Wilson Tucker: The Long Loud Silence

Minun on vaikea uskoa, että tätä kirjaa on montakaan kappaletta Suomessa. Tucker kuoli viime lokakuussa yli yhdeksänkymppisenä. "The Long Loud Silence" julkaistiin vuonna 1953. Hallussani oleva kappale (todella nukkavieru) on yksi 15 000 paperikantisesta, jotka julkaistiin Englannissa samaan aikaan kuin se kunnollinen painos Yhdysvalloissa.

Paljon muuta luettavakai kelvollista Tucker ei pitkän ikänsä aikana julkaissutkaan (paitsi tietenkin palkitun "The Year of the Quiet Sun"). "The Long Loud Silence" on kiinnostava kirja, koska se kuvaa niin selkeästi kylmän sodan aikaisia tuntoja. Yhdessä Pat Frankin kirjan "Alas, Babylon" kanssa se osoittaa, että atomipommia ei koettu viisikymmenluvun alussa sellaiseksi uhaksi kuin myöhemmin.

Kirjassa korpraali Russel Gary (yksi epämiellyttävimmistä kirjan päähenkilöistä, joita koskaan olen kohdannut) juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä vetämällä todella kunnolliset, monen päivän lärvit. Hän herää muuttuneeseen maailmaan. Tuntematon taho (kirjoitusaikaan hyvinkin arvattava) on pommittanut Yhdysvaltojen itäosan kaikki kaupungit atomipommeilla, joista siis ei ole kuin muutaman päivän riesa. Lisäksi on ammuttu ohjuksilla, pommikoneilla ja agenttien välityksellä keuhkoruttoa, botuliinia ja luultavasti pernaruttoa. Viimeksi mainittuun Tucker ei paneudu. Sen sijaan hän keskittyy siihen, että pommitus ei ole ulottunut Missippi-Missouri-jokien länsipuolelle, ja henkiin jääneet ovat immuuneja, mutta taudinkantajia.

Lääketieteellisesti olen vahvasti eri mieltä, mutta mielenkiintoisen kirjan siitä saa. Korpraali Gary kuluttaa kaksi vuotta päästäkseen joen yli turvalliselle länsipuolelle. Yhdysvaltojen armeija tekee pahimpansa pitääkseen itäpuolen henkiin jääneet saastuneella puolella. Lopulta Gary onnistuu keplottelemaan länteen ja vie tartunnan mennessään.

Kirjan lopussa harvat henkiin jääneet ansastavat ja syövät armottomasti toisiaan. Tiivis ja kova kirja.

Peter Höeg: Hiljainen tyttö

Tanskalainen klovni "Charlie"

"Hiljainen tyttö" on monien muiden asioiden ohella kirja kuulemisesta ja kuullun ymmärtämisestä. Niinpä sen arvostelevat aivan eri tavoin ne, jotka ymmärtävät Bachia.

Koska minä valitettavasti en kuulu tähän joukkoon, arvostelen kirjan eri näkökulmasta. Se on kirja sirkuksesta - ei vain siksi, että kirjan uskomaton seikkailija on klovni, vaan myös siksi, että koko kirja on sirkusesitys. Ilotulitusraketteja, lentäviä hevosia, päällään seisovia norsuja, ja kaikki tehdään tietysti peileillä.

Huomioikaa erityisesti peilit. Sen opin Kemppisen Bach-opetuksesta, että kirjassa soiva "Chaconne" sisältää 30 muunnelmaa. "Hiljainen tyttö" on sarja muunnelmia teemasta. Sirkusnäkökulma on myös täysin kunnioittava - Tanskassa sirkusperinteet ovat vanhat ja vahvat.

Kirjassa esiintyy myös uskonto, hiljaisuus, luostarijärjestö, jalaton taksinkuljettaja, salaperäisiä naisia, useita eri poliisiyksiköitä ja ilkeitä liikemiehiä. Myös klovni ja kaksitoista lasta.

De Souzan "Ukkosta ja ruusuja" olisi tietysti täysin sopimaton klassisen musiikin seuraan, muuten antaisin sen soida. Olkaa hyvä, näytös alkaa!

John Galsworthy: Forsytein taru

John Galsworthy aloitti neljää sukupolvea kuvaavan kirjasarjansa, koska hän oli rakastunut serkkuunsa Adaan, ja tämä oli onneton avioliitossaan. Se ei ole hyvä pohja rakentaa kirja saati kirjasarja. Minua on aina kiusannut kirjan Irenen ja todellisen elämän jokseenkin romuluisen Adan ero - Irene on mystinen kaunotar, eräänlainen Danten Beatrice. Niinpä "Forsytein tarun" ensimmäinen osa onkin mielestäni heikoin.

