Guillermo Martinez: Oxfordin murhat

Kirja-arviointien kirjoittaminen on hankalaa hommaa siinä mielessä, että tekisi usein mieli tehdä perusteellinen ruotiminen ja analyysi jostakin kirjasta. Tai ainakin kertoa mielipiteitään juonenkulusta ja loppuratkaisustakin. Minun on silti oletettava, että arvioinnin lukee moni, joka ei ole lukenut kyseistä kirjaa ja kenties haluaa lukea sen. Silloin juonen perusteellinen käsittely on parhaimmillaan ajattelematonta ja pahimmillaan sadismia. Niinpä täytyy tyytyä vain yleiseen vihjailuun.

"Oxfordin murhat" -kirjasta sanon siis vain, että sitä mainostetaan matemaattisena murhakirjana. Heti alussa tuodaan esiin myös käsite "näkymättömät murhat". Kertojana on argentiinalainen matemaatikko, joka pääsee murhajuttuun oxfordilaisen matemaatikon liepeissä, Watsonina hänen Sherlock Holmesilleen. Sitten seuraa vähän Oxfordin kuvausta (ei ollenkaan komisario Morsen Oxford!), vähän seksiä ja jonkin verran matematiikkaa. Ja ei, minä en pidä tästä kirjasta. Monenlaista on sekoiteltu, mutta mitään ei tarpeeksi . Käyhän tämä sateisen illan viihteeksi, sivuja ainakaan ei ole enempää kuin keskiverto lukija selvittää yhdessä illassa. Varatkaa suklaata viereen.

Sheri Tepper: Raising the Stones

Sheri Tepperin pääaiheita ovat uskonnollsiet fanaatikot ja luonnonsuojelu. Tämä kirja on pääasiassa sillä fanaatikkolinjalla. Nimi on monimielinen. Sam Girat etsii isähahmoa oppaanaan Theseus, jonka isä oli jättänyt kiven alle miekan ja sandaalit ja ohjeen, jonka mukaan poika saa seurata häntä, jos pystyy nostamaan kiven. Toisaalta Hobbsin Maassa syntyy uusi, rauhanomainen uskonto, jonka temppelissä keskushahmon kohttamista kutsutaan "kiven nostamiseksi".

Tapahtumat ovat moninaiset. Tietyssä aurinkokunnassa on useita planeettoja ja asuttuja kuita, joita yhdistävät ns. ovet, vähän Star Trek -tyyliin. Hobbsin Maa (nimetty maatalousyhtiön mukaan) on maanviljelysplaneetta, jonne siirtolaiset tulevat tekemään työtä ja ansaitsemaan maanomistusoikeuksia. Muuta siellä ei voi tehdäkään, se on harvinaisen tasainen ja tylsä paikka. Planeetalla on asunut Owlbrit-niminen rotu, joka on pystyttänyt pieniä, pyöreitä temppeleitä. Kun viimeinen Owlbrit kuolee, niin viimeisen temppelin hoitajiksi nimetään kaksi siirtokunnan jäsentä, joista ei ole muuhunkaan työhön. Sitten Hobbsin Maan viimeinen jumala kuolee. Ihmiset ovat surun lyömiä ymmärtämättä syytä, ja hoitajat löydetään vainajina. Lapset alkavat rakentaa uutta temppeliä "huvin vuoksi". Sitten he "nostavat kiven" - temppelin kuolleen ihmishoitajan ruumiin, joka on kivettynyt. Hobbsin Maan jumala, paljastettakoon heti, on eräänlainen sienirihmasto, joka on loistava yhteydenpitoväline ja joka suosii rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hobbsin Maan asukkaat tajuavat sen, kun vaikutus heihin alkaa, mutta he pitävät parempana olla puhumatta asiasta sivullisille.

Yleinen lempeyden ilmapiiri ei sovi kaikille. Sam Girat on tullut planeetalle lapsena äitinsä ja sisarensa kanssa. Äiti on paennut toiselta planeetalta, Voorstod-nimisestä valtiosta, jota hallitsee erittäin väkivaltainen, patriarkaalinen uskonto. Profeetat uneksivat kaikkien muiden planeettojen tuhoamisesta. Sam etsii isää, legendojen kuningas-sankaria. Planeetta muotoutuu ystävällsiesti asukkaiden toiveiden mukaan, joten Sam löytää hirviön surmattavakseen. Sitten hän joutuukin Voorstodiin tapaamaan todellista isäänsä, koska profeetat onnistuvat juonissaan ja alkavat valloittaa planeettoja, ja Hobbsin Maan jumala päättää sekaantua asiaan.

Toinen juonipunos koskee toista planeetoista, Thykeriä, jonne tuhat vuotta aikaisemmin on ilmestynyt naisprofeetta lohikäärmeen selässä. "Ruohojen maa"-romaanin lukeneet tunnistavat Marjorien ja hänen kettunsa. Naisprofeetta viipyy hetken ja lähtee, ja hänen sanansa on kaikki tallennettu ja niitä on väännetty ja käännetty vuosisatojen ajan. Kun hän sanoi: "Älkää antako kenenkään hullutella päänne kanssa", sen katsottiin tarkoittavan, että tukkaa ei saa leikata. Thykerin viisaat päättivät kuitenkin, että kasvot eivät kuulu päähän, joten parran saa ajella. Naisprofeetan uskonnon kannattajat kutsuvat itseään nimellä Korkeat Baideet. Muutamat heistä päätyvät tutkimaan Hobbsin Maan uusia temppeleitä ja yksi päättää, että Hobbsin Maan jumala on kerettiläisyyttä, joka pitää tukahduttaa. Pian sotaisat nuoret Baideet ovat myös hyökkäämässä Hobbsin Maahan. Kiviä käännellään puolella jos toisellakin, ja monenlaista ryömii esiin.

