on itse kertonut, että ensimmäinen osa, "Mustesydän", oli tarkoitettu yksittäiseksi tarinaksi, mutta juoni ei jättänyt häntä rauhaan. Sen huomaa. En ollut erityisen innostunut "Mustesydämestä", mutta "Musteloitsu" on noussut lentoon. Miten maltan odottaa, että saamme kolmannen osan ja selviää, herääkö Tomusormi henkiin ja miten Käärmekallo kuolee?

Idea on ilmassa; kirjat ovat todellisia maailmoita. Monetkin kirjat tuntuvat nykyään tarjoavan samaa ajatusta, mutta eivät ihan tällä tavoin. Muste-trilogiassa kirja nimeltä "Mustesydän" aiheuttaa hämminkiä. Kun joku todella hyvä lukija panee sydämensä ääneen lukemiseen, tarina muuttuu todeksi. Kirjansitoja Mortimer, lempinimeltään Mo, on tällä tavoin tahtomattaan toimittanut meidän maailmaamme erittäin epämiellyttävän rosvojoukon. Lisäksi muualta tulleen henkilön tilalle menee jotakin muuta; niinpä Mon vaimo katoaa Mustemaailmaan. Tästä aiheutunut hämmennys on "Mustesydän"-kirjan sisältö. "Musteloitsussa" Mon Meggie-tytär haluaa Mustemaailmaan ja pääseekin, mutta sinne päätyvät monet muutkin, ja kun kaikki kykenevät yrittävät korjailla juonta ja lukea muutoksia tarinaan, koko juttu menee todella umpisolmuun. Trilogian kolmas osa kenties pelastaa kaiken, mitä pelastaa voidaan.

Juonta siis riittää, mutta Cornelian luomat henkilöt ovat myös kiinnostavia, samoin kuin koko idea - varokaa, ääneen lukijat! Tiedä, mistä itsenne löydätte.

Jari Hanski: Juutalaisviha Suomessa 1918-1944

Yksityiskohtainen tutkimus nimen mukaisesta aiheesta. Heti alkuun on ilo todeta, että tutkimuksen mukaan juutalaisviha on ollut Suomessa varsin vähäistä lukuunottamatta pientä äärioikeistolaista ja kansallissosialistista vähemmistöä. Seuraavaksi ilmoitan, että kirja paikka paikoin todella kutkutti nauruhermoja. Esimerkiksi kuvaus juutalaisista vapaamuurareina Lapuan liikkeen Aktivisti-lehdestä:

Hurjimpien väitteiden mukaan vapaamuurareita oli ollut koko ihmiskunnan historian ajan: Aatami, Nooa, Mooses ja Salomon olivat aikanaan olleet suurmestareita. Aktivistin tietojen mukaan edelleen oli olemassa juutalaisten salainen veriliitto. jonka tarkoituksena oli perinteisten juutalaisten salaliittoteorioiden mukaisesti saada haalittua kokoon kaikki maailman rikkaudet ja hävittää kristinusko. Esimerkiksi Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789 oli äärioikeistolaisten väitteiden mukaan juutalais-vapaamuurareiden tekosia, koska juutalaiset saivat kumouksen yhteydessä kansalaisoikeudet. Juutalaisten syyksi nimettiin myös Ranskan kuningas Ludvig XVI:n sekä Ruotsin kuningas Kustaa III:n murhat.

Koska enin osa juutalaisvihamielisistä väitteistä oli kopioitu suoraan Saksasta, Stockmannin tavaratalo esitettiin juutalaisena salajuonena, jonka tarkoitus oli turmella Suomen kansa ylellisyystavaroilla. Se oli ainoa tavaratalo Suomessa, joten siihen täytyi syyte kohdistaa. Myös elokuvateollisuus oli juutalaisten käsissä ja turmeli viatonta nuorisoa näyttelijöiden "aistillisilla eleillä".

