Paul Theroux: Ghost Train to the Eastern Star

33 vuotta kuvien välillä

Paul Theroux päätti 33 vuoden jälkeen tehdä uudelleen "Suuri junamatka" -kirjansa matkan niin hyvin, kuin se muuttuneissa oloissa onnistui. Kirjan alussa hän kertoo, miksi "Suuri junamatka" on niin yksinäinen ja katkera kirja. Hän oli ensimmäisellä matkallaan yli neljä kuukautta. Vuonna 1973 ei ollut Internetiä, sähköpostia eikä kännyköitä. Hänen vaimonsa ei halunnut hänen lähtevän. Paul onnistui soittamaan kotiin vain kahdesti, ja molemmat puhelut olivat katastrofeja. Hänellä oli hyvin vähän rahaa.

Kun hän pääsi kotiin, vaimolla oli ollut rakastaja koko matkan ajan, asunut heidän kodissaan ja leikkinyt lasten kanssa. Paul kirjoitti kirjaa ja riiteli vaimonsa kanssa. Hän sanoo tässä kirjassa oppineensa, että millään ei saa niin jakamatonta huomiota kuin uhkaamalla tappaa toisen ihmisen.

He erosivat vasta, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa. Matkakirja toi ja tuo edelleen rahaa. Paul oli kuitenkin onneton mies, kun hän teki kaikki muut pitkät matkansa. Tämä uusi, nostalginen matka on tehty aivan erilaisissa tunnelmissa. Vuonna 2006 Paulilla on toinen vaimo, ja heillä on onnellinen avioliitto. Paul saa lohtua ajatuksesta, että hänen Penelopensa odottaa Odysseustaan kutoen. Kännykkä, Internet-kahvilat ja sähköposti pitävät heidät järjellisen usein toistensa yhteydessä (vaikka matkalla on laajoja alueita, joilta yhteyttä ei saa). Paul ei ole mikään miljonääri, mutta kirjasta heijastuu, ettei hän ole myöskään tyhjätasku. Tärkein ero on, että hän on nyt kokenut matkustaja ja yli 60-vuotias mies. Ei riskejä, ei öisiä baareja, ei kännejä tuntemattomien kanssa. Rupattelua saman ikäisten ihmisten kanssa, puutarhoja, varhaista nukkumaan menoa hyvän kirjan seurassa.

Väistämättä kirja on nostalginen, muistoja vertaileva, ilman niitä reikäpäisiä keskusteluja, joihin nuorempi Paul sotkeutui. Matkassa on silti mielenkiintonsa. Monet paikat kolmenkymmenen vuoden takaa ovat nyt mahdottomia kulkea (Afganistan), toiset eivät olleet avoimia silloin, mutta ovat nyt (Keski-Aasian -stanit, Uzbekistan, Tadzikistan). Sri Lanka oli 70-luvulla viehättävä, joskin köyhä maa. Vuonna 2006 Tamilitiikerit räjäyttelivät pommeja (ja yksi historiallinen muutos lisää; lukuhetkellä vuonna 2009 heidät on kukistettu). Järkytyksen hetkiä; Paul tajuaa, että hän ohitti edellisellä matkallaan Kambodzan kuolemankentät, kun miljoonaa ihmistä parhaillaan surmattiin, että hän matkusti Siperian radalla, kun vankileirien saaristo toimi täyttä päätä.

Parasta kirjassa on juuri vertailun antama näkökulma siihen, miten nopeasti historia muuttuu, mitä on tapahtunut yhden ihmisen aikuiselämän aikana. Uinuvat intialaiset kaupungit kasvaneina monikymmenmiljoonisiksi hirviöiksi, joissa intialaiset neuvovat amerikkalaisella ääntämyksellä alaskalaisia kotirouvia sähkövempaimien käytössä käyttäen amerikkalaisia etunimiä. Sodan ruhjoma Vietnam touhuavana, kapitalistisena maana. Oopiumin ostopaikkana hipeille tuttu Afganistan maana, jonne ei ole menemistä. Pakistan samoin. Niin monia muutoksia niin lyhyessä ajassa.


Paul ei ole sentään kokonaan pehmennyt. Hänen kuvauksensa Singaporesta, jossa hän ennen matkojaan opetti ja jossa hän tämän viimeisimmän matkan aikana sai huonon vastaanoton, on rikkihappoinen.