Vladimir Bartol: Alamut

Alamut ja "vuoren vanhus" ovat keränneet ympärilleen runsaasti tarustoa. Ristiretkien aikaan Alamutin hallitsija oli nimeltään Sinan, ja hän murhautti yhden Jerusalemin kuningaskunnan kuninkaista ja uhkasi Saladinia. Varsinaiseksi Alamutin perustajaksi nimetään kuitenkin Hassan ibn Sabbah, jonka tarina väittää opiskelleen yhdessä Omar Khaijamin ja Nizam-al-Mulkin kanssa. He vannoivat auttavansa toisiaan, mutta Nizam, josta tuli suurvisiiri, unohti valansa. Hänestä tuli Hassanin katkera vihollinen. Hassan pakeni ja perusti Alamutin linnoituksen. Siellä hän - edelleen tarinan mukaan - aivopesi nuorukaisia salamurhaajiksi syöttämällä heille hashista ja viemällä heidät ihanaan puutarhaan, jossa oli kauniita neitoja. Hassan kertoi, että puutarha oli todellinen paratiisi, jonne Allah oli antanut hänelle avaimen, ja nuorukaiset pääsisivät sinne takaisin kuoltuaan. Näin Hassan sai heidät tekemään uskaliaita murhia ja kuolemaan ilolla. Sanat "hasish" ja "assassin" tulevat Hassanista.

Olipa Hassan salamurhaajien päällikkö tai ei, niin tämän tarinan Vladimir Bartol on ottanut romaaninsa aiheeksi. Kuten kirjaan liitetyssä loppuluvussa mainitaan, Bartol yhdistetään nykyään usein Osama bin Ladeniin, mutta hän kirjoitti kirjansa vuonna 1938, ja tarinan tyranni oli Benito Mussolini. Lisäksi Bartolin fedajit tappoivat valikoidut uhrinsa silmästä silmään ja valmistautuivat kuolemaan teon tehtyään.

Tarinan kuvaus aivopesumenetelmistä kerrotaan myös paratiisin neitojen näkökulmasta, ja myös joidenkin fedaji-ehdokkaiden.. Hassanin juoni ei onnistu aivan niin hyvin kuin hän arvelee, koska ihmisluonto on oikukas ja nuoret ihmiset taipuvaisia rakastumaan. Niinpä kirjassa on vivahteita ja yllättäviä mutkia. Hassanin omakaan sydän ei jää koskemattomaksi.

Kirja, jonka voi lukea monella tasolla - historiallisena romaanina, filosofisena pohdintana virtuaalitodellisuudesta tai palavana julistuksena tyranniutta vastaan.

Doris Lessing: Ihon alla

Doris Lessingin muistelmat kattavat hänen elämänsä ensimmäiset 30 vuotta - 1919-1949. Pohdin kirjan alussa, oliko Doriksella niin onneton lapsuus kuin hän muistaa. Häntä ei piesty eikä pidetty nälässä. Sitten totesin että kyllä - hänen lapsuutensa oli juuri niin onneton. Hänen vanhempansa olivat sietämättömän onnettomia. Äiti ei pitänyt Doriksesta, mutta rakasti tämän nuorempaa veljeä, kuten äiti sanoi Dorikselle - usein. Ensimmäinen lapsenhoitaja ei pitänyt Doriksesta, mutta rakasti tämän pikkuveljeä, kuten äiti myös kertoi Dorikselle - usein. Kun Doris syntyi, vanhemmat odottivat poikaa eikä heillä ollut edes tytön nimeä suunniteltuna. Lääkäri antoi Dorikselle nimen, kuten äiti kertoi - usein.

Doriksen kumpikaan vanhempi ei ollut kasvanut rakastavassa kodissa, ja kummankin oli kasvattanut velvollisuudentuntoinen äitipuoli. Isä selvisi ensimmäisestä maailmansodasta ilman toista jalkaa, eikä ikinä päässyt sodasta eroon. He muuttivat Afrikkaan, koska isä ei sietänyt myöskään Englantia. Äiti taas ei sietänyt Afrikkaa, missä hänellä ei ollut mitään siitä, mitä hän olisi halunnut - juhlia, tanssiaisia, ktusuja kuvernöörin luo teelle. Ei ihme, että hänestä tuli katkera, onneton, määräilevä nainen, eikä ihme, että hänen tyttärestään kasvoi kapinoija.

