Joseph Conrad: Anarkistit

"Anarkistit" on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1907 - yli sata vuotta sitten. Se on pääosiltaan ajankohtainen vielä nytkin. Otto Mattsonin saatesanoissa mainitaan Unabomber. Minä yhdistän tarinan pommia taskussaan kantavan anarkitin tämän päivän itsemurhapommittajiin räjähdevöineen. Ajattelevatkohan hekin - tai jotkut heistä - tyydytyksellä ja riemulla ihmisjoukossa kulkiessaan, että he voisivat räjäyttää ilmaan koska tahansa nämä ympärillään kulkevat, pahaa aavistamattomat ihmiset? Elähdyttääkö heitäkin sama ylimielinen tyydytyksen tunne?

Pääaiheena kirjassa on tapaus, joka sattui vuonna 1894, kun nuori ranskalaienn räjäytti itsensä palasiksi Greenwichissä ja hänen sisarensa teki tisemurhan. Tapaus kummastutti Conradia ja hän ryhtyi pohtimaan teon mahdollisia syitä. Lopputulos on psykologinen tarina tsaarin kaksoisagentista, valtaansa koettelevasta lähetystösihteeristä ja perhetragediasta, joka tästä seurasi. Lontoon sumussa draama tihenee, kun näyttelijät toisiaan ymmärtämättä ottavat kuolettavia askeleitaan. Lähetystösihteerin naurettava teoria Greenwichin meridiaanin merkityksestä yleisöön tieteen symbolinan tuo mieleeni useiden salaliittoteorioiden tämän päivän kyvyttömyyden ymmärtää, mikä WTC-tornien symbolinen merkitys oli ja miksi ne piti räjäyttää. ("Miksi ei Vapauden patsasta?")

Vaikuttava kirja - tuo mieleeni (vaikka hyvin erilaisen) Nathaniel Hawthornen "Seitsenpäätyisen talon".