Sarjan jatkuessa ja uusien sukupolvien tullessa mukaan henkilöt saavat täyteläisyyttä ja alkavat elää. Galsworthyn kiusallinen "omistamisen vaistosta" jankuttaminenkin menettää ärsyttävyyttään, koska Soames, Irenen ensimmäinen aviomies, lakkaa olemasta karikatyyri ja muuttuu inhimilliseksi. Soames onkin mielestäni kirjan voimakkain ja kantavin hahmo - hänessä tapahtuu todellista muutosta, hänen luonteensa ei ole yksioikoinen - hän rakastaa Ireneä, isäänsä ja tytärtään, kerää tauluja ja ymmärtääkin niitä, on uskollinen suvulleen ja painosti isosetänsä lisäämään testamenttiinsa suvun asianajotoimiston vanhan kirjurin. Tosin Galsworthy sanoo hienon ilkeästi: "Soamesille tuotti erinomaista tyydytystä saada annetuksi hänelle viisituhatta puntaa Timothyn rahoista." Sen sijaan muistoesineiden ostaminen Timothyn vanhoille hoitajille huutokaupasta on aito ystävällinen ele - siitä on täytynyt olla vaivaa.

Jotkin sentimentaaliset kohdat kirjassa ovat suorastaan kiusallisia, mutta kokonaisuutena ottaen tämä on hyvä kuvaus Englannin keskiluokasta 1800-luvulta maailmansotien väliseen aikaan asti.

Peter Englund: Kuningatar Kristiina

Kuningatar Kristiina 36-vuotiaana

Englundin elämäkertaa on mainittu "pienoiselämäkerraksi". On totta, että siinä on vajaat 200 sivua, ja kirja olisi vaivattomasti voinut käsittää tuplaten sen sivumäärän. Aiheensa se käsittelee tehokkaasti ja tyhjentävästi, vaikka Kristiinaa käsittelevät juorut ja legendat onkin jätetty maininnalle.

Englundin ainoalaatuiseen tapaan kirja alkaa lauseella:

"Tällä kerralla syynä eivät olleet hiiret."

Ja loppuu:

"Parhaiten oli säilynyt hopeanaamio. Merkillistä siinä on, että ilme vaihtelee sen mukaan mistä katsoo. Yhtäältä se näyttää levolliselta, toisaalta katkeralta. Vinosti takaapäin katsoessa se näyttää hymyilevän."

Anne Tyler: Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa

Näkemykseni mukaan Anne Tylerin kirjat kertovat epäonnistuneista ihmisistä, jotka jotenkin kompuroivat elämän halki. (Tosin olen tätä kirjaa ennen lukenut vain kaksi Anne Tylerin kirjaa: "Aikaa sitten aikuisina" ja "Avioliiton lyhyt oppimäärä"). Jollakin mystisellä tavalla kirjat silti loppuvat opitimistisesti.

Tässä kirjassa Pearl Tull nai kauppartsun saadakseen jonkun. Kolmen lapsen jälkeen mies vain häipyy, ja Pearl jää kasvattamaan lapsia yksin. Kukaan ei menesty kovinkaan hyvin. Cody kärsii koko ikänsä sisaruskateudesta veljensä Ezran vuoksi. Ezra on syntynyt viattomana ja vain ajelehtii. Tytär Jenny on liian totinen. Koti-ikävän ravintola on Ezran yritys ja symboli perheen ongelmille; yksikään perheateria ei lopu kunnolla; aina joku lähtee ja ruokailu jää kesken. Tulee jotenkin mieleen filmi "Syö juo mies nainen".

Jotakin tässäkin kirjassa silti on, joka nostattaa mielialaa. Kun vain tietäisi, mitä.

Qiu Xiaolong: Musta sydän

Tästä kirjasta en pitänyt yhtä paljon kuin aikaisemmista ylikomisario Chenin tutkimuksista. Ehkä siksi, että tämä on jollakin tavalla katkerampi, tai ehkä vain sen vuoksi, että Kiinan kuvaus on jo tuttua eikä henkilöissä ole yllätyksellisyyttä. Kulttuurivallankumouksen jälkimaininkeja puidaan taas, ja elämää shikumen-taloissa (sekasortoinen rykelmä huoneistoja yhteiskeittiön ja sisäpihan ympärillä).

