Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu

Manjushree Thapa on koonnut useita artikkeleitaan ja tehnyt niistä kirjan Nepalista, sen historiasta ja tapahtumista. Itse hän on kriittinen kirjaansa kohtaan:

Historiankirjoihin verrattuna olen kirjoittanut liian henkilökohtaisesti. Tuloksena on historiografian, reportaasin, matkakuvauksen ja lehtijutun sekasikiö. Sen voisi sanoa kertovan asioiden huonosta hoidosta.

Hän on aivan oikeassa, mutta tällaisenaan kirja saattaa parhaiten kuvata Nepalin ja nepalilaisten perin hämmentynyttä tilaa. Ajattelin lukiessani, että tämä ei ole se Nepal, josta kirjoittivat siellä matkaavat länsimaalaiset Mielessäni on erityisesti kanadalaisen avaustustyöntekijän romanttinen tarina, jonka nimeä en enää millään pysty saamaan mieleeni, mutta joka kertoi hämmentyneen kaupunkilaisen silmin kanoista keittiössä, ulostamisesta suoraan talon taakse ja siitä, että säännöllisiä linja-autoja ei ole. Manjusheen Nepal on Kathmandun Nepal, paikka, jossa ihmiset seuraavat televisiosta BBC:tä ja CNN:ää, käyttävät tiukkoja farkkuja ja napakoruja ja käyvät iltaisin diskoissa.

Eräässä krijan jaksossa Manjushee kuvaa vuonna 2003 maaseudulle tekemäänsä retkeä. Hän kulki ihmisoikeuksia tutkivan englantilaismiehen seurassa ja se Nepal oli kanadalaisen Nepal - miinus ihmisten hilpeys ja lisättynä maolaississeillä. Saman tien selvisi sekin, miksi niitä kanadalaisen kaipaamia busseja ei ole; nepalilaiset kävelevät. Kaikki. Kantajia kyllä palkataan.

Manjusheen ja britin kävelyretken olisi ollut varsin hilpeää luettavaa (he hukkasivat kantajansa matkan alussa ja joutuivat yöksi vanhaan temppeliin ilman sellaisia nykyajan mukavuuksia kuin makuupussit) ellei armeijan ja maolaisten keskinäinen kamppailu olisi ollut kuolettavana vaarana joka askeleella.

Armeijan riehunnan jäljet - ja niiden ylimielinen kiistäminen - olivat kaikialla maaseudulla näkyvissä. Samoin olivat myös maolaiset, jotka toivat mieleeni kuvaukset Kiinan kulttuurivallankumouksellisista ja omin silmin näkemistäni nuorista, jäykkäselkäisistä, totisista taistolaisista 70-luvulla. Tuntui oudolta lukiessa muistaa, että Manjushee tapasi näitä ideologisia nuoria vuonna 2003, ei vaikkapa 1963 tai 1973.

Parhaiten mieleeni jäi Manjusheen tapaaman nuoren maolaistytön repliikki:

Kysyin ensimmäiseltä tytöltä - joka oli maolaisten armeijassa [maolaiset olivat jakautuneet poliittisiin, huoltajiin ja armeijasiipeen] - mitä hän oli tehnyt ennen puolueeseen liittymistä.
"En mitään", hän sanoi. "Olin kotona ja leikkasin heinää päivät pitkät." Sitten hän sanoi äänessään huoleton sävy, joka kätki sanoman synkkyyden: "Ennen nähkääs minunlaisillani tytöillä oli käsissään vain sirpit. Sirpit ja heinää. Ja nyt meillä on automaattikiväärit."

Kun nyt luen Nepalin uutisia - presidentti on saatu valittua, mutta maolaiset boikotoivat hallitusta - mielessäni on kuva näistä nuorista, joilla nyt on käsissään automaattikiväärit. Nepalista tulevat uutiset tulevat jatkossakin olemaan levottomia.