Tämä on vain osa siitä, mitä kirjan monimutkaisessa juonessa tapahtuu. Sheri Tepper osaa kutoa tarinansa.

P.C.Hodgell: Seeker's Mask

Joku sukukokous tämäkin on.

Kirjan "Dark of the Moon" lopussa Tori lopulta tapaa kaksoissisarensa Jamen. Torin reaktio on kipata Jame Gothregorin linnoitukseen sukujen matriarkkojen huostaan, ja nämä taas siirtävät hänet Torin rajoitetun ajan puolison Kallystinen, lordi Caineronin tyttären hellään hoivaan. Kencyr-lordit pitävät naisensa tiukasti suljettuina muurien sisään ja käyttävät heitä neuvottelujen välikappaleina - tietyn mittainen puolisosopimus rajoitetuin oikeuksin, täysin oikeuksin, lapsen kanssa tai ilman - ja joskus hyvin harvoin, kalliista hinnasta, koko elämäksi. Naisten Maailmassa taas on omat salaiset taitonsa; solmuompelu, "sisarliitot" ja keskinäinen valtakamppailu. Tästä kaikesta Jame on luonnollisesti täysin tietämätön. Naamiota hän käyttää - yksikään Kencyr-nainen ei saa esiintyä kasvot paljaina - mutta kukaan ei kerro hänelle 34 vuoden takaisesta salaisesta maksusta, jonka vuoksi Varjokilta, salamurhaajien seura, tappoi kaikki Knorth-suvun naiset lukuunottamatta pikku Tieriä. Tieri eli piilossa, kunnes kuoli synnyttäessään äpärän. Jame ja Tori ovat Knortheja, mutta syntyneet rajaseudulla mielenvikaiselle Ganthille.

Gothregorissa joku käynnistää salamurhasopimuksen uudelleen. Jame pakenee henkensä edestä mukanaan tätinsä Aerulanin kuolinviiri 9ne kudottiin vainajan päällä olevista vaatteist muotkuvaksi ja sisälsivät vainajan verta). Hänelle valkenee vähitellen, että parantaja Kindrie on hänen serkkunsa, Tierin äpärä; että mahtavan suvun matriarkka Brenwyr on Aerulanin sukusisar (ja Aerulanin aave on hengissä ja virkeä); että hänen velipuolensa Bane, joka surmattiin Tai-Tastigonissa, seuraa häntä elävä/kuolleena; ja että hänen setänsä, hullu pappi Ishtier, pitää valtaa Jokimaassa. Tehdäkseen sukujen yhteenliittymisen täydelliseksi Kallisthynen sisar Lyra on päättänyt saada Jamesta sisaren ja lordi Caineronin äpäräpoika on vahingossa verellä sidottu Jamen palvelukseen.

Ikään kuin tässä ei olisi kylliksi, kukkuloiden villit heimot, Merikit, viettävät juhannusjuhlaansa ja weirdingstrom - outo muuntajamyrsky - siirtelee ihmisiä ja rakennuksia paikasta toiseen. Jame on juuri myrskyn iskiessä Mount Albanilla, Jokimaan yliopistossa, joka kokee yhtä ja toista ja päätyy lopulta Merikitin juhannusseremonioihin, joiden aikana Jame yllättäen löytää itsensä haastajana, Merikit-päällikön suosikkipoikana ja Maan Äidin lemmikkinä. Tori luovuttaa ja nimeää Jamen mieheksi, perijäkseen ja lähettää hänet kadettikouluun - jota sattumoisin johtaa yksi Caineron.

Kaikki tämä ja kävelevät puut, ihmissudet ja sielunmaisemat pitävät elämän vilkkaana. Puhumattakaan elävistä vainajista, Kirjasta Sidottuna Kalpeaan Nahkaan ja tappavasta Norsunluuveitsestä.

Yksikään toinen fantasiakirjailija ei ole luonut niin omalaatuista maailmaa. Ei ihme, että Hodgell on harvojen herkku.

Karleen Koen: Kuin kuvastimessa

Koen kirjoitti tämän kirjansa ensin ja kun häneltä alettiin kysellä iäkkäästä Tamworthin herttuattaresta, päätti kirjoittaa hänen nuoruudestaan. Minä luin kuitenkin "Mustat enkelit" ensin, joten olen tutustunut Alice Verneyn elämään oikeassa järjestyksessä.

"Kuin kuvastimessa" kertoo Alicen tyttärentyttären Barbaran rakkaustarinan. Koenin henkilöt eivät ole mitään kiiltokuvia; lähinnä voimakastahtoisia, vahvatunteisia ja älykkäitä - aivan liikaa omaksi hyväkseen. "Kuin kuvastimessa" pursuaa heitä. Ei vain iäkäs Alice, vaan hänen tyttärensä Diana, rehevä, itsekeskeinen ja täysin moraaliton, ja myös Barbara, joka on päättänyt saada sen miehen, johon on rakastunut, vaikka koko maailma tielle tuppaisi - ja saakin, ainakin vähäksi aikaa. Yrjö IV:n ajan Eurooppa ei ollut ystävällinen paikka rakastuneille 15-vuotiaille.