Entinen naiskirjailija löydetään murhattuna huoneestaan. Konstaapeli Yu hoitaa tutkimuksia, koska ylikomisario Chen on saanut rahakkaan käännöstyön liikemies-gangsteri Gulta. Murhaan ei tunnu löytyvän syytä (kirjailijatar on köyhä), eikä tekijää, koska koko talon elämä on pyörinyt vilkkaana asunnon ympärillä murhan aikana. Motiivia etsitään kulttuurivallankumouksen ajalta, jolloin kirjailijatar oli karkotettuna maaseudulle ja koki tuhoisan rakkausjutun iäkkään kirjailijan kanssa.

Henkilöistä puuttuu puhti ja elämä. Qiu ei ole oikein innostunut ajatukseensa tai sitten hän on niin kauan asunut Amerikassa, että uusi Kiina on jo vieras. En todellakaan mieltynyt tähän kirjaan.

Peter Abrahams: Ennen kuin aamu koittaa

Peter Abrahams oli ensimmäinen, joka kirjoitti Etelä-Afrikan apartheidista mustien näkökulmasta. (Alan Paton kirjoitti vasta kaksi vuotta Abrahamsin "Mine Boy" -kirjan jälkeen romaaninsa "Itke, rakastettu maa".)

"Ennen kuin aamu koittaa" ("A Night of Their Own") julkaistiin ensi kerran vuonna 1965, jolloin apartheid vaikutti murtumattomalta voimalta. Kirja onkin voimakas kuvaus roturyhmien ristiriidoista, maanalaisen vastarintaliikkeen ja valkoisen salaisen poliisin taistelusta.

Koska "Ennen kuin aamu koittaa" on pikemminkin poliittinen pamfletti kuin romaani, henkilöt ovat ohuita ja edustavat lähinnä eri rotuja ja katsantokantoja. Kirja on silti jäntevä kuvaus eräästä tapahtumasarjasta, joka alkaa, kun Richard Nkosi (peitenimi, jota useat henkilöt ovat vuorollaan käyttäneet; kuolematon myytti kuten Robin Hood) saapuu rannikolle tuntemattoman sukellusveneen matkassa tuomaan vastarintaliikkeelle rahalähetystä. Ensimmäinen etappi on mies, joka vihaa hallitusta (nämä olivat yllättäen rekisteröineet hänet värilliseksi; sellaista tapahtui Etelä-Afrikassa). Hän vihaa silti myös mustia ja tekee tahallisen virheen, joka vaarantaa rahalähetin ja häntä suojaavat ihmiset. Nkosia kuljetetaan piilopaikasta toiseen ja etsitään keinoa, jolla hänet saataisiin rajan yli turvaan. Pääpaino on intialaisessa vähemmistössä ja heidän tukalassa tilanteessaan valkoisten ja mustien välissä.

Onneksi kirja on jo historiaa ja sen kysymyksenasettelut vanhentuneet. Se kannattaa silti lukea tietyn aikakauden kuvauksena (samoin kuin Per Wästbergin "Mustalla listalla" ja "Kielletty alue", myös 60-luvulta).

Karin Slaughter: Kadotettu

En pidä Karin Slaughterin kirjoista, mutta hankin ne heti ja luen nopeasti. Niin joskus käy.

Hän kirjoittaa vetävää tarinaa, mutta ihmisille tapahtuu niin inhottavia asioita. Tällä kerralla kyse on uskonnollisen yhteisön väkivaltaisuudesta ja perheväkivallasta. Lastenlääkäri/patologi Sara ja hänen ex-aviomiehensä, poliisipäällikkö Jeffrey löytävät metsästä maahan haudatun arkun, jossa on kuollut tyttö. Tyttö on haudattu elävältä. Hänen perheensä johtaa pientä, uskonnollista lahkoa, jolla on maatila. Kuolleen tytön sisar katoaa ja Jeffrey pelkää, että hän on joutunut saman kohtalon uhriksi.

Poliisi Lena on hankkinut abortin, josta hän ei uskalla kertoa väkivaltaiselle poikaystävälleen. Aborttiklinikalla Lena näkee toisen naisen, jonka kotiin johtavat myös Jeffreyn tutkimukset. Tutkimukset menevät vinoon, koska Lena ei pysty kuulustelemaan naista, Terriä, jonka kanssa hänellä on liian paljon yhteistä - Terriäkin hakataan.

Ei aivan yhtä rajua tavaraa kuin aikaisemmat kirjat, mutta riittävän täynnä väkivaltaa. Jännitystä riittää sen verran, ettei malta olla lukematta loppuun.