Kaiken tämän keskellä Doris Lessingillä on uskomattoman hyvä havainnointikyky ja taito välittää lukijalle kokemuksensa. Hänen karkaamisensa kotoa, miessuhteensa, kaksi avioliittoaan ja kommunistiksi rupeamisensa - olin vähällä kirjoittaa leikkimisensä, mutta hän otti jutun vakavasti puolitoista vuotta - on kuvattu terävästi, hauskasti ja havainnollisesti. Ei niin, että hän laskisi tietoisesti leikkiä, ja ihmiset kärsivät ja kuolivat tosissaan, mutta sotaa edeltävä ja sodan ajan Etelä-Rhodesia vaikuttaa suurelta farssilta. Lessing on tästä itsekin hyvin selvillä ja tekee nuoremmasta itsestään ironista pilaa samalla kun vakuuttaa lukijoille, että se kaikki oli todellista. Hänellä on myös hämmästyttävä kyky kuvailla ääni- ja hajuelämyksiä.

Tuli jonkinlainen pakko lukea Lessingin romaaneja - hän viittaa silloin tällöin Afrikka-romaaneihinsa; tämä henkilö tai tämä ilmapiiri on kuvattu siinä ja siinä romaanissa, siinä ja siinä novellissa; sen ja sen romaanin henkilö on yhdistelmä tästä ja tästä todellisesta henkilöstä; tämän henkilön nimi on muutettu, koska hänellä on vielä elossa olevia sukulaisia. Mielessä pysyy, että kirjoittaja ei ole vain jokin satunnainen köyhien valkoisten maanviljelijöiden jälkeläinen, vaan nainen, joka tuntee kaikki ja jonka kaikki tuntevat. Viimeinen ironia; Doriksen äiti, joka kuollakseen kaipasi seurapiireihin ja katkeroitui tyttärensä epäonnistuneista avioliitoista, sai sittenkin tyttären, joka nousi piireihin täysin omin voimin. Uravalinta, jonka äiti aikoinaan hylkäsi mennessään naimisiin, toi tyttärelle sen, mitä äiti olisi halunnut. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka. Kuten Doris kirjoittaa:

Sen täytyy olla peräisin käsityksestä, niin syvällä olevasta ettei sitä voi nähdä, että jokin meille annetut lupaus on rikottu. Ehkä se on peräisin Ranskan vallankumouksesta? Tai Amerikan itsenäisyystaistelusta, joka teki onnen tavoittelusta oikeuden ja antoi ymmärtää, että onni on saatavissa yhtä helposti kuin leivos valintamyymälän hyllyltä? Miljoonat aikamme ihmiset käyttäytyvät aivan kuin heille olisi luvattu - kuka on luvannut? milloin? - että elämä muuttuu väistämättä vapaammaksi, rehellisemmäksi, mukavammaksi.aina vain paremmaksi. Ovatko mainokset vain voimistaneet meissä tätä taipumusta odottaa parempaa? Vaikka mikään historiassa ei lupaa, että odotettavissa olisi muuta kun sotia, hirmuvaltiaita, sairautta, huonoja aikoja ja katastrofeja, vaan antaa ymmärtää, että hyvät ajat ovat aina väliaikaisia. Ennen kaikkea historia opettaa, ettei mikään pysy ennallaan kovin pitkään. Me odotamme löytävämme kultaa aina uusiutuvien sateenkaarien päästä.

James Schmitz: The Demon Breed

40-70-lukujen välisenä aikana kukoisti sellainenkin kirjallisuuden laji kuin space opera. Se kuoli scifi-aikakauslehtien myötä. Kaipaan sitä, se oli hauskaa. Vernon Vinge kirjoittaa vielä space operaa, mutta hänen kirjoillaan on möhkäletauti.

