Ursula LeGuin: Muistamisen taito

Viimeisin LeGuin on valitettavasti väsynyt kirja. Teemana on luottamus ja sen pettäminen. Luottavainen ja luotettava Gavir petetään kerran toisensa jälkeen, kunnes lopulta hän löytää ihmisen, joka on hänen luottamuksensa arvoinen. Juonena tarinasta puuttuu jäntevyys. Kerran toisensa jälkeen Gavir vain kuulee dramaattisista tapahtumista. Hän pääsee pakoon tilanteista. Hän palaa kauheuksien tapahtumapaikoille jälkeenpäin tai ei koskaan saa selville, mitä hänen elämänsä ihmisille on tapahtunut. Lukijan odotuksia nostetaan ja sitten ne lätsähtävät kuin pannukakku. Masentavaa.

Tapahtumaympäristö on eräänlainen Kreikan kaupunkivaltioyhteisö. Gavir ja hänen sisarensa Sallo on lapsena ryöstetty. He kasvavat orjina vauraassa taloudessa, jossa arvostetaan vanhaa oppia ja ollaan ystävällisiä orjille - tiettyyn rajaan asti. Gavirilla on pettämätön valokuvamuisti ja lisäksi hämmentävä kyky nähdä näkyjä, jotka myöhemmin toteutuvat. Sallo varoittaa häntä kertomasta niistä kenellekään - eikä niistä Gavirille mitään hyötyä olekaan. Gaviria koulitaan opettajaksi. Perhe antaa orjalasten oppia yhdessä vapaasyntyisten kanssa.

Kaupunki joutuu ensin sotaan toisen kaupungin kanssa ja piiritetyksi. Perheen sisällä on ristiriitoja. Esikoinen Yavin ei ole patriarkan mieleen, tämä pitää enemmän raa'asta ja tomppelimaisesta toisesta pojastaan Thomista ja tämän velipuolesta, orja Habystä. Sallo annetaan Yavinin makuukumppaniksi ja hän saa lapsen, joka kuolee. Yavin joutuu sotaan, kun taas Thom kiukuspäissään tappaa rankaisematta pienen orjapojan ja sitten yhdessä Habyn kanssa vie Sallon yhtä raakojen kumpaniensa raiskattavaksi ja tapettavaksi. Perhe ei rankaise Thomia millään lailla.

Tästä alkaa Gavirin pako. Isäntäväki on pettänyt hänen luottamuksensa. Hän löytää ensin vapaiden orjien yhteisön ja sitten sukulaisensa. Taas toistuu sama kuvio - luottamus ja petos. Lopulta Gavir löytää paikkansa kirjojen keskeltä, vapaasta kaupungista.

Lukijana haluaisin tietää, mitä tapahtui niille ihmisille, jotka Gavir jättää jälkeensä, mutta meille ei kerrota. Jopa Gaviria vihan vimmassa jahtaavan Habyn kohtalo jää auki. Epätyydyttävä kirja.

Paul Theroux: Herkuleen pylväät

Matkattuaan vuosia ympäri maailmaa Paul Theroux päätti lopulta kiertää Välimeren. Matka alkoi Gibraltarilta (missä apinat erottuivat turisteista arvokkaamman käytöksensä vuoksi) ja päättyi 17 kuukautta myöhemmin vastapäiseen Tangeriin. Ei Theroux koko aikaa matkalla ollut, hän teki retkensä kolmessa osassa, osittain Bosnian sodan vuoksi. Libanon jäi myös väliin Israelin hyökkäyksen takia. Lopulta matka Marokkoon oli vähällä jäädä lopullisesti kesken, kun myrskytuuli lähes upotti autolautan. Millään matkallaan Theroux ei ole ollut niin kouriintuntuvasti henkilökohtaisessa vaarassa (myös Turkissa taisteltiin). Eniten hän kuitenkin kirjoittaa tyhjistä rannoista, vesisateesta, huonosta ruuasta ja ikävistä illoista - hän matkusti tahallaan turistikauden ulkopuolella. Hetkittäin kuaus tuntuu suroastaan herkulliselta; tekisi mieli itsekin mennä kokemaan vesisade Nizzassa tai Splitissä.

Herkuleen pylväissä lukijalla on parhaat mahdollisuudet peilata omia kokemuksiaan Therouxin kokemuksiin ja todeta erot - veikkaan, että useimmilla suomalaisilla on takanaan ainakin yksi matka jonnekin Välimerelle. Vinkkinä voin kertoa, että Theroux inhosi Kreikkaa, piti Rhodosta kauniina, toivoi, että tulva veisi Benindormin ja kiintyi Tangeriin. Hänellä oli paremmat mahdollisuudet kuin keskivertoturistilla; hän osaa italiaa ja ranskaa.