Mercedes Lackey: Arrow's Flight

Toinen osa trilogiasta, joka kertoo Valdemarin airut Taliasta. Airuet ja heidän Kumppaninsa - valkoista hevosta muistuttavat, telepaattiset olennot - ovat Valdemarin majesteetin silminä, korvina ja käsinä. Talia on Valittu (isot kirjaimet tarpeen - Kumppanin Valinta on vaikuttava tapahtuma) Kuningattaren Omaksi, jolla on erityisen tärkeä rooli valtiossa. Niinpä häntä vastaan juonitellaan hovipiireissä. Talia on tässä osassa ensimmäisellä kierroksellaan - airuet ratsastavat säännöllisesti valtakunnan harvaan asutuilla alueilla jakamassa oikeutta, kuuluttamassa lakeja ja jopa taistelemassa rosvojoukkoja vastaan. Ensimmäiselle kierrokselle uusi airut saa kokeneemman kumppanin opastamaan ja valvomaan.

Talialla on ongelmia - hovin juonet seuraavat häntä maaseudullekin, hänen telepaattiset kykynsä pettävät hänet, tulee lumimyrskyjä, rutto ja rosvoja. Kaiken tämän keskellä hänen täytyy vielä taistella sekavien tunteidensa kanssa - rakkaus yrittää sotkea pelin. Tämä taitaa vaikuttaa romanttisen kioskikirjan takakannelta, mutta Lackey on yllättävän käytännöllinen kaiken keskellä - hänen henkilönsä käyvät jopa vessassa ja pesevät pyykkiä.

Patricia McKillip: The Tower at Stony Wood

Patricia McKillipin kirjat tuntuvat joskus toistensa toisinnoilta. Hänen soljuva lauserakenteensa on hänen omansa, ja hän käyttää klassisia sadun elementtejä. Iätön velho, sotaa käyvä kuningas, lohikäärme, loihdittu metsä, uljas ritari ja pulassa oleva prinsessa ovat lähes joka kirjassa.

Tämän samankaltaisuuden naamion alla hän kokeilee suorastaan uhkarohkeasti, miten monin tavoin näitä tekijöitä voi siirrellä. Tässä kirjassa on kuningas, ritari ja velho - vai onko velhoja useampia? Ritari - jonka vaakunassa on kolme tornia - lähtee pelastamaan neitoa tornista. Matkalla torneja löytyy kolme - vai onko niitä neljä - vai sittenkin vain yksi? Mikään ei ole sitä, miltä aluksi näyttää - ei edes lohikäärme.

Minulle Patrician kirjat ovat kuin suklaata söisi; ei voi lopettaa, ennen kuin viimeinenkin pala tai kirja on syöty tai luettu.

Jason Burke: Matkalla Kandahariin

Jason Burkea voi tavallaan pitää nuoremman sukupolven toimittajana; hän aloittaa kirjansa kertomalla, miten hänestä tuli nuori peshmerga-sissi vuonna 1991. Itse asiassa mielenkiintoista; yliopistototverinsa kanssa hän päätti mennä ja liittyä kurdisisseihin, koska näitä sorrettiin. Kumpikaan ei tiennyt mitään Turkista, kurdeista eikä edes islamista. Mitenkähän moni Afganistanin harjoitusleireiltä Guantanamoon päätynyt nuoukainen ajatteli samoin kuin Jason ja hänen ystävänsä; jännittävä loma, hashista, tyttöjä ja reipasta ulkoilua, ja jälkeenpäin kerrottavaa kateellisille kavereille?

Jasonin ura kehittyi, ja hänestä tuli The Observer -lehden vastuunsa tunteva toimittaja, joka on käynyt lukuisissa kriisipisteissä Algeriasta Thaimaahan. Kirja on mielenkiintoinen, paikoitellen hyvinkin hauska, pohdiskeleva ja valottaa islamiin liitettyjä kriisejä sellaisen henkilön näkökulmasta, joka todella tietää, mistä kirjoittaa.

Välttämätöntä luettavaa niille, joiden mielestä "islam sitä, islam tätä" ottamatta huomioon maiden eroja, muita kulloiseenkin kriisiin vaikuttavia tekijöitä, yhteiskuntien ongelmia ja historiaa. Samalla kirja, joka on täynnä jännitystä ja seikkailuja.

China Mieville: Perdido Street Station

"Perdido Street Station" saattoi minut hämmingin valtaan. (Ja mikä muu on uutta? Ainahan kaavoihin sopimattomuus hämmentää.) Jukka Halmeen arviointi Tähtivaeltajassa auttoi jonkin verran tuomalla esiin Dickensin ja hänen Lontoonsa.