No, joka tapauksessa eräs space operan edustaja oli James Schmitz. "The Demon Breed" on hänen tyylinäytteensä. Useimpien Schmitzin kirjojen taustana on galaksin laajuinen planeettojen yhteenliittymä, josta käytetään nimitystä "The Hub". Hubin vähäisimpiä jäseniä on meriplaneetta Nandy-Cline. Pienen manneralueen lisäksi Nandy-Clinen vaikuttavin piirre ovat valtavat ajopuulautat, joille on versonut monimuotoinen kasvillisuus ja eläimistö. Tätä hyödyntävät eräänlaiset meren mustalaiset, joiden parissa on syntynyt ja kasvanut tohtori Nile Etland, nuori nainen, joka tuntee lauttojen vaarallisen ympäristön ja jolla on lisäksi kumppaneinaan kaksi mutanttisaukkoa. Älykkäät, puhekykyiset saukot ovat suurelta osin paenneet valtameriin, mutta jotkut niistä ovat kiinnostuneet ihmisistä ja vapaaehtoisesti hakeutuvat näiden seuraan.

Nile avustaa myös tiedemiestä, Ticos Caytä, joka tekee yksinäistä tutkimusta yhdellä näistä lautoista. Tohtori Cay saa uhkaavia vieraita. Amfibisten, erittäin sotaisten olioiden miehityslaivasto on päättänyt miehittää Nandy-Clinen ensi etappinaan galaksin valloitukseen. Parahuanit on jo kerran lyöty takaisin, ja tappiotaan selittääkseen (ihmiset ovat heille alempi rotu) he ovat luoneet myytin Tuveloista, yliluonnollisista vartijoista, jotka suojelevat galaksin ihmisiä. He haluavat testata myyttiä vangitsemalla ja tappamalla Tuvelan. Parahuanien vanki, tohtori Cay, pelaa uhkapeliä väittämällä, että Nile on Tuvela. Ja Nile - saukkoineen - ottaa roolin vastaan. Syntyy vauhdikasta menoa.

Tällaista space opera oli - ei korkeaa kirjallisuutta, mutta suurta huvia.

F.M.Dostojevski: Riivaajat

Luin "Riivaajat" kauan sitten ensimmäistä kertaa. Kirja kiehtoi, mutta en ymmärtänyt siitä mitään. Kirja kiehtoo edelleenkin, enkä vieläkään ymmärrä siitä mitään.

Tähän nimenomaiseen painokseen on lisätty luku, jonka aikoinaan Venäjän tsaarin sensuuri poisti. Luku selvittää kirjaa melkoisesti, vaikka vieläkin paljon jää auki. Monet piirteet muistuttavat "Rikoksen ja rangaistuksen" ajatuskulkuja - on selvää, että Dostojevskia riivasivat uskonto ja syyllisyys. "Riivaajia" on useasti kuvattu nihilistisenä romaanina. Voisi sanoa, että se on outoa - pääasiallinen toiminta pyörii eräänlaisen anarkistisolun ympärillä - enimmäkseen tulee mieleen Montefioren kirja "Nuori Stalin". Dostojevski jättää silti irralleen kertomansa kaameudet - tuhopolttoja, murhia - ja hypähtelee henkilökuvasta toiseen. Keskipisteeksi tulee nuori Stavrogin, joka romaanissa ei oikeastaan toimi lainkaan. Toiminta vain pyörii hänen ympärillään. Stavrogin on se varsinainen nihilisti tarinassa, jonka minäkertoja ei kertaakaan kerro mitään itsestään (eikä tietämyksensä syytä), jonka varsinainen konna Verhojanski mystisesti pakenee, jonka naispäähenkilöt suorastaan hajamielisesti surmataan tai muuten kuolevat ja joka silti on harvinaisen mieleen jäävä kirja - se huutaa tulla luetuksi useaan kertaan siltä varalta, että siitä ehkä sittenkin ymmärtäisi jotakin. Hämmentävä ja noituva kirja.

Painos, johon on lisätty sensuurin poistama, tapahtumia selventävä luku, on Otavan vuoden 2004 painos.

Amos Oz: Israelin maassa

Ozin haastattelukirja on koottu vuodelta 1982 - Israel soti parhaillaan Libanonissa ja Sabra ja Satilla -verilöylyt olivat lehtiotsikoissa.

Järkyttävää luettavaa - haastatteluja laidasta laitaan. Maltillisimmat lausunnot ovat arabeilta - vertaus siitä, miten Israel ja palestiinalaiset ovat kuin liukkaalla katolla seisova pari. Joko putoatte tai pidätte kiinni toisistanne - hyvin varovaisesti.

Lepuuttava ja viehättävä on vanhan parin juttelu perinteiseen juutalaiseen tarinankerrontatyyliin; "Valosta, varjosta ja rakkaudesta".

