Johan Theorin: Yömyrsky

Upea kummitustarina, joka on naamioitu rikosromaaniksi. Klassista kerrontaa, jossa monen sukupolven kuolleet kuiskailevat haaksirikkoisen laivan puusta rakennetussa kartanossa. Taloon muuttaa perhe, joka tuo mukanaan oman menneisyytensä salaisuudet. Åluddenin ja Westinin perheen tarinat törmäävät yhteen Öölannin pahimman talvimyrskyn aikana. Kun tilanne ja sää seestyvät, monta ongelmaa on ratkaistu, niin uutta kuin vanhaakin, ja monta uutta kuollutta on liittynyt Åluddenin vainajiin.

Katrine ja Joakim Westin tulevat taloon perhetragedian jälkeen kahden lapsensa kanssa antaakseen itselleen ja talolle uuden alun. Heitä varoitetaan; Åludden on huonon onnen talo. Kun Joakim saapuu muuttaakseen lopullisesti perheensä luo, hänelle soitetaan; joku on hukkunut - vaimo. Talossa kuuluu kuiskauksia, askeleita ja tytär näkee jatkuvasti unia, joissa äiti pyrkii sisään, mutta ei löydä ovea.

Paikkakunnalle on perustettu paikalispoliisin virka, jota pitää Tilda. Hän on paennut rakkausjuttua naimisissa olevan miehen kanssa, mutta ei pääse menneisyydestään enempää kuin Westinin perhekään. Lisäksi alueella alkaa asuntomurtojen sarja, joka tuntuu uhkaavan myös Westinin perhettä.

Harvoin tapaa näin luontevaa kummitustarinaa, jossa yliluonnollinen ei tunkeudu päälle liimattuna kauhuna tarinaan, vaan kuuluu maisemaan ja historiaan sen normaalina osana. Pohjoismaista tyylikkyyttä, hillittyä ja hiljaista.

Paul Theroux: Tyynenmeren onnelliset saaret

Ellen olisi lukenut Therouxin viimeisintä matkakirjaa, en osaisi arvostaa tähän kirjaan kätkettyjä henkilökohtaisia viitteitä. Theroux kuvaa koko Tyynenmeren matkansa ajan päälle tunkevaa surua avioliittonsa päättymisestä paljastamatta, että liitto hyvin tärkeässä suhteessa kuoli jo pari vuosikymmentä aikaiemmin - nyt se vain lasten aikuistuttua ja lähdettyä kotoa lopullisesti kuopattiin. Mikä ei tee tuskasta yhtään helpompaa. Mutta mieli tervehtyy, onnellisuus palaa. Viimeisessä luvussa Theroux (joka on jo kertonut, miten hän jäin pitkäksi ajaksi Havaijille, josta hän huomasi paljon pitävänsä) osallistuu kollektiiviseen jännitykseen ja riemuun, kun täydellinen auringonpimennys (jota valtava väkijoukko on kerääntynyt katsomaan pitkien matkojen takaa suurin kustannuksin) näyttää menevän pilalle pilviverhon vuoksi ja sitten pilvet väistyvät ja auringonpimennys esiintyy koko loistossaan (ei aivan tahallinen sanaleikki). Huippukohdassa Theroux suutelee vieressään seisovaa naista. Kirjassa tämä vaikuttaa spontaanilta reaktiolta yleiseen helpotukseen, mutta kun tietää, että Theroux meni uusiin naimisiin, muutti Havaijille ja tuli onnelliseksi, kohtaus saa aivan uuden merkityksen. Koko hemmetin auringonpimennys pilvien ja epätoivon jälkeen saa hemmetin vertauskuvan luonteen.

Muuten odysseia Tyynenmeren saaristosta toiseen kokoontaitettavan kajakin kanssa - ei mikään vitsi, kapine oli täysin käyttökelpoinen ja Therous meloi hyvin paljon päästen paikkoihin, joihin ilman kajakkia ei olisi ollut mitenkään mahdollista päästä - on upeaa tekstiä. Saarelaisista Therouxilla on niin vähän hyvää sanottavaa, että aloin jo miettiä, eikö hän pidä KENESTÄKÄÄN, mutta onneksi sellaisiakin henkilöitä tuli vastaan, ja parin kylän epäystävällisyyden syykin selvisi - näitä sivullisuuden haittoja; Therouxille valkeni vasta myöhemmin, että niissä kylissä oli juuri vähän ennen hänen tuloaan käyty murhaan johtaneita kahakoita.