New Crobuzon on kummallinen kaupunki ja sen luoja ei ole fantasiakirjailija, herra paratkoon, mutta ei hän kirjoita science fictioniakaan. Hän ei ole tieteilijä, vaan taiteilija. Naisia, joilla on kovakuoriaisen pää (tai kuoriaisia, joilla on naisen ruumis), kaktuskansaa, Rorsach-yökkösiä, thaumaturgeja ja koneluomuksia ja kaiken yllä junat ja rautatieasemat ja loputon savu. Moraalikin on dickensmäistä.

Olisi vähän väärin sanoa, että täällä voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki noudattaa omia kummallisia lakejaan. Olentojen mahdottomuus unohtuu, kun he alkavat elää. Ja tarina, tarina pitää vallassaan kaikki uskomattomat 867 sivua. Tarinan lopussa ryntää kysymään: onko tätä lisää? Ja äkkiä sittenkin, kaikki jäi kesken. Kuka on Jack Half-a-Prayer? Mitä tapahtui elävälle kaatopaikalle? Entä se mafiapomo, mistä hän tuli, mihin hän meni? Ja ennen kaikkea, mitä tapahtui päähenkilöille? Ei sitä niin vain kävellä ulos tarinasta, ei sellainen käy.

Kevin Phinney: Souled American

"How Black Music Transformed White Culture".

Olen aina pitänyt jazzista, swingistä ja soulista ja luullut näistä ihan vähän tietävänikin. Kun Kevin Phinney alkoi kaataa nimiä niskaani, oli kuin olisi jäänyt katujyrän alle. Minähän en tiedä yhtään mitään! Ja sitten, kun ohitettiin disco, olin lopullisesti pyörällä päästäni. Monet näistä nimistä ovat tuttuja juorupalstoilta (Scoop Doggy Dogg viimeksi), mutta musiikin tekijöinä - minulla on laiskanläksyjä hoidettavanani.

Joka tapauksessa yksityiskohtaisen, neljän vuosisadan ajalle ulottuvan, mustan ja valkoisen musiikin suhteita käsittelevän historian ydin on: mustat tekevät sen, valkoiset tekevät sillä rahaa. Jatkuva integraatio on myös menossa, mitä lähemmäs nykyhetkeä päästään.

"You know it's gone to hell", basketball icon Charles Barkley remarked in 2000, "when the best rapper out there is a white guy and the best golfer is a black guy."

Ellen Kushner: Swordspoint

Kirjan kansi on Thomas Cantyn eleganttia kynänjälkeä, mutta asu on mahdoton miekkamiehen vaatetukseksi. Oikeanpuoleinen skottityyli olisi todennäköisempi asu.

"Swordspoint" tuo aina mieleeni Elizabethin ajan Englannin. Aatelisia, kapakoita, kaksintaisteluita, huviveneitä illallisjuhliin joella, jopa yksi teatteri, jossa esitetään näytelmää "The Swordsman's Tragedy". Shakespeare puuttuu; joku Webster tulee pikemminkin mieleen. Näytelmä on kuitenkin juonen käännekohta ja tärkeä.

Outside the theatre it was like a fair. Grooms were walking horses and clearing the way for carriages while girls walked amongst them, selling bouquets of flowers and herbs, cups of wine and packets of fruit and nuts. There were printed copies of the play, and scarves, and ribbons the same colours as the banners. Alec looked for Nimble Willie in the crowd but couldn't find him, although one of two the other melting faces looked familiar. Two unknown swordsmen staged a quarrel and then a swordfight over and over in different corners of the yard. Against the wall someone was declaiming a speech from other tragedy and being drowned out by a blind fiddler with a dancing dog, which some noblemen were distracting by throwing nuts for it to fetch.

Kaupunkia hallitsee aatelisten neuvosto, ja politiikka ja juonittelu kiehuu kuumana ilmassa. Rahvas juonittelee omalla puolelaan kaupunkia. Riverside on joen vastarannalla, mutta tuntee hyvin The Hill -alueen, jossa palatsit ovat. Joenpuolen väen on parasta olla selvillä ylempiensä politiikasta. Jokerikortti pelissä on aina kaksintaistelu. Miekkamiehen kanssa tehdään sopimus, ja hän haastaa aatelisen. Tämä puolestaan antaa taistelun oman miekkamiehensä hoidettavaksi. Alituinen uhka on, että palkkalaista ei ole käsillä, ja aatelinen joutuu itse taistelemaan ja kuolemaan. Tämä lisää maustetta politiikkaan. Eräässä keskustelussa esitetäänkin epigrammi: "Jokainen mies elää miekankärjessä."

