Pekka Mäkelä: 391

Aikamatkakirja, joka ei ole turistimatka menneisyyteen. Itse asiassa Mäkelän aikamatkaaja ei näe paljon mitään. Realistinen piirre. Sanon heti, että hän on kaikilla aisteillaan mukana - Mäkelän kuulo-, tunto- ja hajuaistimukset ovat elävästi kuvattuja.

Kertoja on lakoninen, tunteensa peittävä perusmies, joka kertoo tarinansa "velmusti hymyilevälle " naiselle. Kertomuksen tarkoitus on selittää, miksi helsinkiläisen vanhussairaalan laitosapulaisesta on valokuva toista maailmansotaa käsittelevässä kirjassa - eikä hän ole päivääkään vanhentunut. Kertomus on selkeä kuin partiomiehen kuvaus esimiehelle.

Eräs kerronnan ongelmia on, miten kuvata elävästi ihmisten ilmeitä, toimintoja ja puhetapaa ilman kömpelyyttä ja toistoja. Pekka Mäkelä välttää tämän hankaluuden käyttämällä toistoa surutta. Paikoitellen kuvaustapa nousee suorastaan tehokeinoksi. Tässä kohtauksessa matkaajien pitäisi piiloutua veneen pohjalle tavaroiden alle seöviytyäkseen kunnialla Aleksandrian satamaan vuonna 391. Eräs matkaajista potee yllättäen venekauhua - tai ehkä ahtaan paikan kammoa; kertoja ei tiedä (eikä oikeastaan välitä).

Tilanne on muuttunut koko ajan kireämmäksi, Tuileq kertoi.
Ja sitten pitäisi vielä panna henkensä alttiiksi jossakin vuotavassa paatissa, Kaarina mutisi.
Eri ryhmien välillä on paljon pelkoa ja vihaa, Tuileq kertoi, ja pelko johtaa niin helposti väkivaltaan, jota viha sitten ruokkii.
Kukaan ei voi pakottaa minua enää ikinä mihinkään veneseen, Kaarina mutisi.
Toistaiseksi ei mitään kauhean vakavaa, mutta pahempaa on tulossa, Tuileq kertoi.
Joku raja sentään, Kaarina mutisi.
Siellä on kolme voimakasta ryhmää, Tuileq kertoi.
Kai minullakin on sentään jotain ihmisoikeuksia, Kaarina mutisi.
On kreikkalaisia, egyptiläisiä ja juutalaisia, Tuileq luetteli.
Ei minua saa heitellä miten sattuu, Kaarina mutisi.
Kreikkalaiset ovat pitäneet kaupungissa valtaa Aleksanteri Suuren ajoista lähtien, Tuileq kertoi.
Itkun myötä Kaarinan mutinasta ymmärsi vain satunnaisia sanoja.
Joten egyptiläiset haluavat päästä heistä eroon, Tuileq kertoi.

Tavallaan kirjasta ei tule hullua hurskaammaksi, mutta se on hyvä, kiinteä kappale, kuin tiili; ei tiilikään yritä esittää mitään, se vain on.