Avara kirja, jossa on ulottuvuuksia Persianlahden sodasta toiselta puolen maailmaa katsottuna saarelaisten murheelliseen rappeutumiseen - kanootintekotaito oli monessa paikassa unohtunut ja ihmiset söivät purkitettua tonnikalaa Japanista - jonka japanilaiset troolarit olivat ensin käyneet kalastamassa aivan saarelaisten nenän edestä. Upeita maisemia ja kammottavia kiskurihintoja, entisiä ihmissyöjiä kyyhöttämässä kaatosteessa mudan tahrimin pepuin ja Uuden Seelannin entinen pääministeri, joka vain tassutteli hyvin pienellä saarella rantaa pitkin kajakin luo ja jakoi Therouxin oluet. (Ja yksi suomalainen Apialla - joka paikasta meitä löytyy.)

Theroux ei harrasta villien paikkojen romantiikkaa, pikemminkin hän huomaa muovipussit rantoja tahraamassa, mutta juuri siksi on helppo ruveta haaveilemaan joistakin hänen kuvailemistaan paikoista. Tyynimeri on edelleen "final frontier" - pakkohan sen on olla, koska se on niin iso.

Kari Ekhom - Jukka Parkkinen: Pidättekö dekkareista

Kirja on oikein käypä käsikirja dekkareista 80-luvun puolivälistä. Vanhemman alan krijallisuuden tietokirjana "Pidättekö dekkareista" toimii moitteettomasti. Myös suomalaisten kirjoittajien haastattelut ovat hyviä, varsinkin kun monet ovat jo "poistuneet rajan taa". Bibliografiat ovat myös asiallisia.

Ainoa ongelma on siis siinä, että kirja ei ulotu tähän päivään, ja sitä ei kohtuudella voi pitää tekijöiden vikana. Palan halusta lukea kirjan jatkoteoksen, sama tyyli, sama idea, ajalle 80-luvulta vuoteen 2009.

Anthony Beevor: Normandia 1944

Kanadalaissotilas tähystämässä Normandiassa

Anthony Beevor paranee koko ajan. Hänen kuvauksensa Normandian maihinnoususta aina Pariisiin asti yhdistää ihmiskuvauksen molemmin puolin rintamaa ja siviilien osuudelta karttoihin ja joukkojen liikkeisiin sortumatta kohtuuttomasti pelkkien divisioonien luettelointiin, johon hän aikaisemmissa kirjoissaan joskus lankesi.

Normandiassa nähtiin yllin kyllin liittoutuneiden eri osallistujien komentajien keskinäisiä kiistoja, kansojen ristiriitaisuutta, julmuuksia, verta, sisälmyksiä ja kuolemaa (Normandia oli maitotuotantoaluetta, joten kohtalainen osa sisälmyksistä oli lehmien), mutta myös odottamatonta kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä jopa taistelevien joukkojen rajojen yli. Kirjassa tulee myös esiin tahatonta koomisuutta - kyseisten ihmisten kohdalla se ei ollut koomista, kuten naisen, jonka talo pommitettiin raunioiksi, mutta joka pitkän etsimisen jälkeen löysi tekohampaansa ehjinä, tai nunnien synnytyssairaalan, jossa nunnat lähettivät vauvat kellariin pommitukselta turvaan pyykkikuilua pitkin amerikkalaisen joukko-osaston avustuksella. Outoja yhteensattumia - saksalainen vanki, jonka Amerikkaan muuttanut poika oli kaupungin vallanneissa USA:n joukoissa. Silkkaa julmuutta - 10-vuotias poika astui kirkosta katselemaan joukkojen ohimarssia ja räjähti miinaan.

Kaikkea tätä ja myös reipasta arvostelua. Beevor ei tunne syytä korrektiin kohteliaisuuteen, vaan mainitsee selkeästi, mitä mieltä hän on komentajien, joukkojen ja sodanjohdon toimista. Tunnustan, että Normandia on minulle ollut suurin piirtein itse maihinnousu, ja siten ollaankin jo vapauttamassa Pariisia ja ylittämässä Reiniä. Taas tunnustan nöyrästi oppineeni paljon uutta.