Tapahtumat keskittyvät miekkamies Richard St Vieriin. Hän on kaupungin paras ja muodissa. Hänen rakastajansa on Alec, karannut opiskelija - tai jotakin aivan muuta. Richard ei ole kyselevää laatua. Kun herttuatar Tremontaine päättää järjestää kaupungin valtasuhteet uusiksi, St Vier joutuu mukaan peliin, samoin häijy ja arvaamaton Alec.

Fantasiassa lesborakkaus on kauan ollut yleistä, mutta harvemmin tapaa homoparia ja vieläpä elävästi ja myönteisesti kuvattua. Kirjan ilmestymisaikaan arvostelijat etsivät sopivia vertailukohtia: "Niin kuin Noel Coward olisi kirjoittanut Erroll Flynn mielessään", "Jane Austenin ja John Harrisonin yhteistyö", "niin kuin Georgette Heyer olisi kokeillut fantasiaa". Ja tekijän oma sitaatti etulehdellä:

'We all have faults', he said, 'and mine is being wicked.'
- James Thurber

Jefferson T. Parker: California Girl

Parker on kovan tason jännityskirjailija, joka tavoittaa ilmapiirin. Ihmiskuvaus on karua, mutta ei yksioikoista. Tällä kerralla olemme virkaan pyrkivän Richard Nixonin, Vietnamin sodan, Timothy Learyn (keksi LSD:n) ja John Birch -seuran Kaliforniassa. Beckerin veljeksiä on neljä; yksi on jäänyt Vietnamiin, yksi on drive-in-kirkon pappi, toinen poliisi ja kolmas reportteri. Kaikki joutuvat painimaan rehellisyytensä ja omatuntonsa kanssa törmätessään omaan pimeään puoleensa Janelle Vonnin murhan vuoksi.

Vonnin perhe on ollut kaikkea, mitä Beckerit eivät; roskaväkeä, huumeiden käyttäjiä, pahoinpitelijöitä. Vonnin tyttäret ovat yrittäneet paeta millä tavalla tahansa. Toinen lähti moottopyöräjengiläisen matkaan. Toisesta tuli kauneuskuningatar ja päätön ruumis pakkausvarastossa. Kaikki Beckerit ovat tavalla tai toisella sotkeutuneet Janelle Vonniin ja kaikki joutuvat maksamaan.

Tiivis ajankuvaus, jossa on paljon enemmän kuin ensin näyttää. Aikakone Kalifornian 60-luvulle. (Jos joku ei tiedä John Birch -seuraa, niin se oli äärioikeistolainen järjestö, jonka mielestä atomipommin pudottaminen Vietnamiin olisi ollut hiton hyvä idea. Ja toinen Moskovaan.)

William Shakespeare: Coriolanus

Tyly ja katkera näytelmä. "Coriolanus" ei olekoskaan menestynyt näyttämöllä eikä luettuna. En ihmettele; mielisin tietää, miten ensimmäisen näytöksen kolmen eri sotajoukon taistelut ja kaupunkiin murtautuminen on voitu esittää näyttämöllä. Oliver Stone voisi tehdä "Coriolanuksesta" elokuvan.

Näin vaalien jälkeen tämä kansan suosion vaihtelevuutta ja demokratian alhaisuutta kuvaava näytelmä voisi olla katkeransuloista luettavaa eduskunnasta pudonneille. Caius Marcus on sotapäällikkö, joka ensimmäisessä näytöksessä lyö volskit ja valtaa heidän kaupunkinsa, Coriolin, mistä hänelle annetaan kunnianimi Coriolanus. Hänet pitäisi valita konsuliksi. Viran hakijoiden on anottava kansalaisilta ääniä henkilökohtaisesti. Tavan mukaan hänen on pukeuduttava erityiseen halpaan asuun ja esiteltävä haavojaan. Coriolanukselta tämä sujuu huonosti. Hänen henkilökohtaisia vihollsiiaan ovat kaksi kansantribuunia, Rooman demokraattista virkamiestä, jotka kääntävät johdateltavan kansan häntä vastaan. Coriolanuksen äiti neuvoo poikaansa tekemään kansalle mieliksi:

Poikani, ma pyydän:
Lähesty lakki kädessä, ja kaukaa
Kuroita sitä näin, ja lähetessäs
Katuhun paina polves (näissä toimiss'
Elehet puhuvat, ja tyhmän silm' on
Viisaampi korvaa.)