John Brunner: Web of Everywhere

Brunner kirjoitti 70-luvun alussa kuvitelmansa maailmasta, jossa ihmiset löysivät keinon siirtyä paikasta toiseen välittömästi, ja mitä siitä seurasi.

Brunnerin kirjan aikaan edes PC-tietokoneita ei kuviteltukaan puhumattakaan Internetistä. Sen sijaan useat scifi-kirjailijat loivat maailmoja, joissa ihmisiä voitiin siirtää. Alfred Bester oli yksi näistä, mutta Brunnerin maailmassa seuraukset olivat huomattavasti synkempiä. Näinä lintuinfluenssan ja terroristien aikakautena hänen visionsa tuntuu realistisesti ajatellulta.

Ihmiset olivat siis kehittäneet laitteen, jolla voi siirtyä portista toiseen, kunhan vain tunsi koordinaatit. Seurasi tuho. Taudit levisivät räjähdysmäisesti ja tuhosivat suurimman osan ihmiskuntaa, ja tautien mukana tulivat terroristit, pommit ja sota. Eräs taudeista oli lapsivuodekuume, joka oli antibiottiresistantti, joten vaimot ja yleensä synnytysikäiset naiset olivat suuresti arvostettu harvinaisuus. Maailma on jakautunut hyvin harvalukuiseen yläluokkaan, joka varjelee siirtymislaitteitaan ja koordinaattejaan ja yrittää saalistaa radioaktiivisuuden ja tautien tuhoamasta maailmasta mitä tahansa, mikä olisi säästynyt, ja esiteollisuuteen vajonneista yhteisöistä, jotka vihaavat ja pelkäävät tekniikkaa ja yläluokkaa.

Tässä maailmassa sokea runoilija ja jäännöksiä tutkiva insinööri lyöttäytyvät yhteen salaiseen projektiin; he tutkivat koordinaatteja, joilla pääsee kuolleiden asumuksiin. Luonteet päätyvät törmäyskurssille, ja toinen tuhoutuu.

John Brunner ei ollut mikään optimisti, mutta hän osasi rakentaa jäntevän tarinan.

Amos Oz: Musta laatikko

Hyvä asia, että tulin ensiksi lukeneeksi Amos Ozin "Tarina rakkaudesta ja pimeydestä". Hän on ilmeisen oikeassa sanoessaan, että hän kirjansa kertovat kaikki onnettomista avioliitoista - ja "Musta laatikko" sisältää useita välähdyksiä Ozin omasta perhehistoriasta.

Alec Gideon ja Ilana Sommo ovat eronneet seitsemän vuotta aikaisemmin Alec asuu rikkaana ja kuuluisana Yhdysvalloissa, Ilana uuden miehensä kanssa Jerusalemissa. Kirja alkaa Ilanan kirjeestä entiselle miehelleen - kirje on leikkaava kuin lasersäde ja kahdesti yhtä murhaava. Alecin vastaus ei ole yhtään ystävllisempi. Aiheena on heidän 16-vuotiaan poikansa (vai onko hän Alecin poika?) Boazin ongelmallinen elämä. Romaani koostuu pelkästään kirjeistä ja sähkeistä. Keskustelijoihin liittyvät Ilanan uusi mies Michel, poika Boaz ja Alecin asianajaja.

Vähitellen tilanne mutkistuu. Michel on pikkuinen fundamentalisti, joka aloittaa syyttämällä Alecia kaikesta mahdollisesta ja samalla kerjäämällä häneltä rahaa. Boazin viestit ovat hämmentyneitä ja tuskin lukukelpoisia (hänen kirjoitettu hepreansa jättää runsaasti toivomisen varaa). Asianajaja pelaa molemmilla puolilla aitaa. Välillä kirjeenvaihtoon liittyy myös Ilanan opettavainen, kibbutzissa asuva Rachel-sisar.

Vähitellen ihmisten kuvat pyöristyvät, saavat väriä ja tilanne sen kuin mutkistuu. Ilanan ja Alecin väleistä paljastuu vanhan avioparin kesken jäänyt, katkera riita, mutta myös rakkaus. Michel on yhä enemmän pihalla ja pudottaa oman haarniskansa. Boaz ei ole se riidanhaluinen tomppeli, joksi hänet ensin osoitetaan. Asianajaja - niin, mitä hänestä? Hän taitaa juonitella itsensä nurkkaan. Raha on se välikappale, jolla henkilöt houkutellaan koloistaan, mutta vain välikappale.