Masentavinta on, että kirja on taas tällä hetkellä äärettömän ajankohtainen. Mikään ei ole muuttunut, ruumiita vain on kasaantunut lisää. Positiivista on, että sen paremmin israelilaiset kuin palestiinalaisetkaan eivät ole monoliittisia, molemmilla puolilla on vaihtelevia mielipiteitä. Niille pitäisi vain saada tilaa.

Philip K. Dick: Jumalan kahdeksan sormea

Philip Dickin kannanotto mccarthyismiin julkaistiin vuonna 1957 (ja suomennettiin 1980).

Kirjan alkuperäinen nimi on "Eye in the Sky". Ohjustukikohdan nuori teknikko Hamilton on juuri kutsuttu esimiehen puhutteluun. Turvallisuuspäällikkö on ilmoittanut, että rouva Hamilton on vasemmalle kallellaan ja näin ollen turvallisuusriski. Hamiltonille ehdotetaan selvin sanoin, että hänen on erottava vaimostaan, jos aikoo pitää työnsä. Lukijalle selvitetään heti, että rouva Hamilton on kaukana kommunistista - hän on muun muassa allekirjoittanut protestin, jossa vastustetaan Chaplinin saamaa maahantulokieltoa. Hamilton kuitenkin alkaa itsekin epäillä, että hänen vaimonsa on Punainen Vaara. (Lopussa paljastuu, että kommunisti löytyykin yllättävältä taholta.)

Pariskunta menee katsomaan, kun uusi hiukkaskiihdytin käynnistetään. Näköalaparvekkeella on heidän lisäkseen turvallisuuspäällikkö, opas ja neljä muuta turistia. Koko systeemi romahtaa ja kaikki kahdeksan putoavat hiukkaskiihdyttimen säteen läpi.

Tästä alkaa tarina, jossa he makaavat vaikeasti loukkaantuneina kiihdyttimen pohjalla, mutta heidän mielensä joutuvat vaeltamaan neljässä eri maailmassa - yhden mieli on sotaisen uskonnollinen, toisen torjuu epämiellyttävät asiat, kolmas on syvästi vainoharhainen ja neljäs juuri sellainen, miksi amerikkalaiset 50-luvulla kuvittelivat kommunistisen ajatusmaailman.

Dickin uskallus ei aivan riitä. Uskonnollinen mieli väittää kuuluvansa johonkin "toisen babin" lahkoon (ja vihjaa islamiin), mutta aivan ilmeisesti kyseessä on Raamattuvyöhykkeen kristitty fundamentalismi. Kommunismi on niin räikeää, että minun on vaikea uskoa amerikkalaisten olleen noin sekopäitä - tai ehkä he olivat, kuka tietää? Joka tapauksessa ajatus joutua 100% jonkun mielen maailmaan kauhistuttaa, kun sitä ei lievitä tosielämä. Lisäksi kaikki maailmat heijastuvat toisellakin tavalla - opas on musta, ja häntä kohdellaan varsin huonosti kaikissa maailmoissa, samoin sivuhenkilönä mukaan joutunutta ilotyttöä. Kunniallisten ihmisten mieli ei ole aivan niin Sunolla pesty kuin voisi luulla.

David Eddings: Domes of Fire

"Tamuli"-trilogian aloituskirjaan mainitsen uudelleen uskovani, että useimmat fantasian lukijat ovat joko tutustuneet Eddingsiin tai heittäneet kirjat nurkkaan tässä vaiheessa. Niinpä vain muutamia hajahuomioita.

Tamuli-trilogia on mielestäni hyvin viihdyttävä, mutta siihen alkoi lipsahdella Davidilta erinäisiä virheitä. Törmäsin kerran nettisivustoon, jossa lukijat huomauttelivat hänelle ja hän pyyteli anteeksi. Yleisin anteeksipyyntö oli, että hän unohti, mitä oli kirjoittanut aikaisemmin, tai että oli tullut kiire. Näitä kiirekohtia on mielestäni henkilöiden harvinaisen horjahteleva ikäkehitys.

