Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja

Tuhat vuotta sitten Japanin ylhäiset naiset kirjoittivat runopäiväkirjoja foneettisin japanilaisin kirjoitusmerkein. Viralliset tekstit kirjoitettiin kiinalaisin merkein. Vapaa ja epävirallinen ilmaisuväline salli kirjoittajille vapautta - runopäiväkirjat olivat intiimiä kirjallisuutta, jonka muoto ja sisältö liukuivat ja vaihtelivat tunteiden kuvauksesta matkakuvauksiin.

Sugawara Takasuen tytär (jonka omaa nimeä ei tunneta, jos hänellä sellaista edes oli) ihaili "Genjin tarinaa" ja kaipasi tarinan sankarien kaltaista hahmoa pyyhkäisemään hänet jaloiltaan. Sen sijaan hänen osanaan oli järjestetty avioliitto, elämä syrjäseuduilla isänsä, miehensä ja leskeytensä aikana. Suomennokselle annettu nimi "Keisarinnan hovineidon päiväkirja" on turhan hieno - Takasuen tytär ei kuulunut hovipiireihin, joskin hän jonkin aikaa palveli pikku prinessan hovissa. Tällöin tapahtui hänen elämänsä ainoa romanssi, jos sitä sellaiseksi voi nimittää; hän kohtasi miehen, jonka kanssa koki itsellään olevan sielun yhteyden ja josta myöhemmin haaveili. Toista kertaa ei kohtalo kuitenkaan heitä yhteen saattanut.

Kahdeksansadan vuoden aikaerosta ja maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta Takasuen tytär tuo mieleeni Jane Austenin ja Anne Bronten - kaksi naista, joiden kohtalona oli myös elää syrjäseudulla kulttuurinsa ja sosiaalisen asemansa vankina, tavata mies, jota olisivat voineet rakastaa, ja nähdä haaveidensa kuolevan. Molemmat länsimaiset kirjailijat saattoivat käyttää romaanimuotoa ja antaa henkilöhahmoilleen se rakkauden täyttymys, jota he itse eivät saaneet. Takasuen tyttärellä ei ollut käytettävänään tällaista kirjallisuusmuotoa - hän käänsi haaveensa uskontoon ja kirjasi enneunia, näkyjä ja aavetarinoita. Luontoa hän tarkkaili herkästi ja kirjoitti runoja, joissa paljasti tunteensa:

Kun kukaan ei tule luokseni
villiintyneiden koiruohojen kasteesta märkänä
itken murheeni ääneen.