Ihanan leikkaava ja monimutkainen kuvaus rahasta, rakkaudesta ja avioliitosta.

Jeanette Winterson: Intohimo

Joseph Bédier aloitti kertomuksensa "Tristan ja Isolde" sanoin:

"Arvon herrat, suvaitkaa kuulla kaunis tarina rakkaudesta ja kuolemasta."

Jeanette Winterson sanoo:

"Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun."

"Intohimo" kertoo tarinan Henristä, joka rakastui Napoleoniin. Hän päätyi katkomaan akuloja kanoilt, koska Napoleon halusi syödä vain kanaa.

Ja tarinan Villenellestä, joka oli venemiehen tytär. Venetsian venemiehet syntyivät räpylät jaloissaan. Villenellen äiti teki virheen ja Villenelle oli ainoa venemiehen tytär, jolla oli räpylät.

Tarina kertoo myös Venetsiasta.

On olemassa veden saartama kaupunki jossa vetiset kujat toimivat katuina ja teinä ja liejuisina syrjäkujina joiden yli pääsevät vain rotat. Jos eksyy tieltä,mikä käy helposti, saattaa huomata tuijottavansa sataa silmää jotka vartioivt saastaisa säkkien ja luiden täyttämää palatsia. Jos löytää tien, mikä käy helposti, saattaa tavat ovisyvennyksessä seisovan vanhan eukon. Hän ennustaa ohikulkijalle kasvojen peusteella.

Tarina kertoo myös Patrickista, jonka vasen silmä näki alastoman naisen kahdenkymmenen kilometrin päästä, Dominosta, joka oli kääpiö ja teki ihmeen, Josephinesta, joka voitti kaikki biljardissa, ja lihavasta kokista, jolla oli ammottava vaalenapunainen suu. Ja rakkaudesta ja kuolemasta.

"Minä kerron teille tarinoita. Luottakaa minuun."

Niin, ja tärkein:

Sitä pelaa ja voittaa. Sitä pelaa ja häviää. Sitä pelaa.

Jaan Kross: Professori Martensin lähtö

Professori Martens (Friedrich Fromhold) lähte kesällä 1909 Pärnusta junalla vaimonsa luo Pietariin. Hän on saanut illalla väsymyskohtauksen ja matkan aikana kuoleman ajatus tunkeutuu koko ajan voimakkaammin hänen mieleensä. Hän ajattelee myös toista professori Martensia (Georg Friedrich), joka samoin kuin hänkin on ollut huomattava nimi valtioiden välisessä oikeudessa, samoin kuin hänkin on syntynyt köyhänä ja kohonnut korkealle, ja samoin kuin hänkin on palvellut keisaria (Friedrich Nikolai II:ta, Georg Napoleonia). Friedrich Fromhold Martens ajattelee (uneksii? uskoo? leikittelee ajatuksella?) että hän on Georg Friedrichin inkarnaatio ja että hän muistaa (kuvittelee? uneksii? uskoo?) yksityiskohtia edeltävän professori Martensin elämästä.

Minulla lukijana on tällä kohtaa kenties oikeus tai ainakin lupa ajatella, että jos suhteellisuusteoria toimii näiden kahden miehen välillä, niin kenties on olemassa toinenkin jatkumo - ehkä ketjussa on mukana myös kolmas mies? Ehkä kirjailija? Ehkä Jaan Kross? No, kenties ei niin voimakkaasti - mutta miksi kummankin Martensin elämässä on nuori nainen, samalla tuttu ja etäinen, joka saa professorille lapsen - Jaan Krossin kirjoista tuttu salaperäinen naishahmo - joka varhemman Martensin elämässä on viulunsoittaja Stina, tanskalainen, ja myöhemmän Martensin elämässä maalari Yvonne, belgialainen - ja Krossin elämässä virolainen Ellen, kirjailija - vaikka tässä kohtaa polut erkanevat; Krossin lapsi on ensimmäisen vaimon Helgan lapsi, jota Kross ei saanut tavata.