Paavo Cajanderin suomennos

Coriolanuksen polvi ei taivu, ja hänet karkoitetaan kaupungista. Hän kääntyy volskien puoleen, ja nämä tekevät hänestä sotapäällikön uusintaottelussa Roomaa vastaan. Täälläkin Coriolanus kohtaa petoksen; volskien päällikkö vain odottaa Rooman häviötä ja valmistautuu tekemään Coriolanuksesta selvää heti, kun Cajus Coriolanus voittaa Rooman.

Cajus, Rooma kun on sun,
Sin' olet mennyt mies, ja silloin mun.

Coriolanus kieltäytyy kuuntelemasta roomalaisten rauhanneuvottelijoita, kunnes hänen äitinsä taivuttaa hänet luopumaan sodasta. Volskit surmaavat hänet petollisesti.

Coriolanus on mies, josta ei ole kuin yhteen asiaan; sotimaan. Rauhan aikana hänellä ei ole käyttöä. Toisaalta rahvas ja juonittelijat eivät parempaa ansaitsekaan. Shakespeare ajatteli mahdollisesti näytelmää kirjoittaessaan Essexin kukistumista, joka vei mennessään useita muita ja melkein Shakespearen itsensä, ja mahdollisesti kuningatar Elisabethin kadonnutta kansansuosiota (Elisabeth kuoli samana vuonna, jona "Coriolanus" kirjoitettiin). Näytelmän rettelöivä rahvas - olipa se roomalaista tai volskeja - on suoraan Lontoon kaduilta:

Hänestä hokevat nyt kaikkein kielet!
Nenälleen lasit tihrusilmä panee,
Nähdäkseen häntä; imettäjä lörppä
Poruttaa vetotaudin kakaraansa,
Hänestä rupatellen.

Myöhempi suuri hallitsijatar; Katariina Suuri, ei mennyt tähän ansaan. Kun kansa kerääntyi hurraamaan hänen vaunuilleen, hän sanoi: "Yhtä suurin joukoin he tulisivat katsomaan hirttämistäni."

Senaattori Menenius, "Hamletin" Poloniuksen lajia ja sukua, on näytelmän verrattomin hahmo; diplomaatti sanan huonossa merkityksessä, kaikkien ystävä ja häijy jokaiselle, valmis kumartumaan takaperin kaksinkerroin pysyäkseen suosiossa, ja peloissaan puree. Ilkikuriset kansanmiehet paneat hänetkin ojennukseen. Hän yrittää volskien leiriin neuvotellakseen Coriolanuksen kanssa. Vartijat eivät päästä häntä, joten hän uhkaa heitä kauheilla rangaistuksilla, kun Coriolanukselle selviää, kuka estelee hänen parast ystäväänsä. Coriolanus kieltäytyy puhumasta Meneniukselle, ja vartijat saavat tilaisuutensa:

1. vartija: No, herra, onko nimenne Menenius?
2. vartija: Sen lumousvoima on suuri, niinkuin näette. Nyt kai löydätte tien kotiinne.
1. vartija: Kuulitteko, kuinka saimme toria siitä, että pidätimme teidän ylhäisyyttänne?
2. vartija: Onko minun nyt syytä pyörtyä, mitä luulette?

Muut henkilöt ovat melko yksiulotteisia tai sisäisesti ristiriitaisia, kuten Coriolanuksen äiti, joka ylpeilee pojallaan kuin roomalaisäiti ainakin, mutta silti heittää hänet susien suuhun. Ylväät puheet, joilla Volumnia taivuttelee poikaansa säästämään Rooman, menemät hukkaan. Coriolanus surmataan petturina, ja Roomalle ei jää puolustajaa, vain voimistunut vihollinen, volskien vallassaan vahvistunut päällikkö Tullus Aufidius, joka on yksi salamurhaajista. Volumnian uroteko pyyhkäistään halveksien sivuun:

Parista naisen kyynelpisarasta,
Jok' yhtä halpaa on kuin valhe, myi hän
Sotamme suuren veret sekä vaivat.

Traagisesti käyttäytyvät henkilöt ovat narreja realistisessa maailmassa. Hankala näytelmä, olipa vaikka itse Shakespearen kynästä.

Andrea di Robilant: Venetsialainen rakkaus

Totuus on tarua ihmeellisempää. Niin voi sanoa lukiessaan tätä mutkia ja vaikeuksia täynnä olevaa rakkaustarinaa 1700-luvun Venetsiasta. Tarina olisi jännittävä romaaninakin, mutta sattuu olemaan totta.