Sen sai huomata myös ranskalainen kamarineito Therese, jonka Barbara palkkasi, ja Barbaran ystävätär Jane. Miehet kohtelivat heitä huonosti, mutta hetkittäin käy sääliksi niitä miehiäkin. Diana ei ole suvun ainoa juonittelija, hänen kälynsä Abigail yrittää myös kieroilla parhaan kykynsä mukaan. Eikä Therese ole ainoa palvelija, joka päättää ja määrää.

Tarina kutoutuu aikakauden suurten pörssihuijausten, John Lawn Ranskassa ja Etelämeren kuplan Englannissa, ympärille. Paperirahan aika ei vielä ollut tullut, mutta silloin, kuten nykyäänkin, ihmisten kohtalot pyörivät rahan ympärillä. Ei ihme, että pörssihuijausten mukana elettiin ja kuoltiin - ja naitiin, sanan kummassakin merkityksessä.

Koen näyttää kirjoittaneen jatkoa Barbaran elämäntarinalle; toivottavasti se saadaan pian suomeksi tai ainakin kirjastoon englanninkielisenä.

Dean Koontz: Taivaan porteilla

En ole lukenut Koontzia vuosiin. Pidin häntä aikoinaan melko keskinkertaisena Kingin seuraajana. Nyt osui käsiin tämä "Taivaan porteilla" ja yllätyin iloisesti. Kielenkäyttö on jokseenkin eloisaa ja viehättävää. Tarina... kaikki varmaan tuntevat kansansadun tynnyrissä kasvaneesta tytöstä? Niin tuntee Koontzkin.

Leilani Klonk on rampa tyttö, jonka äiti on varsinainen huumeiden ammattilainen. Isäpuoli taas kertoo, että kun Leilani täyttää 10 vuotta, lentävä lautanen vie hänet muualle ja parantaa hänet. Myös Leilanin veli oli rampa, ja hänet lentävä lautanen vei hänen 10-vuotispäivänään. Leilani on kuitenkin hyvin älykäs tyttö eikä usko sanaakaan. Hän uskoo, että isäpuoli aikoo tappaa hänet kuten hänen veljensäkin. Hän kertoo uskostaan samalla asuntovaunualueella majailevalle Genevalle ja hänen sisarentyttärelleen Mickylle. Ongelmana on, että Geneva on hiukan höpsö - häntä on kerran ammuttu päähän ja sen jälkeen hän on uskonut keikkien näkemiensä elokuvien kertovan hänestä itsestään. Micky taas on juuri päässyt vankilasta. Hän ei ole onnistunut valitsemaan miesystäviään, ja yksi oli väärentäjä. Micky tuomittiin rikostoveruudesta.

Samaan aikaan poika on pakenemassa harvinaisen julmaa ja väkivaltaista joukkiota, joka on tappanut hänen äitinsä. Hän pujahtaa maataloon keittiön ovesta. Talossa nukkuvat vanhemmat ja heidän poikansa. Pakolainen varastaa vähän rahaa ja pojan vaatteita selviytyäkseen. Hän on tuskin lähtenyt talosta, kun tuskanhuudot täyttävät yön. Takaa-ajajat ovat lähempänä kuin hän odotti. Hän omaksuu perheen pojan henkilöllisyyden seilviytyäkseen. Perheen koira karkaa myös kauhuja ja lyöttäytyy hänen matkaansa.

Tästä alkaa tarina, joka pyörii UFOjen, bioetiikan ja myös uskonnon ympärillä. Tässä kirjassa on esillä se bioetiikan haara, jonka mukaan vajaat, vammaiset ja vanhat voisi päästää tuskistaan, jos se lisää älykkäiden, terveiden ja tuottavien ihmisten tuottavuutta. Koontzin mukaan tällainen tukimuksen haara on Yhdysvalloissa, ja hän on vilpittömän kauhuissaan sen vuoksi. Karmivista aiheistaan huolimatta kirja on joskeenkin leikkisä ja onnellinenkin. Juonesta ei voi kertoa enempää paitsi että joku todella on ulkoavaruuden alien - mutta kuka?

Janne Kivivuori: Paha tieto

Raamatun myytin mukaan Aatami ja Eeva söivät hyvän ja pahan tiedon puusta. Myyttien puolustajat puhuvat yleensä vain pahasta tiedosta, siis hyvän myytin ja pahan tiedon puusta. Sen puun hedelmiä Janne Kivivuori on käynyt tutkimaan.

Hämmästyttävän monia myytin kannattajia hän on löytänyt, samoin uusia myyttejä; ei vain kommunismia ja natsismi, vaan myös afrosentrismi, myyttifeminismi, jungilaisuus ja Gaia-myytti kuuluat tähän joukkoon.

Tiedeviha - myytti pahasta tiedosta - puolestaan käyttää yleensä aseenaan moraalia. JOka tietoa lisää, se moraalittomuutta lisää. Surkuhupaisia ovat Kivivuoren esimerkit 1970-luvulta 2000-luvulle ulottuvat näytteet Suomen nuorista vasemmistolaisista, jotka näkevät luonnontieteissä kapitalismin kannatusta. Anja Snellmanin "Safari Club" saa olla tämän aatteen lipunkantaja. Myös alan väitteet luonto-ohjelmien markkinakapitalismista verrattuna vanhoihin, perhekeskisiä arvoja kannattaviin luonto-ohjelmiin, saivat minut lähes tukehtumaan pullaani.