Professori Martens kaivautuu junamatkan aikana elämäänsä yhä armottomammin, kun kuolema tunkeutuu väkisin hänen ajatuksiinsa (hänellä on sydäninfarkti, joka matkan aikana aiheuttaa hänen kuolemansa - hän koettaa pitää ajatusta poissa, mutta teräväjärkisenä miehenä joutuu yhä voimakkaammin myöntämään kuoleman tulon). Hän pukee ajatuksensa tunnustuspuheeseen vaimonsa Katin kanssa, jonka hän kokee milloin lähmpänä, milloin vieraampana junanvaunussa. Sisäisen dialogin keskeyttää todellinen nuori nainen, joka jonkin aikaa jakaa Martensin vaununosaston - Hella Wuolijoki. Hella edustaa armottomasti uutta aikaa, jossa Martensilla ei ole enää sijaa - toinen on veljenpoika Johannes. Molemmissa nuorissa - toinen läsnä todellisuudessa, toinen muistoissa ja uhkana - lähestyy uusi aika, jossa vanhalla valtio-oikeuden tuntijalla ei enää ole sijaa. Kolmas, joka kiusallisesti tunkeutuu Martensin ajatuksiin (kuin kieli lohjenneeseen hampaaseen) on professorin entinen oppilas Vodovozov, joka on kirjoittanut hänestä vähättelevän ja loukkaavan - mutta professori tunnustaa; toden - lausunnon tietosanakirjaan.

Vodovozovin jälkipolville säilyvä teksti professorin mielessä osoittaa Martensin elämän heikon kohdan, hänen arkuutensa köyhän syntyperänsä muistossa ja vähättelevän tavan, jolla häntä käyttävät juuri ne, jotka eivät tule ilman häntä toimeen - syntyperänsä ja perityn varallisuutensa ansiosta itsevarmat henkilöt, jotka eivät edes tajua, että professori on heille sekä täydellisen välttämätön että asemansa vuoksi loukkaantuva sivullinen - tai ehkä he tajuavat tämän ja loukkaavat häntä juuri siksi? Koska hän on köyhä virolainen ja hänestä riippuvat silti maailman valtioiden väliset sopimukset? Ja sitten tulevat nämä nuoret sosialistit, Hella Wuolijoki ja veljenpoika Johannes, ja pyyhkivät pöytää - pyyhkivät pöydältä - kaikki nämä sopimukset, joille professori on antanut elämänsä ja joiden varassa hänen maineensa lepää. Valgan rautatieasemalla hän kyselee tarjoilijalta, ovatko sodat ja sopimukset tärkeitä. Ja tajuaa itse - sivullisen ominaisuudessaan - että tarjoilija voi antaa rehellisen vastauksen tai tehdä asiakkaalle mieliksi. Eikä Martens tiedä, kummasta on kysymys.

Professori Martens - no, ehkä kumpikin Martens - on monimutkaisin henkilö, jonka olen kirjallisuudessa tavannut. Ja monimutkaisuudessaan - arvokkain?

A.H.Tammsaare: Totuus ja oikeus I - Maan lupaus

Virolaisten varsinainen perusteksti (kuten Juhani Salokannel sen määrittelee) on Tammsaaren "Totuus ja oikeus". Salokannel vertaa teossarjaa Linnan "Täällä Pohjanteähden alla" -trilogiaan. Näin voi hyvin nähdä; Tammsaarellakin on alussa "suo, kuokka ja Andres".

Minulle "Maan lupaus" ei kuitenkaan onnistunut avautumaan Linnan tekstin kautta. Piti mennä kauemmas: Juhani Ahoon. Ei niinkään aiheen, vaan tyylin vuoksi.

Tammsaarea lukiessa on kuin istuisi himmenneessä tuvassa. Takasta liekit vähän valaisevat, vanhaisäntä istuu - kenties piippu kädessä - ja juttelee menneitä. Vähitellen hänen kerronnan hyrinänsä peittää muun maailman, ja kuulija lumoutuu. Samalla tavalla Tammsaaren tarinointi kulkee. Välillä jokin ajatus vie tarinaa taaksepäin, kun unohtunut kohta pitää ottaa mukaan ja selvittää. Välillä mennään tasaisesti eteenpäin. Sitten pysähdytään kuvailemaan kevätpäivää tai lasten hurjaa leikkiä lumipyryssä.

Tammsaaren maailmassa ei ole luokkien välisiä eroja siten kuin Linnalla. Kartanonherra on kaukainen hahmo, joka tulee lähinnä esiin tahona, joka ostaa talonpojilta perunat tai viljan. Valtiovalta vie pojat vuorollaan sotaväkeen. Pastori ilmestyy välillä lyömään rahvasta Raamatulla päähän - hän käyttää puhuttelua "rakas lapsi" nimenomaan silloin, kun todella nuhtelee. Lukkari on vähän läheisempi henkilö, joka voi tulla vaikka rapuja pyytämään, kun sille päälle sattuu. Pääasiassa kuitenkin talonpojat ottavat mittaa toisistaan kuten kirjan aikana Orun Pearu ja Mäen Andres.