Esipuheessa Andrea di Robilant paljastaa, miten tarinan osat ovat säilyneet, kerätty ja saatettu yhteen. Se on tarina sinänsä. "Venetsialainen rakkaus" pohjautuu päähenkilöiden, vanhaan venetsialaiseen aatelissukuun kuuluvan Andrea Memmon (kirjan kokoajan etäinen esi-isä) ja venetsialais-englantilaisen Giustiniana Wynnen kirjeisiin, Casanovan muistelmiin (kyllä, se kelmi tunsi puolet Eurooppaa - sen tärkeämmän puolen - ja hänen tuttaviinsa kuuluivat myös Andrea ja Giustiniana) sekä muiden aikalaisten kirjeissä esiintyviin mainintoihin sekä virallisiin asiakirjoihin.

1700-luku on meidän aikakautemme ihmisille kuin toiselta planeetalta. Ihmisten elämää säätelivät mutkikkaat sosiaaliset suhteet, oudot käytöstavat ja erilainen suhtautuminen tunne-elämään. Ihmiset olivat silti pohjimmiltaan samoja kuin nykyisin. Näissä pyörteissä Andrean ja Giustinianan rakkaus sai väkisinkin merkillisiä muotoja. Minun kunnioitukseni ja myötätuntoni sai Giustiniana; naisen osa tällaisissa juonissa on väkisinkin vaikeampi, ja Giustiniana on ollut poikkeuksellinen henkilö.

Kirja veti heti mukaansa ja piti kiinni hellittämättömällä otteella loppuun asti.

John Masefield: Keskiyön kansaa

Kuvitus Riikka Juvonen

Klassikkokirja, jonka toivon jokaisen lukevan iästä riippumatta. Minä ainakin luin kirjan lapsena (sain käsiini vuoden 1928 käännöksen mustissa, rispaantuneissa kansissa) ja sitten uudelleen aikuisena WSOY:n uudistettuna laitoksena.

Masefield on yhdistänyt viehättävästi Kain, pikkupoja, arkipäivää ja yöllisiä seikkailuja, jotka voivat olla unta tai sitten eivät. Mitä pitemmälle krija etenee, sitä vähemmän todellisuudella on merkitystä. Kai herää vuoteestaan, mutta hänen tossunsa ovat kuraiset; hän on vuoroin pieni kuin vesipäästäinen ja sitten taas normaalin pojan kokoinen hämmästymättä hiukkaakaan. Eläimet puhuvat ja luonnollisesti noidat viettävät pitojaan ja lentävät luudillaan:

Kun kahtatoista tornikello kumajaa
ja valkohanhi säikkyy ketun haukuntaa,
niin hepo heinätön, karvton, kauraton
ja vikuroimaton kuin vain harvat on
yön selkään meidät kiidättää...
Hu-hu-huu, sanoo pöllö tupsupää.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana

Olavi Paavolainen oli kutsuvieraana kirjailijatapaamisessa vuonna 1936, olympialaisten ja Nürnbergin puoluepäivien aikaan. Olympialaisista hän myöhästyi, mutta kuvasi puoluepäivät.

Kannattaa muistaa, että vuonna 1936 Saksa ei vielä ollut aloittanut sotaa, vaikka oli juuri miehittänyt Reininmaan. Natsit olivat tohkeissaan "pohjoisesta ulottuvuudesta", koska heidän mukaansa Pohjois-Eurooppa muodosti yhdessä Saksan kanssa historiallis-myyttisen yhteyden. Siksi nämä kirjailijakutsutkin.

Olavi Paavolainen seurasi Saksan tilannetta ja puoluekokousta tarkkanäköisesti ja ironisesti kirjaten ylös sekä ilmeisen innostuksensa ja hiukan vastahakoisen ihailunsa loistavien ja suurellisten järjestelyjen vuoksi että melkoisen huvittuneisuutensa saksalaisten muinaisuuteen, metsän henkeen ja sen sellaiseen kohdistuneen arvostelukyvyttömän innostuksen johdosta.

Nürnbergin puoluekokous oli Paavolaisen kuvauksen mukaan kokonaan rakennettu yhden pääajatuksen ympärille - bolshevikkien vastustuksen. Se meni jopa täydestä sekä Paavolaiseen että saksalaisiin. Mahtoivat saksalaiset kummastua, kun Hitler teki liiton Stalinin kanssa!

Kannattaa lukea, jos kirjan jostakin kiinni saa, ja pitää koko ajan mielessään historian kulku. Jotenkin teki pahaa, kun Paavolainen ylistää näkemiään vanhoja, kauniita kaupunkeja ja rakennuksia, ja tietää, että ne tuhoutuivat alle kymmenessä vuodessa tästä vierailusta.