Loppupäätelmänä on kuitenkin, että yksilöt tarvitsevat illuusionsa - Janne Kivivuori ei mainitse Ibsenin "Villisorsan" elämänvalhetta, mutta minulle tuli mieleen - mutta yhteisöiden pitää niellä katkerat totuudet, vaikka lujille ottaakin. Jos aletaan elää illuusioiden varassa ja ratkomaan totuuksia huutoäänestyksellä, mihin joudumme? Hyväksymään uusnatsien ja muiden salaliittoteoreetikoiden väitteet siinä kuin tieteenkin löydöt?

Hiukan kuivakan akateeminen kirja (yliopistotyyliin - otetaan kantaa, mutta ei haluta tehdä sitä ääneen), mutta täyttä asiaa.

P.C.Hodgell: Dark of the Moon

Kirja on jatkoa "God Stalk" -kirjalle. Jame jättää Tai-Tastigonin vanhan Kendar-soturin ja sokean lumileopardin kanssa. Hän on etsimässä kaksoisveljeään Torisenia. Jamella on velvollisuus luovuttaa veljelleen heidän isänsä miekka ja sormus. Jame on kuitenkin viettänyt yli kymmenen vuotta "vaarallisessa pimeydessä" (Perimal Darkling) eikä muista mitään siitä ajasta. Hän ei ole myöskään ikääntynyt niiden vuosien aikana. Torisen on viettänyt vaikeita vuosia ja tullut valituksi Rathillienin kuninkaaksi. Kencyr-sukujen neuvosto on riitaisa ja juonitteleva ja erityisesti lordi Calderon yrittää surmata Torin.

RKaksosten välinen side saattaa molemmat pulaan useammin kuin kerran - toiselle tapahtuu sama kuin toisellekin, ja koska kumpikaan ei vietä erityisen rauhallista ja järkevää elämää, tilanteet käyvät loputtoman eriskummallisiksi. Lisäksi "vaarallinen pimeys" yrittää tuhota molemmat; muodonmuuttajat ajavat heitä takaa. Jamella on ongelmia sokean rosvopäällikön ja sukunsa tunnuksen, ihmisiä syövän yksisarvisen, rathornin, kanssa; Torisen joutuu käymään sotaa vaeltavien heimojen kanssa, jotka tuovat kentälle kolme miljoonaa soturia.

Rathillien on maailma, jossa lehdet muuttavat kahdesti vuodessa puusta toiseen, jalokivileuoiksi kutsutut perhoset syövät ihmisiä, hovirunoilija on ihmissusi ja Tori kanniskelee mukanaan löytämiään lapsen luita, jotka esiintyvät varjolapsena ja pelastavat hänet useammin kuin kerran. Bardi nimeltä Ashke tulee hauntin (miten senkin kääntäisi) puremaksi ja muuttuu itsekin hauntiksi - "Hän on outo nainen ja käy nopeasti oudommaksi", sanoo Torin armeijankomentaja, berserkkiraivoon sortuva Harn - ja lisäksi Kencyrien kolmikasvoinen jumala on tuhoamassa omia temppeleitään ja romahduttamassa kaupunkeja niiden päälle. Ei levon hetkeä kaksosille, joiden äiti kiertää keräämässä sieluja ja isä raivoaa linnakkeessa, jossa hän kuoli viisitoista vuotta aikaisemmin.

Hodgell on ilmeisesti harvojen kirjailija päätellen siitä, että olen kahdenkymmenen vuoden aikana onnistunut keräämään neljä kirjaa kolmelta eri kustantajalta, joista yksi on yliopiston kirjapaino. Jossakin pitäisi liikkua vielä novellikokoelma samasta aiheesta, mutta sitä en ole tavoittanut. Jatkan yrittämistä.

Rodric Braithwaite: Moskova 1941

Uskon mielelläni Braithwaiten mielipiteen, että taistelu Moskovasta oli suurempi kuin Stalingrad tai Kursk. Hänellä on myös kerättynä huomattava määrä materiaalia, ja henkiin jääneiden muistelmat ja menehtyneiden kirjeet ja päiväkirjat on liitetty aikakauden kirjailijoiden teksteihin (vähän liiaksikin).

Siitä huolimatta kirjasta jää kuivakka olo. Ollakseen todella hyvä historioitsijan on aina oltava myös tarinankertoja. Braithwaiten tosiseikat ovat sekaisin kuin huolimattoman halot liiterissä ja teksti elää vain pätkittäin.

"Moskova 1941" on kirja historian tosiseikkojen harrastajalle, ei historiasta lumoutuneille. Braithwaite ei lumoa, hän on kirjanpitäjä. Vahinko, aihe on kiinnostava. Edelleen suosittelen Simon Sebag Montefioren kirjaa "Stalin - Punaisen tsaarin hovissa" - siitä saa elävän kuvan tapahtumista, se kiehtoo toisin kuin Braithwaite.