Joka tapauksessa loppupäätelmä on, että edes äärioikeisto ei Suomessa täysin sydämin vastustanut juutalaisia, koska tarmo kohdistettiin Neuvostoliiton vihaamiseen. Yllättävimpiä tietoja kirjassa on, että Venäjän vallan aikaan vastustettiin kansalaisoikeuksien antamista juutalaisille, koska monet näistä olivat ruotsinkielisiä, eikä kansallisuusaate halunnut yhtään lisää ruotsalaisia maahan. Myöhemmin 30-luvulla juutalaisvihamielisistä suurempi prosentti oli suomenruotsalaisia.

Kirja on väitöskirjan populaariversio, mikä näkyy oppineesta tyylistä.

Angela Lambert: Eva Braunin elämä

Eva Braun on ollut jotensakin varjomainen hahmo. Parhaiten hänet muistetaan naisena, joka teki itsemurhan yhdessä Hitlerin kanssa. Hänellä oli kuitenkin oma elämä ja persoonallisuus, vaikka hän valitsikin tukahduttaa sen rakkaudesta Euroopan kiistellyimpään hirviöön - Adolf Hitleriin.

Angela Lambert on onnistunut luomaan kiinnostavan ja koskettavankin kuvan Evasta ja koska Evan elämä kietoutui niin tiukasti Hitlerin elämään, myös Hitleristä. Angela Lambert on valinnut ainakin yhden kirja-arvostelijan harmiksi verrata Evaa omaan äitiinsä. Minusta tämä on aivan asiallista. Angela Lambertin äiti oli saksatar, Evan ikäinen ja samanlaisesta ympäristöstä. Koska Evan lapsuudesta, nuoruudesta ja elinympäristöstä tiedetään niin vähän (jo tämä tietämättömyys kertoo paljon Saksan naisten elämästä ennen natsiaatettakin), kirjailija joutuu etsimään yhtäläisyyksiä sieltä, mistä niitä löytyy.

Eniten Angela Lambertia askarruttaa kysymys: Miksi? Mikä sai 17-vuotiaan rakastumaan elämänikäisesti itseään paljon vanhempaan mieheen, sallimaan tämän tukahduttaa itsessään kaiken, mitä hänen persoonallisuutensa olisi vaatinut, ja vielä kuolemaan tämän kanssa?

Vastausta ei löydy - todellinen elämä kun tuppaa olemaan piikikkäämpää kuin kirjallisuus. Eräs selitys saattaa olla Hitlerin yleinen karisma, joka lumosi muutkin kuin Evan, ja se, että tämä oli Evaa vanhempi; Evan isä oli kylmä ja etäinen, joten vanhemman miehen ritarillinen suhtautuminen teki varmasti vaikutuksen.

Joka tapauksessa Angela Lambert kuvaa erinomaisesti sitä tukahdutettua, salaista elämää, jota Eva vietti, hänen pinnallista, mutta myös lujaa ja sitkeää luonnettaan, ja hiljaista rohkeutta, jota hän lopun tullessa osoitti. Kun Albert Speer poistui viimeisen kerran bunkkerista ja hyvästeli Evan, hän kuvasi muistelmissaan ajatuksiaan näin:

"Hän toivotti minulle onnea ja lähetti terveisiä vaimolleni. Se oli merkillistä. Hän oli yksinkertainen müncheniläistyttö, mitätön... ja silti hän oli huomattava nainen. Ja Hitler oli tiennyt sen. Hän ei koskaan sanonut sitä eikä varmaan antanut Evan tuntea niin, mutta hän vaistosi sen..."

Jack McDevitt: Ancient Shores

Sivunkääntäjä aiheesta "muukalaiset Maassa". Pohjois-Dakotassa, lähellä Kanadan rajaa, farmari päättää kaivaa vesiputkia rinteeseen. Maasta pistää esiin vapa, jonka päässä on kolmikulmainen viiri. Farmari alkaa kaivaa häiritsevää vapaa ylös ja maasta nousee kokonainen jahti tuliterässä kunnossa, eikä vettä lähitienoillakaan. Ainoa vesistö, jossa jahti olisi voinut purjehtia, on Lake Agassiz - jääkauden aikana, 10 000 vuotta sitten.

