Työteliäs ja uskollinen
Naiset piikoina ja palvelijoina keskiajalta nykypäivään. Kirjan ovat toimittaneet Marjatta Rahikainen ja Kirsi Vainio-Korhonen.
Piikojen historiasta on vaikea saada tietoja. Heistä ei oltu kiinnostuneita, harvat olivat luku- ja kirjoitustaitoisia eikä heidän mahdollisesti jättämiään papereita ole vaivauduttu tallettamaan. Usein heitä ei edes mainittu talojen papereissa tai veroluetteloissa; jokin sattumanvarainen maininta "piika Annasta" voi olla ainoa tieto. Vain oikeuden pöytäkirjoissa piiat ja rengit näkyvät, niin että äkkinäinen voi saada kuvan, että he olivat riitaista porukkaa, hutkimassa isäntäväkeään tai toisiaan haloilla, saamassa laittomia lapsia, varastelemassa ja karkaamassa. Kirjoittajilla ja toimittajilla onkin ollut vaikea tehtävä koota edes jotenkin kattava kuva piian ja muun palkollisen elämästä. Hyvin he ovat onnistuneet ja lukijaa muistutetaan koko ajan tutkimuksen aukoista ja niiden syistä.
Kovaa on kokonaisuutena ottaen ollut palkollisen elämä. Tuntuu uskomattomalta, että vasta 20-30-luvulla Suomessakin kotiapulaiselle sallittiin vapaata ja silloinkin se usein jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kun kotiapulainen vielä 30-luvullakin joutui lopettamaan työnsä vanhuuden tai sairauden vuoksi, hänen osoitteensa oli köyhäintalo - hänhän oli asunut työuransa ajan keittiön nurkassa tai parhaassa tapauksessa pienessä palvelijanhuoneessa.
Vielä hankalampaa tietenkin oli varhaisempina aikoina, jolloin palkollista sai pahoinpidellä, kunhan ei jäänyt ruumiinvammaa, palkka maksettiin tavaroina ja usein vasta vuosien jälkeen. Toisinaan isäntä tai emäntä vasta testamentissaan jätti palvelusväelle tavaraa maksamattomien palkkojen edestä. Kun työasioista keskusteltiin, halko osui usein emännän kouraan - joskus piiankin.
Kiinnostavaa luettavaa - nyt on helppo ymmärtää, että Tamperellakin pumpulienkelit tulivat raskaisiin töihin tehtaisiin, asumaan niihin keuhkotaudin pesiin, joita työläisasunnot usein olivat. Oli se ainakin parempaa kuin piikana. Tehtaissa oli työajat ja sai jopa palkkaakin.
Piikojen historiasta on vaikea saada tietoja. Heistä ei oltu kiinnostuneita, harvat olivat luku- ja kirjoitustaitoisia eikä heidän mahdollisesti jättämiään papereita ole vaivauduttu tallettamaan. Usein heitä ei edes mainittu talojen papereissa tai veroluetteloissa; jokin sattumanvarainen maininta "piika Annasta" voi olla ainoa tieto. Vain oikeuden pöytäkirjoissa piiat ja rengit näkyvät, niin että äkkinäinen voi saada kuvan, että he olivat riitaista porukkaa, hutkimassa isäntäväkeään tai toisiaan haloilla, saamassa laittomia lapsia, varastelemassa ja karkaamassa. Kirjoittajilla ja toimittajilla onkin ollut vaikea tehtävä koota edes jotenkin kattava kuva piian ja muun palkollisen elämästä. Hyvin he ovat onnistuneet ja lukijaa muistutetaan koko ajan tutkimuksen aukoista ja niiden syistä.
Kovaa on kokonaisuutena ottaen ollut palkollisen elämä. Tuntuu uskomattomalta, että vasta 20-30-luvulla Suomessakin kotiapulaiselle sallittiin vapaata ja silloinkin se usein jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Kun kotiapulainen vielä 30-luvullakin joutui lopettamaan työnsä vanhuuden tai sairauden vuoksi, hänen osoitteensa oli köyhäintalo - hänhän oli asunut työuransa ajan keittiön nurkassa tai parhaassa tapauksessa pienessä palvelijanhuoneessa.
Vielä hankalampaa tietenkin oli varhaisempina aikoina, jolloin palkollista sai pahoinpidellä, kunhan ei jäänyt ruumiinvammaa, palkka maksettiin tavaroina ja usein vasta vuosien jälkeen. Toisinaan isäntä tai emäntä vasta testamentissaan jätti palvelusväelle tavaraa maksamattomien palkkojen edestä. Kun työasioista keskusteltiin, halko osui usein emännän kouraan - joskus piiankin.
Kiinnostavaa luettavaa - nyt on helppo ymmärtää, että Tamperellakin pumpulienkelit tulivat raskaisiin töihin tehtaisiin, asumaan niihin keuhkotaudin pesiin, joita työläisasunnot usein olivat. Oli se ainakin parempaa kuin piikana. Tehtaissa oli työajat ja sai jopa palkkaakin.
posted by Mette | 9:20 PM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home