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti

"Muratti" on ensimmäinen julkaistu suomalainen romaani, tosin ruotsiksi kirjoitettu. Se on naisille suunnattu nenäliinojen kuluttaja, vaikka nykyään kirja on tahattoman koominen. Kirjeromaanin kertoja on Matida, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen saa paikan Tukholmasta erään vapaaherrattaren seuraneitinä. Matilda on hyvin tarkka arvonimistä; kirjeissä pyörii salaneuvoksettaria, vapaaherrattaria, majurinrouvia ja pastorska. Hän on myös mieltynyt kuvaamaan sitä ylellistä ympäristöä, josta hän itsensä on löytänyt. Kaikki huonekalut ovat kullattuja, kaikki nuoret naiset taivaallisen kauniita. Tunteet ovat voimakkaita; vähimmästäkin naisten herkkään sieluun koskevasta tapauksesta seuraa pyörtyminen ja ainakin viikon kestävää huimausta ja heikotusta. Myös miehet kyynelehtivät ja pyörtyvät, ja tunteista puhuttaessa polvistutaan ehdottomasti. Kun eräs neito kuolee särkyneeseen sydämeen (varsinainen kuolinsyy taitaa kuvauksesta päätellen olla sopivalla hetkellä puhjennut tuberkuloosi), Matilda kuvailee Suomessa asuvalle ystävättärelleen (sille pastorskalle) hautajaisia:

Arkkua seurasi hovineuvos vaunuissa yhdessä neljän surupukuisen lapsensa kanssa, ja neljätoista neitoa [vainajan lähimmät ystävät] parivaunuissaan. Seremonian jälkeen, kun koko suunnaton vierasjoukko (miehiä)oli saapunut haudalle, lauloivat seppelepäiset, haudan ympärille kerääntyneet nuoret ihastuttavia, tilanteeseen sopivia lauluja, joita kuusi miesääntä hienosti säesti.

Tyylikäs tilaisuus toden totta; vainaja olisi ollut mielissään, jos olisi voinut nähdä hautajaisensa. Muratti muuten on enne; kyseinen nuori nainen on menossa naimisiin, kun tuulenpuuskan lennättämä muratinkärhi kietoutuu hänenn päänsä ympärille. Siitä tulee hautajaiskukka. Muratin esiintymiset vivahtavat hiukan aikakauden kauhukirjallisuuteen, vaikka tätä puolta ei kuvauksessa liiaksi kiilloiteta.

Konstantin Paustovski: Suurten odotusten aika

Paustovskin elämäkerran neljäs osa (pahoittelen, sotkin nimet; kolmas osa helmikuussa oli nimeltään "Kahleet katkaistaan"), tämä osa on "Suurten odotusten aika").

Konstantin on Odessassa, jota saartavat ulkovallat ja erilaiset yksityisarmeijat maalta ja mereltä. Kaupungissa nähdään nälkää ja kärsitään taudeista. Onneksi on vielä meri, vaikka se onkin täynnä miinoja ja vihollislaivoja.

Konstantin päätyy ensin kommunistien vasta perustaman viraston informaatio-osstolle ystäviensä huijaustempun vuoksi; he vain marssivat sisään, laativat oveen kyltin ja aloittivat. No, osaston älykäs pällikkö huomasi tempun ja kutsui heidät puhutteluun.

- Kuinka te sitten arvasitte? kysyi Jasa.
- Ennen kaikkea siitä, ettei meidän suunnitelmassamme ollut minkäänlaista informaatio-osastoa. Se tupsahti elintarvikekomiteaan kuin ensilumi. [...] Ihmeellisintä oli, ettäteidän osastonne osoittautui todellakin tarpeellsieksi. Sen puuttuminen olisi ollut ilmeinen vahinko. Niin että ottakaa vastaan minun kiitollisuuteni.

Sitten Odessaan perustetaan lehti nimeltä "Merimies", jonne Konstantin siirtyy. Siellä hänellä on tilaisuus tarkkailla ja kuvailla Odessan värikästä väestöä ja joukkoa huomattavia kirjailijoita, kuten Isaak Babel.

Lopulta Konstantinille tulee taas voimakas tunne, että on aika siirtyä muualle. Hän matkaa "Dimitri"-laivalla. Odessasta lähtee kaksi laivaa, "Dimitri" ja "Pestel". Enempää ei kerta kaikkiaan ole. "Dimitri" olisi tarvinnut korjauksiinsa 300 niittiä. Odessan kaupunki etsitäänläpikotisin ja löydetään 70 niittiä. Näillä hätäisesti parsittuna "Dimitri" lähtee lastattuna täpötäyteen ihmisiä ja tavaroita.

Minulle annettiin paikka neljän hengen hytissä.Sinne sijoitettiin kahdeksan henkeä. Neljällä oli koija, kolme makasi lattialla, yksi - joku työläinen Volgalta - istui pesualtaan laidalla, koska altaaseen ei tullut vettä.
Altaassa hän nukkuikin. Yöksi me sidoimme volgalaisen pyyheliinalla vaatenaulakkoon, joka oli kiinnitetty seinään,ettei hän olisi vierähtänyt nukkuessaan toisten päälle.
Volgalainen ei napissut. Hän ujosteli oikeita merimiehiä ja yritti pysytellä varjossa.
Kaikki muut hytin asukkaat, minua ja volgalaista lukuun ottamatta, olivat sotalaivaston miehiä. Kahden, kaikkein nuorimman kanssa minä nukuin lattialla.
Minun vieressäni makaava, Sanzeiskin uivan majakan entinen kapteeni suuntasi jo ensimmäisenä purjehdusiltanamme sanansa avaruuteen:
- Puhtaasta sydämestä neuvon siviilikansalaisia siinä tapauksessa, että sattuu jotakin, pysyttelemään tiukasti meidän merimiesten lähettyvillä.
Minä vaikenin, mutta volgalainen rohkaisi mielensä ja kysyi:
- Luuletteko, että reitti tulee olemaan vaarallinen?
- Kaikkien tosiasioiden perusteella, vstasi majakkakapteeni ilmeisen tyytyväisenä, - Dimitri on menossa, niin kuin ranskalaiset sanovat, suoraan avoimeen hautaan.