Jahtia on varmasti pidetty jossakin - ehkä venevajassa? Farmari alkaa etsiä, ja venevaja löytyy siouxien mailta. Siitä alkavat myös yhä kasvavat ongelmat.

Vauhtia riittää loppuun asti. Kirjassa vierailevat myös Stephen Jay Gould, Carl Sagan ja Ursula LeGuin omassa persoonassaan (ensipainos julkaistiin 1996, jolloin mainitut herrat oliva vielä elossa). Olen henkilökohtaisesti ilahtunut Ursula LeGuinista.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Tarina afgaanimiehestä, hänen vaikeasta suhteestaan isäänsä, ja erottamattomasta ystävästään, jonka hän petti ja sai myöhemmin havaita, että elämässä virheitä ei voi korjata.

Kirjan rakenteessa oli sellaista kömpelyyttä, että ajattelin sen perustuvan omaelämäkertaan. Sitten juoneen tuli symmetriaa, jollaista elämä ei järjestä. Katsoin, mitä kirjoittajasta tiedetään, ja arvoitus ratkesi.

"Leijapoika" on romaani, mutta sen tapahtumapaikat ja suuri osa päähenkilön muistoja ovat kirjoittajan. Asuinalue, jolla Amirin isän talo oli, elokuvateatteri, jossa hän kävi, leijataistelut, pako Pakistaniin ja afgaanien elämä Yhdysvalloissa ovat aitoja. Myös paluu Afganistaniin talibanien vallan jälkeen, tuho, joka oli kohdannut rakastettua kotimaata. Ilmeisesti jopa syyllisyydentunne on samaa, vaikka sen syy on toinen - Khaled Hosseini ilmeisesti kokee syyllisyyttä jätettyään maansa, mutta on kirjassa antanut päähenkilölleen persoonallisemman syyllisyyden aiheen.

Onnellisia loppuja ei elämässä ole - siitä kirjoittajalle piste. Piste myös Afganistanin pölynmakuisen maiseman kuvaamisesta niin, että sen suorastan maistaa, ja afgaanien yrityksessä tuoda Yhdysvaltoihin se elämänmuoto, josta he olivat ylpeitä, miten huonosti se Amerikkaan sopiikin.

Iris Chang: Nankingin verilöyly

Katkottuja päitä Nankingissa

Olen sairas, kauhistunut ja moraalisesti järkyttynyt. Syynä ovat 70 vuoden takaiset tapahtumat, mutta myös niiden jälkiseuraukset. Iris Chang kirjoitti kirjansa japanilaisten julmuuksista Nankingissa vuonna 1997. Kirja on nyt saatu suomeksi, eikä maailmalla ole ilmeisesti mitään muutosta tapahtunut, vaikka Iris Chang oli kirjoittamishetkellä toiveikas.

"Nankingin verilöyly" on kuvaus japanilaisten Nankingin-valloituksesta 1937 ja sen jälkipyykistä. Onneksi kirjassa on vain vähän kuvia - luonnollisesti tapahtumista yleensäkin oli vähän kuvia - koska jotkut niistä aiheuttavat painajaisia. Tähän ottamani kuva on kesymmästä päästä.

Japanilaiset valloittivat vuonna 1937 Nankingin, Kiinan sen hetkisen pääkaupungin. Kaupunkia ei puolustettu, koska selvittämättömästä syystä Tsiang Kai-Shek määräsi puolustajat pois kaupungista. Sen jälkeen japanilaiset riehuivat järjettömästi ja petomaisesti viikkoja ja surmasivat arvioiden mukaan ainakin 300 000 asukasta, suuren osan äärimmäisen sadistisesti. Yksityiskohdat ovat kuvottavia.