Taustana on maaorjuuden poistuminen ja talonpoikien lupa ostaa maata itselleen 1860-luvulla. Sen luvan vuoksi useat, kuten Andres, ostavat kartanon suomaita ja raivaavat - tai Vargamäellä lähinnä ojittavat ja kuivaavat - itselleen peltoa. Maailma on pieni. Kun Vargamäen Indrek menee kirjurille apulaiseksi, on kuin hän tipahtaisi maailman reunalta. Kirjassa käydään runsaasti oikeutta - Salokannel selventää, että kyseessä on pitäjänoikeus, joka istuu kylällä.

Totuuden ja oikeuden väliä kirjassa haetaan. Aluksi Andres katsoo, että hänellä ovat molemmat puolellaan, kun Orun Pearu, kiusanhenkinen naapuri, patoaa ojia ja nostaa tulvia Mäen maille tai tekee muuta kuria Mäen väelle. Lopulta Andres jättää totuuden ja pitää kiinni oikeudesta. Kirjan lopussa hän selvittää välejään Jumalan kanssa Jobin kirja aseenaan - ja taitaa hävitä.

Välillä aivan käsittämättömän julmassa maailmassa kirjassa eletään. Vaimoja ja lapsia piestään, koiria hakataan ja tapetaan, sammakoita nyljetään elävältä. Naiset kuolevat raskaaseen työhön, ja loputon raadanta vääntää miehetkin ennen aikojaan köyryselkäisiksi. Tauti tappaa lapset. Silti jaksetaan laulaa heleästi, katsella pilvien muotoa taivaalla ja leikkiä keinumalla koivujen latvoissa. Maailma on toisaalta pieni, toisaalta käsittämättömän suuri pienen ihmisen ympärillä.

Aale Tynni (suom.): Tulisen järjen aika

Mutta niin kauan jo olin tuntenut tämän runon maun...

Aale Tynni käänsi kymmenen modernin ranskalaisen runoilijan runot tähän kokoelmaan vuoteen 1962 mennessä. Silloin runoilijat vielä olivat (useimmat) hengissä, joten Aale saattoi ottaa heihin henkilökohtaisesti yhteyttä suomennokia tehdessään.

Nyt kaikki asianosaiset ovat luonnollisesti jo kuolleet. Minä olen lukenut lempirunoja niin useasti, että (kuten aluksi siteeraamani Saint-John Persen runonsäe kertoo) tunnen niiden maun, luinpa niitä tai en. Silloin tällöin luen kokoelman alusta loppuun verrytelläkseni muistiani - yleensä vain luen juuri sillä hetkellä mieleen nousevan runon muiden puuhieni lomassa. Kuten Apollinairea Parisia ajatellessani...

käsi kädessä seisomme kasvokkain
ja kaiken aikaa
käsivarsien sillan alla
vesi iäisiin katseihin väsynyt virtaa

Tai Saint-John Perse:

Se on tarina, jonka kerron, se on tarina, jota kuunnellaan,
se on trina, jonka kerron siten kuin se on kerrottava,
ja sellaisella suloudella se tulee kerrotuksi, että siitä on iloittava.
Toden totta, tarina, jota halutaan kuulla, pitämättä väliä kuolemasta,
ja niin riakas se on ihmisen sydämessä, joka on muistoja vailla,
että se on muille oleva uusi lahja ja kuin poukaman tulli, jossa maan valot ovt näkyvissä.
Ja niistä, jotka kuuntelevat istuen murheen suuren puun alla,
vain harva ei nouse meidän kanssamme ja lähde,
hymyillen,
lapsuuden sananjalkanurmille ja kuoleman kährväin lehtien
kehkeämistä kohti.

Tai Louis Aragon:

Jos taivas on lintuja täynnä
mitä haitata voisikaan
tuli palava helvetin
kaislikon hukkuneet
kivet pienet pohjalla vetten
tähän pitäisi minunkin
nimi panna orvokin

(Aragon on erittäin sopiva lausuttavaksi, kun on kävelemässä kotiin painavien kauppakassien kanssa.)

Ja tälle vuodenajalle tietysti parhaiten sopii Jacques Prevertin

Syyslehden hautajaisiin
käy kaksi etanaa
ja suruharson kierukka
sarvet ympäröi...

Robert and Isabelle Tomb: That Sweet Enemy

Pilapiirros Ranskan Mariannesta ja Englannin John Bullista häipymässä Saksan takana omille teilleen

"That Sweet Enemy" on tukevaa tekoa Ranskan ja Englannin suhteista yli kolmensadan vuoden ajalta. Kirjoittajat ovat aviopari, historioitsijoita ja edustavat kyseisiä maita. Useiden lukujen lopussa on jakso, jossa kumpikin esittää oman maansa eriävän näkemyksen käsitellystä ajanjaksosta. Läpi käydään politiikka, kulttuuri ja ennakkoluulot.