Ai niin - Hemingway todella vapautti ihan itse hotelli Ritzin baarin. Hänen päällystakikseen nimitetty seurustelu-upseeri valitti, että hänellä ei ollut yhtä turvaton olo edes Omaha-rannalla kuin Hemingwayn paimenena halki Normandian.

Anu Lahtinen: Pohjolan prinsessat

Onnitteluni sellaisen alueen kuvaamisesta, jota ei aikaisemmin ole käsitelty. Pohjoismaiden prinsessat (joista useista luonnollisesti tuli kuningattaria ja kuningataräitejä) on mielenkiintoinen ja laiminlyöty aihe, ja kuvatut yksilöt ovat kiinnostavia - luostarista karkaavia prinsessoja, noitia jahtaavia prinsessoja, aviomiestensä kanssa sitkeästi kiisteleviä prinsessoja viikinkiajasta 1600-luvulle. Sarja loppuu suunnilleen Kristiinaan, josta tuli Ruotsin kuningatar ( noituuteen uskova prinsessa Maria Elisabet on tosiasiassa kirjan viimeinen esitelty, mutta kuningatar Kristiina huomattavin).

Kirja on sujuva, rakenne on hahmotettu helposti luettavaksi. Yksilökuvaukset ovat kiinnostavia; aika monessa olisi ainesta romaaniin (kuten prinsessassa, joka organisoi kaapparitoimintaa Itämerellä ja koetti edistää Erik XIV ja Englannin Elisabethin välistä avioliittoa).

Kirja niille, jotka luulevat, että historia on ikävystyttävää.

F.G.Cottam: Dark Echo

Edellisestä Cottamista minulla oli hiukan sekalainen mielipide. Nyt hän on saanut palikkansa kokoon.

"Dark Echo" on erinomainen näyte klassisen brittiläisen kummitustarinan tyylistä. Tarinaa kehitellään hitaan hypnotisoivasti, kunnes lukija, vaikka ei koko aikana säpsähtelekään eikä hypi äkillisistä äänistä keittiössä, on kokonan tunenlman vallassa. Eräässä vaiheessa aloin epäillä, että juttuun tungetaan populaarikirjallisuudessa usein käytetty myytti ja sanoin "voi ei", mutta onneksi olin väärässä.

Aaveita on useampia, ja jopa aika miellyttäviä. On myös merinäkymiä, epookkikuvausta ja pari vahvaa naispersoonallisuutta - miehet, suru sanoa, eivät loista, vaikka Martin parhaansa yrittää. Tarina alkaa, kun Martin Stannardin isäukko saa järjettömän mieltymyksen huvijahdin hylkyyn ja ostaa sen huutokaupasta. "Dark Echo" on huono-onnisen laivan maineessa. Sen ensimmäinen omistaja ampui itsensä ja kaksi seuraavaa koki myös karmivan lopun. Magnus Stannard on kuitenkin päättänyt saada veneen ja purjehtia sillä poikansa kanssa Atlantin halki. Martin lemmitty Suzanne epäilee kuitenkin, että ensimmäisen omistajan, Harry Spaldingin, kuolettava ote ei ole veneestä irronnut.

Kirjasta näkyy, että Internetin, sähköpostin ja kännyköiden käyttö sopii oikein hyvin myös kummitustarinoiden maailmaan. Kirja yhdistää hyvin ja saumattomasti 20-luvun kimaltavan miljöön ja nykyajan, samoin Irlannin itsenäisyystaistelun ja ensimmäisen maailmansodan. Hienoa työtä.

Axel Madsen: Coco Chanel

Coco Chanel oli poikkeuksellinen nainen elämänsä alusta sen loppuun saakka. Hän kuoli 88-vuotiaana valmistellessaan viimeistä kokoelmaansa niin uupuneena työstä, että palvelijatar ehti vain auttaa hänet vuoteelle ja ottaa häneltä kengät jalasta. Cocon viimeiset sanat olivat: "Näin sitä siis kuollaan.")