Kuvottavaa on myös japanilaisten Kiinan-valloituksen (Nanking ei ollut ainoa) käsittely sodan jälkeisessä Japanissa ja maailmalla. Japanilaiset murhasivat arviolta neljä miljoonaa kiinalaista, joista kymmenesosa oli sotilaita. Paitsi suoranaisia murhia (Nankingissa kaksi sotilasta kilpaili siitä, miten monta päätä he ehtivät katkaista miekalla sovitun ajan kuluessa) japanilaiset harrastivat myös biologista sodankäyntiä.

Lavantautibakteereilla saastutettuja kakkuja leviteltiin tilapäisten leiripaikkojen lähettyville houkuttimiksi nälkäisille talonpojille ja tuhansille kiinalaisille sotavangeille annettiin ennen vapauttamista sämpylöitä, joihin oli ruiskutettu lavantautia ja pikkulavantautia aiheuttavia bakteereja.

Kaikki tämä oli myös maailman tiedossa; japanilaiset lehdet julkaisivat ylpeinä juttuja ja kuvia itse tapahtumahetkellä (esimerkiksi se päidenkatkomiskilpa), ja länsimaiset tiedottajat levittivät kuvia, filmejä ja kertomuksia.

Kansainvälinen reaktio Nankingin julmuuksiin oli pelottavan samantapainen kuin paljon tuoreemmat reaktiot Bosnia-Hertzegovinan ja Ruandan tapahtumiin: sillä aikaa kun tuhannet saivat kokea lähes uskomattoman julman kuoleman, maailma seurasi CNN:n uutisia ja voivotteli. [...] Ilmeisesti jokin ihmisluonnon ominaisuus sallii jopa täysin käsittämättömänkin pahuuden muuttua muutamassa minuutissa arkipäiväiseksi, jos vain julmuudet tehdään sen verran kaukana, ettei niistä ole itselle vaaraa.

Mercedes Lackey: Magic's Promise

Airut-Maagi Vanyel puolustaa lähes yksin Valdemarin valtakuntaa. Vanha kuningatar on kuollut ja uusi hallitsija on vakavasti sairas nuorukainen. Airut-Maagit harvenevat; he kuolevat rajasodissa ja uusia ei tunnu löytyvän mistään. Vanyel on luuhun saakka väsynyt ja valtavan yksinäinen. Hän lähtee lomalle sukunsa linnaan, missä ongelmat eivät ainakaan vähene; siellä hän on yhä se huonotapainen poika.. Sitten hän kuulee keskellä yötä hätäkutsun naapurivaltakunnasta. Jotakin hirvittävää on tapahtunut, ja Vanyel heittäytyy ratsaille ja lähtee ratkaisemaan uransa monimutkaisinta tehtävää. Juttu vaatii epätodennäköisiä liittolaisia, hänen tätinsä Arkki-Maagi Savilin avun ja sen aikana Vanyel kohtaa myös Lady Kuoleman.

Lisää siirappia. Hetkittäin tekee mieli potkaista Vanyeliä ja käskeä lopettamaan ruikuttaminen. Onneksi Yfandel, hänen Kumppaninsa, hoitaa sen lukijan puolesta. Varsinainen, monimutkainen juoniongelma pitää kyllä otteessaan loppuun saakka.

Tom Standage: Kuusi lasillista historiaa

Historiaa nautittavassa muodossa (sanaleikki): historiaa tarkastellaan kuuden pääjuoman (ja veden) puitteissa. Kiinnostava tapa ja toimiva.

Juomat ovat muuten: olut, viini, väkevät juomat, kahvi, tee ja Coca-Cola. Kyseisistä juomista oppii melkoisesti. Sellaiset asiat kuin juomien ravintoarvo, vaikutus kansanterveyteen ja liiketaloudellinen merkitys tulevat esiin. Ja historian voi todella jakaa selkeisiin osiin vallitsevien juomien mukaan. Teeklippereitä kaipasin, mutta Coca-Cola-everstit olivat minulle uusi asia.