Kirja sai minut nostamaan korvani pystyyn aivan ensimmäisellä lauseellaan:

On Guy Fawkes Day, 1688, Europe invaded England, in the shape of 20.000 Dutch, German, Danish, French, Swedish, Finnish (in bearskins), Polish, Greek and Swiss troops.

Kyse oli "Mainiosta vallankumouksesta", joka nosti Englannin valtaistuimelle Vilhelm Oranialaisen. Odotin kiinnostuneena, mutta suomalaiset eivät enää ilmestyneet - karhunnahoissa tai ilman - ennen talvisotaa, jossa nousimme hetkeksi pintaan ja upposimme sitten jälkeä jättämättä.

Ilamn suomalaisia karhunnahkojakin kirja on erittäin kiinnostava ainakin toisen maailmansodan loppuun asti. Valitettavasti talous ja EU eivät jaksa olla aivan niin mielenkiintoisia kuin sodat - epäilen olevani verenhimoisempi kuin olen luullut. Viehättäviä yksityiskohtia tulee kuitenkin vastaan koko matkan. Ranskan presidentti Chirac pitelemässä Tony Blairia napinlävestä ja syyttämässä tätä huonosta käytöksestä on tällainen yksityiskohta - kyse oli toisesta Irakin sodasta. Kirja jatkuu vuoteen 2007 asti.

Maailmanhistorian katsominen Englannin ja Ranskan välisten suhteiden näyttämönä on uusi ja tuore näkökulma. Hyvin paljon myös selittyy täten tarkkailtuna. Antoisaa on vertailla maiden välisiä näkemyksiä toisistaan ja sen vaikutusta maailmaan. Suomessa usein tarkkaillaan - täysin ymmärrettävästi - Saksaa, Venäjää ja Amerikkaa. Kulttuuri vaikuttaa myös tapahtumiin enemmän kuin voisi uskoa. Tiesittekö, että Ranskan Paussa oli englantilainen lyseo, joka koulutti suuren määrän ranskalaisia, muun muassa runoilijan ja diplomaatin Saint John Persen, joka sai kirjallisuuden Nobelin? Tai että yleensäkin diplomaatiset sopimukset riippuivat siitä, ketkä poliitikot osasivat toistensa kieltä? Niin, että vastoin yleistä näkemystä Edward VII ei käynyt Pariisissa rakastelemassa ranskattaria, vaan venäläisiä myöntyväisiä naisia, joita Venäjän Tseka hänelle soveliaasti hankki? No, se nyt ei ole kovin tärkeää - paitsi entente cordialen synnyssä, johon arvosteluni alussa oleva pilapiirros viittaa. Suhteet ranskattariin olisi katkaistu kovalla kädellä.

Leif GW Persson: Toinen aika, toinen elämä

Taitaa olla niin, että Ruotsissa ovat maailman tehottomimmat poliisit. Niin moni ruotsalainen dekkarikirjailija tuo asian esiin.

Perssonin viinaan menevä, homovihamielinen poliisihahmo on uskomaton. Vielä uskomattomampaa on, että ajoin päässäni ristiin Jan Guilloun noitavainoista kertovan kirjan kanssa ja kas - poliisilla on vastine todellisessa elämässä. Huh.

"Toinen aika, toinen elämä" hyppelehtii edestakaisin 25 vuoden aikajanalla. Siinä aloitetaan Länsi-Saksan suurlähetystöön tehdystä iskusta ja lopetetaankin aiheeseen. Matkalla murhataan yksi niljake, jota kukaan ei kaipaa, ja esitetään sarkastisia huomautuksia vähän kaikesta, muun muassa Ruotsin suhteista muihin maihin. Minua nakersi koko ajan tunne, että kirja on avainromaani, joka aukeaa ruotsalaiselle lukijalle aivan toisella tavoin kuin tällaiselle finnjävelille. Jopa ennen sitä ryyppäävää ruotslaispoliisia, jolla paljastuu olevan luottosuhde siihen kaiken tunnustavaan ruotsaaishulluun, jonka piikkiin tässäkin kirjassa pannaan kaikki selvittämättömät murhat. Vaikka syyllinen on jo löydetty, häntä vain ei ole poliittisesti korrektia paljastaa.

Harkitsen vielä, miten suhtautuisin kirjailijaan. Nyt on olo kuin Särkänniemen vuoristoradalla, kun kesäharjoittelija on pannut liian ison vaihteen päälle.