Ja niinhän se melkein menikin, ja loppumatkan tuntemattomaan Konstantin teki jäljessä seuranneella "Pestelillä"

Alan olla vakuuttunut, että venäjän kieli on maailman ilmaisurikkain kieli, koska suomennoksetkin suorastaan helähtelevät ja rytmi on kuin musiikkia venäläisen romanssin tapaan.

Georgette Heyer: An Infamous Army

Quatre-Brasin taistelu Waterloossa

Minusta on suuri häpeä, että tätä Georgette Heyerin kirjaa ei laajemmin tunneta. Heyer on erinomainen romanttisten komedioiden krijoittaja, jolla on vankka aikakauden tuntemus. Tässä kirjassa hän yllättäen kirjoitti kuauksen Waterloon taistelusta naamioituna romanttiseen naisten romaaniin. Tarina kerrotaan ensin Brysseliin kerääntyneiden seurapiirien näkökulmasta; shokeeraava Barbara Childe ilmestyy tanssiaisiin paljaissa jaloissaan kullanvriset sandaalit ja varpaankynnet kullanvärisiksi lakattuina, ja saa kaikkien kauhistukseksi kelpo eversti Charles Audleyn rakastumaan itseensä.

Tarina ei kuitenkaan pysy Brysselin seurapiireissä; eversti on Wellingtonin herttuan esikuntaupseeri, ja Napoleon on karannut maanpaostaan Elbalta. Brysselin tanssiaiset keskeytyvät, kun Napoleonin joukot kerääntyvät kaupungin läheisyyteen ja liittoutunut armeija lähtee vielä kerran sotaan Napoleonia vastaan.

Waterloon taistelu kuvataan niin eloisasti, että tällainen kokenut historian lukija sai kyyneleet silmiinsä. Välillä kuvakulma palaa Brysseliin, jossa siviilit reagoivat kuka hysteerisesti, kuka sankarillisesti auttaen haavoittuneita. Tanssiaisista ja flirttailusta tutut upseerit sanailevat ennen taistelua:

'Well, I don't approve it,' said Gordon raising itself on his elbow to throw the stub of his cigar into the fire. 'We used to manage things much better in Spain. Do you remember those fellows of ours who used to leave a bowl out with a piece of money in it every night for the French vedettes to take in exchange for cognac? Now, that's what I calla proper , friendly way of conducting a war.'
'There wasn't anything very friendly about our fellows the night the French took the money without filling the bowl', Audley remarked.

Kun taistelua on kestänyt kaksi vuorokautta (ja pahin on vielä edessä), tunnelma on toinen:

The brigade, coming up behind the infantry lines from their comparatively quiet position on the left flank, could see no sign of victory in the desolation which surrounded them. Dead and dying men lay all over the ground; mutilated horses wandered about in aimless circles; cannonballs were tossing up the trambled earth in great gashes; and pall of smoke hung over all. Vivian led the brigade over the chaussée, and saw Lord Edward Somerset, in a Life Guardsman's helmet, with a bare couple of squandrons drawn up west of the road. He called out: 'Lord Edward, where is your brigade?'
'Here' replied Lord Edward.

Vaikka tietääkin historiasta, että napoleon hävisi Waterloon, lukiessa on hiha hampaissa lopputulosta jännittäessä. Ja tietenkin kirjasta tuttujen kohtaloa aprikoidessa.

Mercedes Lackey: Storm Breaking

Maagiset myrskyt -trilogian päätösosa. Kolmella taholla - Hardornissa, tasangoilla muinaisen velhon puoliksi tuhoutuneessa päämajassa ja Keisarikunnassa - etsitään keinoja selviytyä maagisista myrskyistä ja mahdollisesti estää ne ennen kuin koko alue tuhoutuu luonnonmullistuksessa. Erityisesti keisari Charlissin keisarikuntaan kiinnitetään huomiota, ja samaten herttua Tremanen yrityksiin saada Hardorn vakautetuksi.

Kässä osassa minua kiinnostaa eniten sen rinnakkaisuus nykymaailmaan - edellsiessä osassa Tremanen onelmat muistuttivat jonkun etäisen roomalaisen provinssin johtajien ongelmia, kun Rooman keisarikunta luhistui. Tässä vertaukseksi käy nykyinen, moderni yheiskunta, jonka ydinsota tai vastaava syöksee hetkessä keskiaikaan. Keisarikunta on hoitanut magialla lämmön, valon, kommunikaation, tavaroiden siirron ja kaiken muunkin. Nyt he joutuvat yhtäkkiä hevonen ja kärryt -systeemiin. Mercedes Lackey pohtii henkilöidensä kautta monia ongelmia ja niidenr atkaisuja - miten pidetään kurissa ruokamellakat ja keinottelijat, miten saadaan posti kulkemaan, kuinka huolehditaan vähäosaisista, miten pidetään armeija rauhallisena ilman sotilaskaappausta.

Toisaalta keisari Charliss haluaa tuhota valtakuntansa itsensä mukana yhdessä suuressa pamahduksessa, toisaalta vanha maagin torni on pullollaan aseita, joilla olisi sama vaikutus. Vertauskohta meidän maailmalle asevarastoihin ja riskeihin on ilmeinen. Valitettavasti meillä ei ole apunamme jumaluuksia, aarnikotkia eikä muitakaan Lackeyn luoman maailman apukeinoja.

No, täystuholta vältyttiin, mutta ei ilman menetyksiä päähenkilöiden osalta. Ei hassumpi päätös sarjalle.