Minette Walters: Kaiku

Varakkaan naisen autotallista löytyy nälkään kuollut asunnoton mies. Juttu ei kiinnosta kauan, vaikka nainen maksaa vainajalle hintavan polttohautauksen ja osallistuu itse tilaisuuteen. Ruppainen lehti antaa juopolle, keski-ikäiselle toimittajalleen tehtäväksi rakentaa jonkinlaisen jutun naisesta ja hautajaisista. Toinen lehti käyttää aihetta kirjoittaakseen kadonneista henkilöistä ja ottaa esiin kaksi varakasta miestä, vakoilusta epäillyn lordin ja kavalluksesta syytetyn pankkiirin.

Kun toimittaja Deacon alkaa tutkia pultsaria, Billy Blakea, hän alkaa epäillä tämän olleen kadonnut kavaltajapankkiiri. Hän ryhtyy pakonomaisella innolla penkomaan juttua, varakkaan naisen, nälkään kuolleen miehen ja kadonneen pankkiirin mahdollisia yhteyksiä. Tutkimusten aikana hänen elämäänsä kietoutuu lehden omituinen valokuvaaja, vanha juutalainen asianajaja ja 14-vuotias asunnoton poika, Terry. Yhdessä he kaivavat esiin todella omituisia asioita.

Minette Walters kuvaa parhaiten kodittomia, osattomia ja sosiaalihuoltotapauksia, mutta viehättävin hänen kirjojensa henkilöistä on katuviisas Terry. Ei ihme, että moni pysähtynyt asia lähtee liikkeelle, kun Terry ilmestyy paikalle - joskus ne lähtevät vähän epätoivottuihinkin suuntiin... Ja Terryn kautta puhuu kuollut Billy Blake, joka kaksi vuotta oli ollut pojan toveri.

"Kaiku" on parhaimmillaan henkilökuvauksissaan. Varsin epämiellyttävän oloisetkin ihmiset saavat äänen ja runsaasti inhimillisyyttä. Parasta Waltersia.

Jacob Jervell: Historian Jeesus

Pieni, mutta selkeä kirja Jeesuksesta historioitsijan kannalta. Selviää, että Jeesuksesta ei ole ainuttakaan varmaa tietoa omalta ajaltaan eikä ainuttakaan puolueetonta lausuntoa. Evankeliumit, Paavalin kirjeet jne. ovat jo alkukirkon kokoamia varhaisen kristinuskon näkemysten mukaisesti. Selviää myös, että liikkeellä oli Jeesuksen lausumia ja muita lyhyitä suullisia kertomuksia, joista tekstit koottiin. Niinpä Uuden testamentin tekstit ovat keskenään monessa suhteessa ristiriitaisia - ne on koottu kansan muistitedosta kuten Kalevala.Jeesus itse osoittautuu karismaattiseksi kapinoitsijaksi, jonka tuomio ja kuolema olivat ilmeisesti juutalaisen lain vastaisia - hänen on täytynyt säikäyttää vallanpitäjät perusteellisesti. (Tulee Muhammed mieleen.)

Historiatiede voi jossain määrin valottaa Jeesuksen julistusta ja esiintymistä. Se voi selvittää, mikä näkemys hänellä oli tisestään. Se voi osoittaa, että hänet naulittiin ristiin Pontius Pilatuksen aikana. Se voi osoittaa, että Jeesuksen kuoleman jälkeen joukko ihmisiä väitti Jeesuksen nousseen kuolleista. Tämä on historiallisesti melko varmaa tietoa.

Työteliäs ja uskollinen

Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Kirjan ovat toimittaneet Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen.