Marion Zimmer Bradley: Traitor's Sun

"Traitor's Sun" on viimeinen kirja Mikhail ja Margaret -sarjaa. Federaatio on vetämässä joukkojaan pois Darkoverista, koska Imperiumissa on alkanut sisällissota. Kunnianhimoinen aseman johtaja haluaa kuitenkin kukistaa Darkoverin hallitsevat suvut ennen lähtöää. Mikhailin ja Margaretin on pelastettava planeettansa ja pidettävä samaan aikaan kapinoivat klaanit aisoissa. Tarinaa vetää myös heidän esikoispoikansa, ja lisää nuoria ihmisiä on esitelty juoneen.

Bradley ei enää kirjoittanut kirjaa yksin, vaan yhteistyössä Adrienne Martine-Barnesin kanssa. Yhteistyö on vanha perinne science fiction -kirjoittajien parissa; usein kyse on siitä, että kirjan maailman luonut kirjailija antaa juoniaiheen, ja toinen kirjoittaa itse kirjan.

Tähän sarjaan olisi ilmeisesti kuulunut lisääkin kirjoja, mutta kirjailijan kuolema pysäytti sarjan, ja Deborah Cross on ilmeisesti ottanut asiakseen kirjoittaa jatko-osat. Msrtine-Barnes on kykenevä, joskaan ei loistokas kirjailija, mutta tätä Crossia en tunne lainkaan. Minulle Darkover-kirjat loppuvat tähän. Johan niitä kirjoitettiinkin neljä vuosikymmentä.

Seppo Jokinen: Koskinen ja siimamies

Dekkareita on monta laatua. Klassiset murhamysteerit, kuten Agatha Christie ja Rex Stout -kirjat, seuraavat monimutkaisia juonenkulkuja kuin shakkipeliä, ja uhri on lähinnä koristeellinen välttämättömyys. Minun mielstäni niitä on kiehtovaa lukea. Uudenaikainen amerikkaleinen sarjamurhaajatyyli mässäilee rikoksen karmivilla yksityiskohdilla, ja minä ainakin kyllästyn tällaisiin kirjoihin nopesti, vaikka ne ensin sairaalla tavalla kiinnostavat. Tämän lajin kirjoja ovat vaikkapa Patricia Cornwellin, Karen Slaughterin ja James Pattersonin kirjat. Sitten ovat ne, joissa tutkivien poliisien yksityiselämä on tärkeämpi kuin selvitettävät rikokset - Elizabeth George. Nämä "Kauniit ja rohkeat" -linjan kirjat eivät minua myöskään kiehdo.

Erityisesti Pohjoismaissa kirjoitetaan dekkareita, jotka ovat syvyyspsykologisia - Karen Fossum -tyylisiä. Hyvä linja, mutta aivan henkilökohtaisesti ottaisin syvyyspsykologiani ilman murhaa. Makuasia. Ja sitten tulevat ihan selkeät, poliisin työtä realistisesti esittelevät kirjat, joista ajallisesti ensimmäisinä muistan Ed MacBainin 87. piiri -kirjat. Ne ovat hyvää, rehellistä luettavaa. Seppo Jokinen kirjoittaa sellaisia.

Minulle tämä - Jokisen esikoisteos - on virkistävää luettavaa. Asiaan ei niinkään vaikuta tamperelaisuus, vaikka onkin mukava tunnistaa paikat. Tärkeämpää on tunnistaa ihmiset ja heidän ongelmansa. "Koskinen ja siimamies" -kirjassa löytyy 16-vuotias tyttö ongensiimalla kuristettuna Hervannasta. Samaan aikaan poliisi - Sakari Koskinen - joutuu selvittelemään kioskin ryöstöä Pispalanharjulla. Josakin välissä pitäisi myös auttaa vaimoa lastennäytelmässä, pelata puulaakijalkapalloa ja syödä poliisiaseman vähemmän herkullista ruokaa.

Vasta kaksi kirjaa luettuani uskoni sumalaisiin poliiseihin sen kuin vahvistuu. Jämäköitä perusmiehiä ja asiallisia perusnaisia, riesana tavalliset ihmiset, jotka salamannopeasti päättelevät syyllisen ja rupeavat itse toimiin, koska poliisi on niin tumpelo. Uhrit ja syylliset asuvat naapurissamme, poliisit ja heidän perheensä samoin. Elämä on.

Erkki Nordberg: Islamistinen terrorismi ja sen vastainen puolustus

Erkki Nordberg on ilmeisen pätevä sotilaspoliittisten uhkien arvioija. Lisäksi hän osaa ilmaista itseään erinomaisen selkeällä suomen kielellä. Suosittelen voimakkaasti tätä kirjaa jokaiselle, jota mietityttää islam, terrorismi ja muut nykymaailman uhat.