Eleeni-trilogian alussa Sir Varpushaukka kuvataan maailman murjomaksi, keski-ikäiseksi, arpiseksi mieheksi, joka on ollut kymmenen vuotta maanpaossa ja sitä ennen ehtinyt ansaita maineen soturina ja kasvattaa Ehlana-prinsessaa. Tamuli-trilogian alkuun on Eleeni-trilogian alusta noin seitsemän vuotta, ja tässä jälkimmäisessä sarjassa Sir Varpushaukka on "varhaisessa keski-iässä". Hm. Vielä pahempi nyrjähdys on tapahtunut Bevierin kohdalla, joka ensimmäisessä trilogiassa on noviisi, mutta taistelee ja tappaa siinä kuin muutkin. Seitsemän vuotta myöhemmin hän joutuu jo silloin tällöin ajelemaan partansa. Hmmm.

Prinsessa Danaen kissaa kuvaillessaan David ajattelee aina koiraa. Kissojen kuono ei ole kylmä ja kostea. Se on kuiva ja lämmin. Eikä kissojen kynsiä leikkaa kuin sadisti, vaikka prinsessa Danaen väitetään niin tekevän.

Tässä trilogiassa David päästää täysin valloilleen rakkautensa outoihin puheenparsiin - sen vuoksi näitä kirjoja ei pitäisi lukea kuin alkukielellä. Yrittipä kääntäjä miten tahansa, samaa vaikutelmaa ei ole mahdollista luoda. Suomessa murteet eivät ole yhteiskuntaluokkien mukaisia, vaan maakunnallisia.

No niin, siinä pääosa haukuista - pikkujutuista, kuten vaatetuksesta, en viitsi rokottaa. Naisen vaisto jyrää - Ehlana vaistoomaisesti inhoaa Zalastaa, mikä osoittautuu viisaaksi, ja Aphrael ei millään halua hakea Bhelliomia takaisin, mikä olisi ollut enemmän kuin viisasta. Siinä juonipaljastukset.

Naomi Novik: Black Powder War

Lohikäärme Temeraire ja hänen miehistönsä saavat Kiinaan viestin, jonka mukaan heidän on heti mentävä Istanbuliin ottamaan huostaansa kolme lohikäärmeen munaa. Munat ovat erittäin tärkeitä sotaa käyvälle Britannialle - yksi niistä on tulta syöksevän lohikäärmeen, ja sellaista lajia ei briteillä vielä ole - Bonapartella on.

Temeraire joutuu lähtemään maareittiä koko Aasian halki. Matkalla he kohtaavat luonnonesteitä, petoksia ja matkan lopulla kovaa ja todellista sotaa, kun Bonaparten joukot taistelevat preussilaisia vastaan. Odottamatonta apuakin kohdataan oudoilta tahoilta. Kapteeni Lawrence on kuitenkin pulassa - Temeraire suunnittelee edelleenkin nostattavansa Englannin lohikäärmeet kapinaan (Kiina oli hänelle silmien avaus).

Sarja on edelleenkin sekä jännittävä että kiinnostava ihmissuhteiden kannalta. Olen erittäin jännittynyt juonen jatkuvuuden suhteen - miten Temeraire onnistuu, löytääkö Lawrence ihmisseuraa rinnalleen, palaavatko uudet henkilöt (kuten mystinen Tharkay) vielä juoneen mukaan ja mitä tapahtuu raivoisalle lohikäärme Lienille?

Napoleonin sotien juoni on tuttu yleisestä historiasta, jota Novik onnistuu seuraamaan hämmästyttävästi, mutta jännitystä riittää lohikäärmeosastolla.

William Shakespeare: Iloiset Windsorin rouvat

Usein kirjallisuushistoriassa kerrottu juttu väittää, että kuningatar Elisabeth olisi vaatinut nähdä paksun ritari Falstaffin rakastuneena, ja vastineeksi William kirjoitti tämän näytelmän. Epäilen tarinaa, koska paksu ritari ei ole rakastunut, hän vain teeskentelee niin, ja kuningatarta olisi ollut vaarallista huiputtaa. Sen sijaan lisää Falstaffia ovat voineet vaatia Shakespearen näyttelijätoveri Burbage, jonka loistorooleja ritari oli, ja lontoolaisyleisö, eikä kelpo Bess-kuningatarkaan varmaan naurua säästänyt - hän oli erittäin hyvin oppinut antiikin kirjallisuudessa, ja Shakespeare on anteliaasti yhdistänyt useita antiikin komedioiden juonia näytelmään.

