Jaan Kross: Kuningasajatus

"Kuningasajatus" on yhteen kietoutunut kuvaus kolmesta hetkestä ja kolmesta miehestä. Minäkertoja ei tällä kertaa ole Jaan Kross syistä, jotka kirjan mittaan selvenevät. Hän on Aleksander Looring, jonka Kross tunsi ja joka tutki Jüri Vilmsin elämää, kun Saksa valloitti Baltian maat 1941. Kirjan alussa Looring on piilossa koulun komerossa ja pohtii Jüri Vilmsin pakoyritystä Suomeen 1918 ja hänen mystiseksi jäänyttä kuolemaansa. (Jüri Vilmsin kuolemasta on kirjoittanut Seppo Zetterberg.) Kolmas aikajana on insinööri Andrée, joka 1897 yritti lentää ilmapallolla Pohjoisnavalle. Andréen ja hänen kahden toverinsa ruumiit löydettiin vuonna 1930, siihen asti heidän kohtalonsa oli arvoitus. (Per Olof Sundman on kirjoittanut aiheesta kirjan "Insinööri Andréen ilmapurjehdus".) Andrée liittyy Aleksander Looringin ajatuksiin kolmen miehen katoamisen, jäälakeuden ja kuoleman yhteydessä.

Jaan Kross on valinnut Jüri Vilmsin mahdollisista kuolinsyistä sen, jossa Helsingin valloittaneet saksalaiset surmasivat hänet ja hänen toverinsa. Oli hieman hämmentävää lukea asiasta yksityiskohtainen kuvaus, koska Zetterbergin mukaan saksalaisten osuus oli vähintäänkin epäselvä - tosin Krossinkin kirjassa mystinen Matz antaa niin lennokkaan kuvauksen Vilmsin ruumiin etsintäretkestä, että tarinaan tulee poikien seikkailusarjan sävy. Lähinnä rinnastuvat Looringin ja Vilmsin kohtalot saksalaisten käsissä.

"Kuningasajatus" avautui minulle parhaiten kuvasarjana, jollaisia voi kokea korkeassa kuumeessa. Looringin ajatukset hänen piilokomerossaan ja sitten pidätyssellissä ja vankilassa lennähtelevät Viron kahdesta kohtalonhetkestä maailmansotien aikana - aina kuolettavasti Venäjän ja Saksan välissä - Andréen retkeen Pohjoisnavalle, joka edustaa vapautta ja päämäärän saavuttamista (pitsi, että myös Andréen matka katkesi) ja hänen ajatuksissaan hänen minänsä hämärtyy - Looring, Vilms, Andrée. Kuten kohtauksessa, jossa Looringia viedään Tarttoon kuuluseltavaksi ja hän istuu kolkuttavassa junassa käsiraudoin saattajaan kahlehdittuna. Kohtauksessa vaihtuvat nopeasti kuvat Looringista (hän muistaa keskustelleensa Matzin kanssa Vilmsin kuolemaan liittyvistä valokuvista), Vilmsin matkaan kuuluva musta hevonen ja Andrén retkikunnan tavarat.

Ja hän laskee laukkunsa vierelleni sohvalle ja avaa sen ja ottaa sieltä kaikkitietävin ilmein liuskansa ja dokumenttinsa ja valokuvansa... Mutta sitten huomaan, etten enää makaakaan sohvalla vaan jonkinlaisessa reessä... Ja reki ajaa jonnekin ja reen pohja kolahtelee jäätä vasten - niin kuin sitä vetävä musta hevonen ei olisikaan menehtynyt vaan vetäisi sitä yhä kohtalokkaan vahvalla voimalla. Ja sitten reki seisahtuu äkkiä - ja minä kuulen mustan hevosen ähkymisen ja ymmärrän: se ei enää olekaan tuo reki. Se on jalaksilla seisova vene hirveän kylmällä rannalla - vene joka on täynnä tutkimusretkikunnan tavaralaatikoita ja vaatemyttyjä. Ja minä olen hautautunut laatikoitten alle. Haluan päästä ylös ja juosta jonnekin, mutta en voi. Sillä oikea käteni on tarttunut kiinni laatikoitten väliin. Mutta kun katson lähemmin, kättäni pitelevät laatikot eivät olekaan niitä vaan kaksi vanerimatkalaukkua. Kaksi kellahtavanharamaata vaneriaskia hämärässä, minä olen nähnyt ne joskus jossakin, ja ne pursitavat ranteeni merkillisen terävine reunoineen siihen paikkaan...

Kuumeessa ei ole vain Looring, vaan Viro, joka on mahdottoman tilanteen edessä, kuten Vilmsin aikaan: miten selittää venäläisille, ettei kannata Saksaa, saksalaisille, etei kannata Venäjää, ja pitää kiinni itsenäisyydestä, jota kumpikaan voimakas maa ei halua. Miten puhutaan demokratiasta ja itsenäisyydestä kiväärinpiippujen edessä? Viron ikuinen kuningasajatus, olla uhmakkaasti itsenäinen saappaankannan alla.

Tässäkin kirjassa esiintyvät myös Jaan Krossin elämän naiset, kaupunkilaisdaami, joka pettää, ja maalaistyttö, joka jatkaa elämää saamalla salaisen lapsen. Ja kätketyt paperit. Sen sijaan sitä kaislikkoja ja pientä jokea, jonka suojissa useat Krossin henkilöt löytävät rauhan ja piilopaikan, "Kuningasajatuksessa" ei ole.