Nordberg määrittelee ensin terrorismin, sitten islamin ja sen jälkeen islamistisen terrorismin. Kuva ei ole rauhoittava, mutta se poistaa epämääräiset uhkakuvat samalla kun erottelee selkeästi islamin ja islamismin.

Kirjan materiaali ylettyy vuoden 2006 loppuun asti. Ehdottoman suositeltava kaikille aiheesta vähänkin kiinnostuneille.

Jacques Soustelle: Sellaista oli atsteekkien elämä

Pikku kirja atsteekeista on WSOY:n Taskutieto-sarjaa vuodelta 1968. Se on edelleenkin näppärä ja kattava kirja atsteekeista ja ainakin nopean haun perusteella ainoa suomenkielinen aihetta käsittelevä teos.

Soustelle suhtautuu atsteekkeihin varsin suopeasti. Hän ei juurikaan juutu nykyihmistä järkyttäviin aiheisiin, kuten ihmisuhreihin, vaan kuvaa pikemminkin arkista kotielämää. Atsteekkivaltion kuvaus, yhteiskuntaluokat, henkinen maailma, ihmisten päivien kulku aamusta yöhön ja elämä kehdosta hautaan kuvataan. Viimeiset luvut käsittelevät sotaa ja kulttuurielämää.

Soustellen atsteekit olivat ahkeria, perhettään rakastavia ihmisiä, jotka nauttivat koristeellisista esineistä ja kukista, puhuivat mielellään paljon ja kaunopuheisesti ja sepittivät runoja ja lauluja. Heidän valtakuntansa kehitys ja yhteiskuntajärjestyksensä olivat vielä kehitysvaiheessa, kun espanjalaiset tulivat. Soustelle on ilmeisen pahoillaan, että niin kävi; hän olisi halunnut nähdä monenkin seikan kehittymisen (esimerkiksi, olisivatko atsteekit muodostaneet porvarisluokan).

Useat asiat jäväät kysymyksiksi lukijallekin. Minä esimerkiksi haluaisin tietää, mistä atsteekit hankkivat ne lukuisat yläluokan jalkavaimot, joista Soustelle kertoo - oliko atsteekeilla naisenemmistö sotien vuoksi? Mitä tapahtui ikääntyville auianemeille ja mistä he saivat elantonsa - Soustellen mukaan he palvelivat nuoria sotureita ilmaiseksi (auianemet olivat nuoria naisia, jotka viihdyttivät sotureita, joilla ei vielä ollut vaimoja). Ja menivätkö kaikki ihmisuhrit todella kesysti kuolemaan vai sattuiko koskaan kapinoita? Valtiettavasti espanjalaiset papit vihasivat atsteekkien kirjoja ja polttivat lähes kaikki, joten vastauksia ei ole tarjolla.

No, vähäkin tieto on parempi kuin ei lainkaan tietoa.

Danile Diehl & Mark Donnelly: Eat Thy Neighbour

Kirja lupaa olla kannibalismin historia. Ihan täsmällinen kuvaus se ei kirjan sisällötä ole. Alkuluvut käyvät läpi historiasta tunnettuja kannibalismin piirteitä (kannibalismi kunnioituksen osoituksena, voitetun vihollisen häpäisy, uskonnollinen uhri, nälänhätä) ja lopussa palataan yleisempiin piirteisiin nykyaikana. Kirjoittajilla on melkoinen määrä tarinoita Venäjän oikeuslaitokselta; ison naapurimme köyhyys ja runsas votkan käyttö on aiheuttanut hämmästyttävän määrän paljastuneita kannibalismitapauksia, joista moniin on liittynyt myös ihmislihan myynti muille esimerkiksi piirakoiden täytteenä. Jos menette Venäjälle, pysykää kasvisruoissa!

Suurimman tilan on vienyt runsas määrä yksityiskohtaisesti käsiteltyjä kannibalismitapauksia. Suurin osa on parilta viime vuosikymmeneltä ja niissä ihmisen osien syönti tai veren juonti on osana sarjamurhaajien rituaaleja - usein seksuaalisia laadultaan. "Psyko" ja "Uhrilampaat" ovat saaneet ideansa todellisista sarjamurhaajista. Näiden tapausten yksityiskohtainen erittely on koko ajan vähällä ylittää lukijan pahoinvointikynnyksen eikä kirjoittajien usein rempseä sananvalinta paranna asiaa. Voin vain toivoa, että se on normaali vieraannuttamisefekti, jolla kammottavuuksien kanssa tekemisiin joutuvat ihmiset pyrkivät torjumaan omia tunteitaan. Jos kirjoittajilla on ollut niin hauskaa kuin joissakin kohdin tuntuu, he ovat itse psykiatrin tarpeessa.