Axel Madsenilla on ollut työmaa käsissään ja hän on selvinnyt siitä upeasti. Hän kuvailee elämäkerran alussa urakkaansa; Coco valehteli koko ikänsä ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän valehteli elämästään lukuunottamatta joitakin kohtia, joista hän ei suostunut sanomaan mitään. Kaiken lisäksi (vaikka sitä Madsen ei suoraan sanokaan) kaikki vielä elossa olevat henkilöt ovat myös valehdelleet. Cocon elämässä, urassa ja hänen ympärillään olevien ihmisten elämässä oli monia asioita, joita ei millään ehdolla ole haluttu paljastaa - esimerkiksi eri tahojen suhteet saksalaisiin sodan aikana.

Axel Madsen on kuitenkin kiitettävästi selviytynyt tämän ryteikön läpi, karsinut ilmeisen perättömiä muotimaailman juoruja (Coco muka lesbo? Sillä rakastajamäärällä?) ja luonut kuvan erikoislaatuisesta henkilöstä, selviytyjästä ("hän oli kuin pieni, musta, tuhiseva härkä", joku on kuvaillut), joka aina viime tingassa piti kiinni itsenäisyydestään ja omasta työstään.

Jos minun on pitänyt valita mies tai puvut, olen aina valinnut puvut.

Coco oli uskomattoman antelias ja hämmästyttävän saita, uskollinen ystävilleen ja hylkäsi lähes kaikki sukulaisensa, innokas riitaantumaan ja hidas leppymään mutta aina elegantti. Kiehtova persoona.

Joseph Conrad: Anarkistit

"Anarkistit" on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1907 - yli sata vuotta sitten. Se on pääosiltaan ajankohtainen vielä nytkin. Otto Mattsonin saatesanoissa mainitaan Unabomber. Minä yhdistän tarinan pommia taskussaan kantavan anarkitin tämän päivän itsemurhapommittajiin räjähdevöineen. Ajattelevatkohan hekin - tai jotkut heistä - tyydytyksellä ja riemulla ihmisjoukossa kulkiessaan, että he voisivat räjäyttää ilmaan koska tahansa nämä ympärillään kulkevat, pahaa aavistamattomat ihmiset? Elähdyttääkö heitäkin sama ylimielinen tyydytyksen tunne?

Pääaiheena kirjassa on tapaus, joka sattui vuonna 1894, kun nuori ranskalaienn räjäytti itsensä palasiksi Greenwichissä ja hänen sisarensa teki tisemurhan. Tapaus kummastutti Conradia ja hän ryhtyi pohtimaan teon mahdollisia syitä. Lopputulos on psykologinen tarina tsaarin kaksoisagentista, valtaansa koettelevasta lähetystösihteeristä ja perhetragediasta, joka tästä seurasi. Lontoon sumussa draama tihenee, kun näyttelijät toisiaan ymmärtämättä ottavat kuolettavia askeleitaan. Lähetystösihteerin naurettava teoria Greenwichin meridiaanin merkityksestä yleisöön tieteen symbolinan tuo mieleeni useiden salaliittoteorioiden tämän päivän kyvyttömyyden ymmärtää, mikä WTC-tornien symbolinen merkitys oli ja miksi ne piti räjäyttää. ("Miksi ei Vapauden patsasta?")

Vaikuttava kirja - tuo mieleeni (vaikka hyvin erilaisen) Nathaniel Hawthornen "Seitsenpäätyisen talon".

Andrew Nikiforuk: The Fourth Horseman

Nimi viittaa luonnollisesti Ilmestyskirjan ratsastajiin:

Kun Karitsa avasi neljännen sinetin, kuulin neljännen olennon sanovan: "Tule!" Siinä samassa näin tuhkanharmaan hevosen. Se, joka istui hevosen selässä, oli nimeltään Kuolema, ja sen jäljessä tuli Tuonela. Ratsastajille annettiin valta neljänteen osaan maata, ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla ja jättää loput villipetojen kynsiin.

Neljännen ratsumiehen jälkiä Nikiforuk tässä korjassa seuraa varsin sujuvasti ja kiinnostavasti. Malaria, spitaali, isorokko, syfilis ja tuberkuloosi sisälsivät yllättävän paljon asiaa, jota aikaisemmin lukemani kirjat eivät ole käsitelleet. Influenssa- luku luonnollisesti keskittyi espanjantautiin; kirjan julkaisuvuosi on 1991. Samasta syystä AIDS-luku on paremminkin epäröivä, taudista ei tiedetty niin paljon kuin nyt (toivottavasti!) tiedetään.

