Virginia Woolf: Jaakobin huone

"Jaakobin huone" on varhaista Virginia Woolfia. Ei vielä, ajattelin kirjaa aloittaessani, oikeaa Virginia Woolfia. Tai vain hetkittäin. Tunsin yhtä mittaa törmääväni lauseisiin, jotka eivät ole oikeita Virginia Woolfin lauseita (ja saman tien havaitsin ensimmäistä kertaa, miten perin pohjin oikea Virginia Woolf -lause eroaa muista lauseista). Miljöö, sanoin itselleni, ei ole oikea Virginia Woolf -miljöö. Erotiikkaa, jopa seksiä. Huoria, köyhiä ja kerjäläisiä.

Ja sitten - jossakin kohtaa Lontoon kuvausta; jossakin Paavalin kirkon ja Hyde Parkin välillä, tai ehkä Shaftesbury Avenuelta johtavan sivukadun varrella - tai kanties kahvilassa, kun lamput sytytetään - lakkasin pohtimasta Virginia Woolf -lauseita ja kirja vei minut. Huomasin rakastuneeni tähän kirjaan.

"Isoäitien olisi pitänyt varoittaa", Fanny mutisi ja katsoi Baconiin, karttakauppiaan ikkunasta sisään Strandilla - isoäitien olisi pitänyt kertoa, ettei kannata nähdä vaivaa, tämä on elämää, heidän olisi pitänyt sanoa, kuten Fanny sen nyt sanoi katsoessaan suurta keltaista maapalloa, johon oli merkitty höyrylaivojen reitit.

Ja niin kirja sitten päättyi, huoahtaen, ja jättäen jälkeensä viipyvän soinnun. Tämä, sanoin itselleni pannessani kirjan sivuun, ei ehkä ole täysin kehittynyttä Virginia Woolfia; mutta tämä on elämää.