David Eddings: Pawn of Prophecy

Sopii kysyä, mitä kannattaa arvostella kirjaa, joka ilmestyi vuonna 1982, joka on suomennettu, johon on kirjoitettu jatko-osia (jotka mullistavat kokonaan alkusarjan idean) ja jota on kopioitu useissa fantasiakirjoissa ja sarjoissa suorastaan puuduttavasti? Yksi syy olisi se, että ei ole alkuperäisteoksen vika, jos sitä kopioidaan. Kun The Belgaridad -sarja ilmestyi, se oli varsin virkistävä tapaus. Luettuna ihan omana itsenään, se on virkistävä vieläkin.

Tolkienista alkaen (voisi jopa sanoa, että Raamatusta asti, mutta olkoon) Hyvän ja Pahan dramaattinen, lopullinen, kaiken ratkaiseva taistelu on ollut tietyntyyppisen krijallisuuden ruokaa ja juomaa. Tässä sarjassa taistelun syy ei ole eettinen, vaan perheriita (olkoonkin, että jumalien). Parhaiten tunnettu fantasiavelho on Tolkienin Gandalf, pitkäkaapuinen, parrakas, miekkaa ja sauvaa yhtäläisesti käyttävä, Moosesta musituttava hahmo. Belgariad-sarjan velho on kaljaa kittaava, ruuantahrojen peittämä, kulkurimainen Mister Wolf. Naisvelho ei ravistele ympärilleen loitsuja ja kipinöitä (paitsi, jos on pakko), vaan Polgara, paremmin ensimmäisessä osassa tunnettu nimellä Aunt Pol, parsii vanhoja vaatteita ja viihtyy parhaiten keittiössä. Ja Hyvän saattue koostuu jokseenkin lurjusmaisista tyypeistä ja tavanomaisista veikoista. Lisäksi soppaan on lisätty murrosikään kurkottelevan pojan kasvukivut, jotka tuntee jokainen, jolla on 14-vuotias poika lähitienoillaan.

Luonnollisesti juoneen kuuluu loputon kolkuttelu paikasta toiseen, joka kaikissa tämän lajin kirjoissa saa toivomaan, että olisivat keksineet edes rautatien, jos eivät lentokonetta. No, kukaan ei ole täydellinen.