Nikiforukilla on johtoteema koko kirjan ajan. Tautien joukkohyökkäystä ei voi estää, uusia tulee sitä mukaa kun vanhoista päästään, ja jo voitetuiksi luulleet ponnahtavat uudelleen esiin. Tämä Nikiforukin mukaan johtuu ylikansoituksesta, aliravitsemuksesta ja köyhyydestä. Nikiforukin mukaan lika, ahtaus ja ennen kaikkea hyökkäykset ihmisten luonnollista immuniteettia vastaan tappavat - ja tätä immuniteettia vastaan hyökkäävät monet normaaleina pidetyt asiat tupakoinnista ilmansaasteisiin ja jopa sairaalakirurgiaan verensiirtoineen. Paha on panna vastaankaan, kun tarkastelee tämän hetken pandemian, sikainfluenssan, aiheuttamia kuolemantapauksia ja niiden jakaantumista - eniten kuolleita on tulllut köyhässä, saastuneessa Meksikossa.

Nikiforukin näkemys mikrobeista pääasiassa hyväntahtoisina, hyödyllisinä olentoina, jotka mieluiten asettuvat suhteellisen rauhanomaiseen yhteiseloon ja hyökkäävät vain, kun niiden rauhaa häiritään, on kiinnostava ja herättää ajatuksia.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri

Löysin tapani mukaan tämänkin kirjan liian myöhään. Tässähän on kaikkien salaliittoteosten salaliittoteos - kaikki on sanottu aiheesta. Olisi ollut hauskaa verratat tätä siinä vaiheessa, kun kaikki lorusivat Graalin maljasta ja Opus Deistä. No, ei ole liian myöhäistä verrata kirjaa NWO- ja Illuminati-salaliittoihin.

Tosin salaliittojen B-sarjan kirjoittaja Dan Brown varasti myös Econ ideoita ja teki niistä itselleen rahaa ja mainetta, koska hänen simppelit versionsa menevät yleisöön, kun taas Econ läpi kahlaamiseen tarvitaan kärsivällisyyttä, edestakaisin selaamista ja kaiken elämän varrella kerätyn yleissivistyksen ottamista käyttöön.

Ehkä hiukan häijysti paljastan Sen Suuren Salaisuuden salaliitoista; niitä ei ole, mutta niitä halutaan. Jokainen paljastettu salaliitto muuttuu pieneksi ja mitättömäksi. Ihmiset haluavat Suuren Salaliiton, jonka ratkaisua he etsivät koko elämänsä, mutta eivät oikeastaan halua löytää. Siitä raivo salaliittojen paljastajia kohtaan ja vakaa usko, että mitä tarmokkaammin kulloinenkin salaliitto osoitetaan olemattomaksi, sitä varmemmin paljastajat vain hämäävät heitä ja salaavat jotakin, jonka haluavat pitää omana tietonaan. Salaliittoihin puuttuminen voi olla jopa hengenvaarallista, kun salaliittolaiset niittaavat toisen koulukunnan jäseniä ja kaikki niitä, jotka yrittävät palauttaa uskon terveeseen järkeen.

Niin käy tämän kirjan kolmikolle, Casaubonille, Belbolle ja Diotalleville, joiden työpaikkana toimiva kustantamo ansaitsee huijaamalla innokkaita omakustannekirjailijoita. Monet niistä koskevat temppeliherroja, Graaleja, vapaamuurareita ja muuta tuttua materiaalia. Kyllästyneitä kumppanukset päättävät luoda Suuren Suunnitelman, salaliittojen salaliiton, joka sisältäisi kaiken. He jopa onnistuvat. Ja heidän oma luomuksensa nielee heidät.

Tämän kirjan kohtalo on sama kuin kolmikon; ne, jotka sitä tarvitsisivat, eivät sitä lue ja jos lukevat raivostuvat. Ilokseen sitä lukevat ne, jotka eivät parannusta tarvitse.

Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja

Tuhat vuotta sitten Japanin ylhäiset naiset kirjoittivat runopäiväkirjoja foneettisin japanilaisin kirjoitusmerkein. Viralliset tekstit kirjoitettiin kiinalaisin merkein. Vapaa ja epävirallinen ilmaisuväline salli kirjoittajille vapautta - runopäiväkirjat olivat intiimiä kirjallisuutta, jonka muoto ja sisältö liukuivat ja vaihtelivat tunteiden kuvauksesta matkakuvauksiin.

Sugawara Takasuen tytär (jonka omaa nimeä ei tunneta, jos hänellä sellaista edes oli) ihaili "Genjin tarinaa" ja kaipasi tarinan sankarien kaltaista hahmoa pyyhkäisemään hänet jaloiltaan. Sen sijaan hänen osanaan oli järjestetty avioliitto, elämä syrjäseuduilla isänsä, miehensä ja leskeytensä aikana. Suomennokselle annettu nimi "Keisarinnan hovineidon päiväkirja" on turhan hieno - Takasuen tytär ei kuulunut hovipiireihin, joskin hän jonkin aikaa palveli pikku prinessan hovissa. Tällöin tapahtui hänen elämänsä ainoa romanssi, jos sitä sellaiseksi voi nimittää; hän kohtasi miehen, jonka kanssa koki itsellään olevan sielun yhteyden ja josta myöhemmin haaveili. Toista kertaa ei kohtalo kuitenkaan heitä yhteen saattanut.

Kahdeksansadan vuoden aikaerosta ja maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta Takasuen tytär tuo mieleeni Jane Austenin ja Anne Bronten - kaksi naista, joiden kohtalona oli myös elää syrjäseudulla kulttuurinsa ja sosiaalisen asemansa vankina, tavata mies, jota olisivat voineet rakastaa, ja nähdä haaveidensa kuolevan. Molemmat länsimaiset kirjailijat saattoivat käyttää romaanimuotoa ja antaa henkilöhahmoilleen se rakkauden täyttymys, jota he itse eivät saaneet. Takasuen tyttärellä ei ollut käytettävänään tällaista kirjallisuusmuotoa - hän käänsi haaveensa uskontoon ja kirjasi enneunia, näkyjä ja aavetarinoita. Luontoa hän tarkkaili herkästi ja kirjoitti runoja, joissa paljasti tunteensa:

Kun kukaan ei tule luokseni
villiintyneiden koiruohojen kasteesta märkänä
itken murheeni ääneen.

Christian Jacq: Ramses - Abu Simbelin valtiatar

Tässä osassa Jacq panee toimeksi ja Ramseksen ympärille alkaa tulla tyhjää. Vihollisia ja ystäviä kuolee sellaista vauhta, että mietityttää, mitä ainesta viimeiseen osaan riittää.

Jacq selvitti ristiriidan Ramseksen historiasta tunnetun suuren jälkeläisjoukon välillä panemalla faaraonsa adoptpoimaan kaikki ylhäisön lupaavat lapset - on arkeologilta ristiriitainen veto tehdä faaraosta, tunnetusti aina suuren haaremin omistajasta (vaimot olivat poliittisia välikappaleita) yksiavioinen.

Toinen ristiriita on Jacqin tapa sijoittaa kirjoihin henkilöitä aivan eri kulttuuriympäristöistä, jopa mytologioista - aikaiemmin tapasimme Troijan sodan kauniin Helenan, ja Homeros on kirjoitellut runojaan Ramsekselle. Mooses on faaraon koulutoveri. Helena selvitettiin kuvioista, Homeros kuolee, ja Mooses käsitellään tässä loppuun melko hirtehisesti. Jacq on selvästi Egyptin puolella, joten hebrealaisten lähtö Egyptistä kaikkine vitsauksineen on hilpeä jakso. Sen sijaan heettejä kohdellaan kunnioituksella - loppujen lopuksi suuri osa Ramseksen maineesta perustuu sotiin heettivaltakuntaa vastaan.

Kansansadun eläimetkin kokoontuvat; uskollinen elefantti Nubiassa on aina tarvittaessa paikalla. Jacqin mystiikan annan anteeksi siinä, missä Troijan Helenaa en. Mutta mitä ihmettä Jacq keksii Ramses-tarinan viimeisen osan täytteeksi?