Pääosin näytelmässä on liitetty yhteen juoni miehestä, joka teeskentelee kahdelle rouvashenkilölle yhtaikaa olevansa rakastunut. Rouvat ovat puheväleissä keskenään, paljastavat juonen ja päättävät kostaa kunnolla miehelle. Toinen juoni koskee mustasukkaista aviomiestä, joka hankkiutuu väärällä nimellä toivorikkaan rakastajan puheille ja saa kuulla jokaisen "aviorikoksen" ja niiden epäonnistumisen suoraan ritarin suusta. Kolmas juonikäänne on nuori neito, jolla on kolme kosijaa - isä suosii yhtä, äiti toista ja tyttö itse kolmatta. kaiken keskellä pyörii klassinen parittajanainen, joka juoksee kaikkien asianosaisten välissä koipensa poikki ja saa rahaa kouraansa joka ainoalta. Jossakin välissä ehditään vielä löylyttää majatalon isäntää, joka on lurjusten mielestä liian nokkava - se juonenkäänne on kyllä jäänyt vähemmälle huomiolle.

Ritari Falstaff erottaa näytelmän alussa kaikki palvelijansa, koska hän on aivan rahaton. Yksi pääsee töihin majataloon, kaksi muuta päättää kostaa ritarille ja paljastaa viettelyjuonen iloisten rouvien aviomiehille. Toisen mies kieltäytyy suoralta kädeltä uskomasta vaimostaan pahaa sanaa:

Jos hän rupee minun vaimoani miellyttelemään, niin jätän eukon rentonaan hänelle. Mitä hän muuta häneltä saa kuin purevia sanoja, se tulkoon minun päähäni. (Cajanderin käännös)

Toinen lähtee juoneen mukaan ja ryntää kerran toisensa jälkeen paljastamaan rikollista paria. Onneksi arvon rouvat ovat jo itse huijanneet Falstaffin milloin mihinkin kiipeliin uskottelemalla miehen tulevan kotiin, joten kun hän ystävineen todella tulee, kaikki on valmiina. Kohtausten on täytynyt olla mielettömän hauskoja näyttämöllä.

Näytelmässä on vielä tanssi, jossa esiintyvät keijut ja metsästäjä Herne, tuo paholaiskoirien kanssa pilvissä rientävä sarvipäinen taruhahmo. Kun pelottavaa paholaishahmoa esittää lihava ritari pässinsarvet päässään, niin kansa on varmaan ulvonut naurusta.

David Eddings: The Sapphire Rose

Viimeisessä Eleeni-trilogian osassa lopulta lopetetaan ratsastelu (ainakin melkein) ja ruvetaan toimimaan. Varsin vauhdikas kuvaus kirkon politiikasta, kaupungin piiritys ja sitten tapetaan yksi keisari ja yksi jumala.

Eddingsille mieluiset alamaailman hahmot saavat hallintovaltaa ja Varpushaukka-parka päätyy naimisiin. Yksi päähenkilöistä kuolee.

Mitä ilmeisimmin Eddings oli jo suunnitellut jatkotrilogian, Tamul-trilogian. Tässä osassa (kuten jo kakkososassa) vilahtaa henkilö, jolla tulee olemaan merkittävä rooli. Tässä hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa.

Jumala Azash ja hänen temppelinsä ja palvontansa on häpeämättömästi varastettu Clark Ashton Smithiltä, ja Tanith Lee oli myös ehtinyt käyttää aihetta. Mitäpä siitä, varastihan Shakespearekin.

David Mitchell: Pilvikartasto

Kirjan nimestä noin aluksi: eräs kirjan henkilöistä säveltää "Pilvikartasto-sekstetin", jossa useat soittimet soittavat vuorollaan sooloa. Nämä soolot katkeavat jokainen toisen soittimen aloittaessa, ja sitten palaavat jatkaen kukin omaa teemaansa puhtaasti loppuun. Tällainen on myös kirjan rakenne. Amerikkalaisen lakimiehen Tyynenmeren-päiväkirja 1800-luvulta katkeaa 1930-luvun säveltäjän ystävälleen lähettämiin kirjeisiin. Säveltäjä löytää päiväkirjan belgialaisesta linnasta.