Piikojen historiasta on vaikea saada tietoja. Heistä ei oltu kiinnostuneita, harvat olivat luku- ja kirjoitustaitoisia eikä heidän mahdollisesti jättämiään papereita ole vaivauduttu tallettamaan. Usein heitä ei edes mainittu talojen papereissa tai veroluetteloissa; jokin sattumanvarainen maininta "piika Annasta" voi olla ainoa tieto. Vain oikeuden pöytäkirjoissa piiat ja rengit näkyvät, niin että äkkinäinen voi saada kuvan, että he olivat riitaista porukkaa, hutkimassa isäntäväkeään tai toisiaan haloilla, saamassa laittomia lapsia, varastelemassa ja karkaamassa. Kirjoittajilla ja toimittajilla onkin ollut vaikea tehtävä koota edes jotenkin kattava kuva piian ja muun palkollisen elämästä. Hyvin he ovat onnistuneet ja lukijaa muistutetaan koko ajan tutkimuksen aukoista ja niiden syistä.

Kovaa on kokonaisuutena ottaen ollut palkollisen elämä. Tuntuu uskomattomalta, että vasta 20-30-luvulla Suomessakin kotiapulaiselle sallittiin vapaata ja silloinkin se usein jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kun kotiapulainen vielä 30-luvullakin joutui lopettamaan työnsä vanhuuden tai sairauden vuoksi, hänen osoitteensa oli köyhäintalo - hänhän oli asunut työuransa ajan keittiön nurkassa tai parhaassa tapauksessa pienessä palvelijanhuoneessa.

Vielä hankalampaa tietenkin oli varhaisempina aikoina, jolloin palkollista sai pahoinpidellä, kunhan ei jäänyt ruumiinvammaa, palkka maksettiin tavaroina ja usein vasta vuosien jälkeen. Toisinaan isäntä tai emäntä vasta testamentissaan jätti palvelusväelle tavaraa maksamattomien palkkojen edestä. Kun työasioista keskusteltiin, halko osui usein emännän kouraan - joskus piiankin.

Kiinnostavaa luettavaa - nyt on helppo ymmärtää, että Tamperellakin pumpulienkelit tulivat raskaisiin töihin tehtaisiin, asumaan niihin keuhkotaudin pesiin, joita työläisasunnot usein olivat. Oli se ainakin parempaa kuin piikana. Tehtaissa oli työajat ja sai jopa palkkaakin.

P. D. James: Majakka

Taattua Jamesia; suljettu yhteisö (rikkaiden lomasaari), tietyt tutut tyypit, kuten rikas erakkonainen ja hänen palvelijansa, tutut Jamesin poliisit; Adam Dalgliesh, Kate Miskin. Lievä yhteiskunnallinen säväys (yksi henkilöistä tekee eläinkokeita ja tulee rentouttamaan aktivistien rampauttamia hermojaan). P.D.James alkaa yhä enemmän muistuttaa nykypäivien Agatha Christietä - mikä ei ole moite.

Suljetulla saarella on kuollut kuuluisa krijailija. Juttu pitää hoitaa hys-hys, koska saarta on suunniteltu tärkeän kansainvälisen konferenssin pitopaikaksi. Murha vai itsemurha? Saarelle saa tuoda vain kolem poliisia, ja kun murhaaja tai sairaus iskee, pois ei pääse.

Jotenkin tuntuu, että James alkaa kyllästyä Adamiinsa; tällä kertaa tärkeämpiä ovat Kate ja uusi, puoli-intialainen Benton-Smith. Tapahtumapaikka on hyvä. Jos olisi oikein paljon rahaa, tuollaisella saarella olisi hauska oleskella.

John Berendt: Venetsia - pudonneiden enkelten kaupunki

Kirjoitin vuonna 2005 odottavani Berendtin kirjaa suomeksi. Nyt se on tullut. Venetsia on sydämeni kaupunki (kahden turistimatkan jälkeen!), joten kaikki siitä kirjoitettu on kiinnostavaa. Berendt on myös tavoittanut melkoisen määrän kaupungin rikkaiden ja ylhäisten juoruja. Mutta - jotakin puuttuu.