Libba Bray: Kauhun ja kauneuden valtakunta

Vaikka kirjan ulkoasu ja mainonta eivät ihan nuorisokirjaan viittaakaan, aloin heti epäillä. Ei nuorisokirjoissa mitään vikaa ole (paitsi, että välillä ne tuntuvat hieman ohuilta), mutta Libba Brayn kirjoitustyyli viittasi samanlaiseen pettymykseen kuin Euromarketin joulukonvehtirasiat; päällepäin pulska aski sisältää ylimakeita konvehteja ja muovista muotoillun pohjalevyn, joka korottaa tarjotun tuotteen täyttämään koko paketin tyhjällä.

Näin kehno ei tilanne loppujen lopuksi ollut. Libba Bray käyttää fantasiatyylistä juontaan arvostellakseen nuorten naisten asemaa yhteiskunnassa, ja vaikka tarina on sijoitettu viktoriaaniseen aikaan, se taitaa sopia myös tähän päivään.

Kukaan ei kysy, miten voin tai mitä olen tehnyt. Heitä ei voisi vähempää kiinnostaa. Olemme kaikki heijastavia pintoja, me tytöt. Meidän tehtävämme on heijastaa heidän kuvajaisensa sellaisena, kuin he haluavat itsensä nähdä. Olemme kuin onttoja maljakoita, joista voi huuhtoa pois omat halut, tavoitteet ja mielipiteet. Tilalle kaadetaan hienostunutta tottelevaisuutta kuin kylmää vettä.

Gemma on kasvanut Intiassa, kunnes hän 16-vuotiaana näkee omin silmin äitinsä tekevän itsemurhan ja lähetetään sitten Englantiin sisäoppilaitokseen, josa on tarkoitus kasvattaa hienostuneita nuoria naisia rikkaiden miesten vaimoiksi.

Gemmalla on ongelmia; koulua hallitsee sisäpiiri suosittuja tyttöjä, joka pilkkaa ulkopuolisia. Hänellä on myös mystisiä lahjoja, ja niiden ansiosta hän pääsee "sisäpiirin sisäpiiriin", joka hänen avullaan hyödyntää näitä lahjoja. Hitaasti osoittautuu, että kauniiden ja rikkaiden neitojen elämä ei ole aivan niin auvoisaa. Jokaisessa on salainen särö.

Kasvutarinana kirja on kiinnostava. Loppu jää lisäksi sen verran auki, että tarkistin Internetistä, ja aivan oikein; kyseessä on trilogian ensimmäinen osa.

Loppujen lopuksi odotan kiinnostuneena kahta seuraavaa osaa.

P.G.Wodehouse: Huimapää Jill

"Huimapää Jill" on tietääkseni ainoa kirja, jossa Wodehouse poistuu rakkaasta Englannistaan Amerikan oudolle maaperälle, vaikka hän kuljettaa mukanaan joitakin tyypillisiä henkilöhahmojaan. Freddie Rooke olisi kotonaan Bertie Roosterin seurassa, majuri Shelby on rakastettava huijari ja lady Underhill juuri sellainen vanha kotka, joita Bertie-parka väistelee.

Jill Mariner on rakastunut ja menossa naimisiin. Sulhanen ei ole hänen arvoisensa; nokkava, äitinsä sortama ja sosiaalinen pelkuri, mutta Jillille nämä viat paljastuvat vasta kirjan lopussa, sillä Derek on myös komea ja ulkoisesti hallitseva.

Jillin seikkailut alkavat, kun hänen holhoojansa, majuri Shelby, keinottelee hänen rahansa. Samaan aikaan Derek purkaa kihlauksen - ei rahojen vuoksi, kuten jokainen luulee, vaan koska Jill sotkeutuu pieneen selkkaukseen Freddien, vanhan lapsuudentuttavansa Wally Masonin ja kuorotyttö Nelly Bryantin kanssa.

Rahaton Jill seuraa enoaan (siis sitä huijaria) New Yorkiin. Majuri sijoittaa hänet epämiellyttävien sukulaisten luo ja lähtee kokeilemaan huijarintaitojaan. Jill päättää muuttaa enonsa luo ja huomaa, että tämä käyttää väärää osoitetta eikä Jill kykene löytämään häntä. Jillillä ei ole killinkiäkään taskuissaan eikä yhtään tuttavaa. Tai niin hän luulee, kunnes törmää Nelly Bryantiin ja päättää itsekin ryhtyä kuorotytöksi sadakseen elantonsa. (Hän törmää sattumalta enoonsa, joka kysyy kauhuissaan: "Tyttö kulta, mikä sai sinut ottamaan tuollaisen askeleen?" johon Jill vastaa: "Mikä yhteensattuma, juuri tuota tanssimestarikin minulta tänään kysyi. Hän ei kylläkään käyttänyt juuri noita sanoja.") Freddie seuraa Jilliä taivutellakseen tämän antamaan anteeksi Derekille, Wally Mason on menestyvä laulunäytelmien kirjoittaja, ja niin soppa on valmis ja tarjoillaan Wodehouse-tyyliin.

Luin kirjan ensi kertaa lapsena maalla, jossa maalaistalojen ullakoilta löytyi yllätyksiä. Myöhemmin törmäsin Jilliin antikvariaatissa ja ostin sen lapsuudenmuistojeni innoittamana. Kirja on vuodelta 1936, tuskin siitä uudempaa painosta onkaan. Suomennos on viehkeän vanhahtavaa - suomentaja on katsonut aiheelliseksi selventää lukijoilleen outoja käsitteitä, kuten

saluuna = kapakka, Suom.huom.

