Kiitos Kuuttarelle!
Kuutar on hyväntahtoisesti lahjoittanut minulle timantin. Valitettavasti minun on otettava aikalisä sen jakamisesta eteenpäin; luen nykyään kovin vähän blogeja. Pannaan mietintämyssyyn.
Vapaasti temmeltämässä kirjojen ja Internetin ihmemaassa. Erityinen mielenkiinto pieniin eriskummallisuuksiin tässä suuressa maailmassa.
Ja hän laskee laukkunsa vierelleni sohvalle ja avaa sen ja ottaa sieltä kaikkitietävin ilmein liuskansa ja dokumenttinsa ja valokuvansa... Mutta sitten huomaan, etten enää makaakaan sohvalla vaan jonkinlaisessa reessä... Ja reki ajaa jonnekin ja reen pohja kolahtelee jäätä vasten - niin kuin sitä vetävä musta hevonen ei olisikaan menehtynyt vaan vetäisi sitä yhä kohtalokkaan vahvalla voimalla. Ja sitten reki seisahtuu äkkiä - ja minä kuulen mustan hevosen ähkymisen ja ymmärrän: se ei enää olekaan tuo reki. Se on jalaksilla seisova vene hirveän kylmällä rannalla - vene joka on täynnä tutkimusretkikunnan tavaralaatikoita ja vaatemyttyjä. Ja minä olen hautautunut laatikoitten alle. Haluan päästä ylös ja juosta jonnekin, mutta en voi. Sillä oikea käteni on tarttunut kiinni laatikoitten väliin. Mutta kun katson lähemmin, kättäni pitelevät laatikot eivät olekaan niitä vaan kaksi vanerimatkalaukkua. Kaksi kellahtavanharamaata vaneriaskia hämärässä, minä olen nähnyt ne joskus jossakin, ja ne pursitavat ranteeni merkillisen terävine reunoineen siihen paikkaan...
Historiankirjoihin verrattuna olen kirjoittanut liian henkilökohtaisesti. Tuloksena on historiografian, reportaasin, matkakuvauksen ja lehtijutun sekasikiö. Sen voisi sanoa kertovan asioiden huonosta hoidosta.
Kysyin ensimmäiseltä tytöltä - joka oli maolaisten armeijassa [maolaiset olivat jakautuneet poliittisiin, huoltajiin ja armeijasiipeen] - mitä hän oli tehnyt ennen puolueeseen liittymistä.
"En mitään", hän sanoi. "Olin kotona ja leikkasin heinää päivät pitkät." Sitten hän sanoi äänessään huoleton sävy, joka kätki sanoman synkkyyden: "Ennen nähkääs minunlaisillani tytöillä oli käsissään vain sirpit. Sirpit ja heinää. Ja nyt meillä on automaattikiväärit."
"Isoäitien olisi pitänyt varoittaa", Fanny mutisi ja katsoi Baconiin, karttakauppiaan ikkunasta sisään Strandilla - isoäitien olisi pitänyt kertoa, ettei kannata nähdä vaivaa, tämä on elämää, heidän olisi pitänyt sanoa, kuten Fanny sen nyt sanoi katsoessaan suurta keltaista maapalloa, johon oli merkitty höyrylaivojen reitit.
Pojat taas ovat kaikki kolme puutarhassa hoitamassa sikaa. He ovat kahden jalan pituisia.Heillä on kolmikolkkahatut, sinipunaiset liivit reisiin asti, polvipituiset nahkahousut, punaiset villasukat, tukevat kengät isoin hopeasoljin ja pitkät sortuukit, joissa on isot helmiäisnapit. Jokaisella on myös suussaan piippu ja oikeassa kädessään pieni tanakka kello.Pojat tuprauttavat ja katselevat, ja katselevat ja tuprauttavat. Sika - joka on lihava ja laiska - väliin poimii kaaleista putoilevia irtolehtiä, väliin taas potkaisee kullattua leikkikelloa, jonka vintiöt ovat sitoneet senkin saparoon, jotta se näyttäisi yhtä hienolta kuin kissa. [Kissalle oli aikaisemmassa kappaleessa sidottu kello häntään.]
Linnunrata jatkoi kyllä kiertämistään mutta en enää kyennyt laskemaan kierroksia; mikä tahansa piste saattoi olla lähtöpiste, mikä tahansa merkki muiden kupeessa saattoi olla minun merkkini. Mutta sen huomaaminen ei olisi hyödyttänyt enää mitään, sillä oli selvää että ilman merkkejä avaruutta ei olisi olemassa eikä ehkä ollut koskaan ollutkaan.
Nyt kun olen menettänyt heidät molemmat aikoja sitten - Xhan vei pölysade, hän katosi yhdessä oman täsmällisen valtakuntansa kanssa; Wha kyyristelee kenties jonkin tupaten täyden löytötavaratoimiston kätköissä, löytymättömissä - minä odotan yhä että he palaisivat, kulkisivat mieleni poikki edes yhdessä ajatuksessa, yhdessä katseessa suljetuin tai avoimin silmin, mutta kumpikin yhdessä ja samalla hetkellä, riittäisi kun saisi heidät molemmat yhdeksi hetkeksi, niin ymmärtäisi.