John Berendt kerto kirjassaan, miten hän halusi tavoittaa sen Venetsian, joka on todella venetsialainen, ei turistien Venetsiaa. Jotenkin hän silti päätyi kirjoittamaan rikkaista, kuuluisista, erikoisista ja suureksi osaksi amerikkalaisista Venetsian asukkaista. Tässä tökkii. Missä ovat oikeat venetsialaiset? Missä on todellinen Venetsia? Onko olemassa todellista Venetsiaa? Ja kuka minä olen sitä kyselemään, turisti itsekin?

Tämä on ongelman ydin. Berendt on hurmaava juoruilija, mutta Venetsiaa ovat ehkä kuvanneet "oikeiden" venetsialaisten tasolta paremmin Michael Dipdin (Kuollut laguuni) ja Donna Leon; amerikkalaisia kumpikin.

Paras Venetsia-krija taitaa olla Hannu Raittilan "Canal Grande", jossa suomalaiset harhailevat vilpittömän hämmentyneinä Venetsiassa ymmärtämättä kaupungista höykäsen pölähtävää. Se on rehellisin toistaiseksi tapaamani Venetsia-kuvaus.

Mercedes Lackey: Magic's Pawn

Alkajaisiksi yleiskuva Mercedes Lackeyn Valdemar-kirjojen maailmasta. Valdemar (saanut nimensä ensimmäisen ruhtinaansa mukaan) on kuningaskunta, jossa tärkeimpiä henkilöitä ovat Airuet (Heralds). Kumppani Valitsee Airuensa (suuret alkukirjaimet ovat tahallisia). Kumppanit näyttävät valkoisilta, sinisilmäisiltä hevosilta, mutta itse asiassa he ovat maagisia olentoja, joiden olemus on paljastunut Mercedes Lackeyllekin vain vähitellen sarjan mittaan. Airueksi siis pääsee vain tulemalla Kumppanin Valitsemaksi; sen jälkeen molemmat ovat koko ikänsä telepaattisessa yhteydessä keskemään (vähän niin kuin Anne McCaffreyn Pern-sarjan lohikäärmeet).

Kirjoissa puhutaan koko ajan myyttisestä sankarista, viimeisestä Airut-Maagista nimeltään Vanyel. Magic's Pawn on tarina Vanyelista ja miten hänestä tuli Airut.

Kirja on itse asiassa täyttä siirappia. Vanyel on klassiseen tyyliin nuorukainen, jota kukaan ei ymmärrä eikä hyväksy. Hänen sukunsa paheksuu häntä, koska hän harrastaa musiikkia eikä heilu haarniskassa; hänen isänsä epäilee häntä, koska hän on liian komea mieheksi eikä jahtaa palvelustyttöjä; hänen äitinsä on utuinen olento, joka ei oikeasti välitä kenestäkään. Lopulta isä lähettää Vanyelin pääkaupunkiin tädin, Airut-Maagi Savilin kasvatettavaksi.

Täällä Vanyel löytää elämänsä suuren rakkauden, mutta taas menee pieleen; rakastettu on mies ja lisäksi korviinsa saakka sekaantunut verikostoon. Vanyelin asiat eivät voi huonommaksi mennä - vai voivatko? No, monen ruhjeen jälkeen Vanyel Valitaan ja hänestä tulee Airut. Trilogian kaksi seuraavaa kirjaa jatkavat hänen traagisen elämänsä seuraamista. Vanyel on todella byronilainen sankari - komea, synkkiä ajatuksia hautova, kammottavan menneisyyden omaava mies, johon kaikki rakastuvat, mutta joka ei rakasta ketään - vaikka hän samalla on myös ritari valkealla ratsullaan, joka pelastaa valtakuntia hädästä.

Kummastutan itseäni pitämällä aika tavalla tästä nyyhkytarinasta.