Nostalgia saattaa olla palkitseva laji - tällä kertaa se oli.

Colin Dexter: Huone numero 3

Taas yksi ristisanatehtävä Colin Dexteriltä. Komisario Morse juo tavallista vähemmän olutta, mutta sen sijaan yhdessä kuolinsyyntutkijan kanssa giniä ja camparia, koska jälkimmäiseltä "lääkäri kielsi väkevien nauttimisen".

Tässä ristisanatehtävässä avainsana on "rastafari". Hotellissa on uudenvuoden tarjous, jonka ohjelmaan sisältyy naamaiaisilta. Pukukilpailun voittaa rastafari, joka sitten löydetään kuolleena huoneestaan. Ketään muuta ei sitten löydykään.

Hotellissa kyllä on väkeä, mutta lisärakennus on remontissa. Sieltä voi vuokrata vain neljää huonetta (alennuksella). Yhden huoneen varannut soittaa, että lumipyryn vuoksi hän ei pääse tulemaan. Kolme muuta huonetta saavat asukkaansa, kolme avioparia. Seuraavana iltapäivänä osoittautuu, että viisi ihmistä on kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kuudes on hakattu hengiltä. Seuraava iloinen yllätys poliisille on, että kolme osoitetta ja kaikki avioparit ovat vääriä (väärä osoite on myös sillä naisella, joka ei tullut). "Idän pikajuna" á la Colin Dexter? Sitä joutuu komisario Morse miettimään.

En ole yleensäkään hyvä ristisanoissa, mutta tällä kertaa arvasin väärin niin monta kertaa, että siitä tuli tapa. Olen hyvässä seurassa - yllätetyksi tuli komisrio Lewiskin, tuo Morsen uskollinen kakkosmies. Vihonviimeiseksi yllätykseksi jäi: kenen kanssa Morse lähti jatkoille, kun juttu oli selvitetty? Pelkään pahoin, että senkin Lewis arvasi väärin, vaikka hänellä oli vihje, jota Morsella itsellään ei ollut (kuka luki Hardyn elämäkertaa?)

Andre Norton: Spell of the Witch World

Andre Norton oli aikoinaan teini-ikäisten portti fantasiamaahan, vaikka häntä ei tietääkseni ole koskaan suomennettu. (Nyttemmin tuon roolin ovat saaneet Robert Jordan ja muut tiiliskivitehtailijat.) Nortonin kirjoissa päähenkilö oli usein teini-ikäinen tai juuri aikuistunut, yksinäinen ja sorrettu. Hän joutui kamppailemaan vaaroja vastaan, sekä yliluonnollisia että fyysisiä, ja häntä avusti toisinaan jokin enemmän tai vähemmän maaginen olento, joskus kissan hahmossa. Varsin tyypillistä nuorisokirjallisuutta siis.

Kirjoitustyyli on tietoisen vanhahtavaa, hiukan koristeellista. Se sopii tyyliin varsinkin Witch World -kirjoissa. Kerrottakoon, että Witch World -tarinat alkoivat aika tavallisena toiseen maailmaan siirtymis -tarinana, jossa mies päätyi Estcarp-nimiseen paikkaan. Siellä eli maagisia voimia taitavia naisia, ja Simon rakastui erääseen heistä. Estcarp ja sen noidat tuhoutuivat käytännöllisesti kokonaan, kun "Alizonin koirat" -niminen, kenties meidän maailmastamme tullut rosvojoukko (heillä oli sotakoneita ja räjähteitä) hyökkäsi maahan.

Myöhemmissä kirjoissa siirrytään kuitenkin maahan, jonka nimi on High Hallack. Sinne ovat ihmiset tulleet siirtolaisina. High Hallackin entiset asukkaat ovat lähteneet ja jättäneet jälkeensä maagisen voiman paikkoja, hyviä tai pahoja. High Hallackin asukkaat törmäävät näihin voimiin hyödykseen tai vahingokseen. Lisäksi Alizonin koirat ajavat heitäkin ja lähes tuhoavat heidät, kunnes vanhat voimat hävittävät tunkeutujat.

"Spell of the Witch World" sisältää kolme novellia, joissa joudutaan vastakkain vanhojen voimien kanssa. Ensimmäisessä kaksi Estcarpin pakolaista saa suojan kalastajakylässä. Vaimo synnyttää kaksoset ja kuolee. Isä lähtee sotaan Alizonin koiria vastaan ja jää sille tielleen. Tytär kasvatetaan maagisiin taitoihin, poika taisteluun. Myöhemmin tytär näkee taikakeinoin, että veli on hengenvaarassa ja lähtee pelastamaan tätä. Maagissta kamppailusta tulee tiukka.

Toinen novelli kertoo räjähdyksessä vammautuneesta sepästä, joka alkaa sääliä tilanherran syntymässä epämuodostunutta tytörtä ja keksii keinon pelastaa tämän ja itsensä vääntyneistä ruumiistaan. Varsin viehättävä kansansatumainen tarina.

Viimeisessä novellissa myötäjäisittä jäänyt linnakkeen tytär hyväksyy epätavallisen kosijan ja huomaa joutuneensa todella melko merkilliseen seikkailuun.

Minusta on vahinko, että Andre Norton on jäänyt tiilentekijöiden varjoon. Hänen novellinsa ovat siroja kuin kameet verrattuina jonkun Jordanin lasiseinäiseen pilvenpiirtäjään - taisin sekoittaa vertaukseni?