Kirjeet taas löytää 1970-luvulla naistoimittaja säveltäjän iäkkäältä ystävältä. Toimittajan tarina kerrotaan käsikirjoituksessa 1990-luvulla; käsikirjoitus on toimitettu salanimellä pienkustantamon omistajalle. Joskus tulevaisuudessa korealainen klooni joutuu kummallisiin seikkailuihin. Hän näkee osan elokuvasta, joka kertoo hänelle täysin oudosta maailmasta, jossa pienkustantaja joutuu pulaan.

Keskimmäisessä jaksossa kaukaisen tulevaisuuden Havaijilla iäkäs mies tarinoi nuorille. Hänen kertomuksessaan nousee vahvasti esiin palvottu jumaluus, jonka nimi on sama kuin korealaiskloonin. Tästä aikajana palaa menneisyyttä kohti eri kertomusten kautta, ja viimeinen katkelma on taas amerikkalaisen lakimiehen, joka päätyy Honoluluun - paljon tulevaisuuden Havaijista selittyy menneisyydellä.

Kirjan teema on juonen mutkikkuudesta huolimatta yksinkertainen - sillä on paljon tekemistä ahneuden, vallanhimon ja ihmisenä olemisen kanssa. Jokaisessa jaksossa määritellään sitä, mikä ihminen on - kaikissa tapaamme joukon, jota ei kelpuuteta ihmiseksi ja jota saa vapaasti riistää. Joka kerran, kun ahneus saa vallan, sivistys kärsii. Jotkut tarinat päättyvät duuriin, toiset molliin. Soitinnus on rikas ja sävelmä melodinen ja mieleen painuva.

Niin, ja kääntäjä Vesa Suomisella on ollut homma edessään ja hän on selviytynyt siitä - toivoakseni - ehjänä. Ihailuni hänelle.

Caroline Weber: Queen of Fashion

Tässä on kirja, joka vaatii kuvitusta asian selvittämiseksi. Olen lukenut useita Ranskan vallankumousta käsitteleviä kirjoja, ja myös useita Marie Antoinettesta kertovia. Hänestä ei ole saatu otetta. Yleensä hänet on kuvattu tylsästi; usein asioista sivusta olevana, joka tapauksessa typeränä, ikävystyttävänä, aina väärässä olevana naisena, jonka jyräsivät alleen - sivuhenkilönä - historian Juggernaut-vaunut, joita hän ei ymmärtänyt. Lopultakin olen löytänyt kirjan, jonka näkökulma selventää asioita ja tekee hänestä mielenkiintoisen.

Marie Antoinette oli alusta asti se kuuluisa koulukiusattu - poikkeava, älykäs rillipää, josta tuli uhri ilman omaa syytään (rillipää on luonnollisesti vertauskuva - sikäli kuin tiedän, hänen näössään ei ollut vikaa). Hänet naitettiin 14-vuotiaana Ranskan 15-vuotiaan kruununperillisen kanssa rauhan takeeksi. Ongelmia oli muutamia, joista tärkeimmät olivat, että Ranska ja Itävalta olivat sotineet keskenään pari sataa vuotta, ja rauhansopimuksen solminut pääministeri oli hovissa erittäin epäsuosittu - hän oli ollut Madame de Pompadourin suojatti, ja madame oli kuollut. Kuninkaan, 60-vuotiaan Ludwig XV:n uusi rakastajatar, oli du Barry, ammatissaan lahjakas ja rahvaanomainen prostituoitu. Kruununprinssi, tuleva Ludwig XVI, oli sairaalloisen ujo ja pelkäsi naisia. Niinpä nuori kruununprinsessa ei saanut klassista asemaa uusien kuninkaiden synnyttäjänä, ei voinut käyttää kuninkaan suosikin valtaa, ja häntä vihattiin itävallattarena. Lisäksi hän oli maalaismoukka Versaillesissa, vaikka häntä oli huolellisesti hiottu rooliinsa.

Hänelle jäi yksi ase - hänen vaatteensa ja vartalonsa. Hän ryhtyi luomaan muotia. Valitettavasti tämä ase, vaikka olikin erittäin menestyksekäs, toi myös hänen tuhonsa. Tästä Caroline Weber kertoo.

Ei voisi uskoa, miten monta salakuoppaa tielle osui. Yllä oleva kuva oli jo yksi niistä. Siinä Marie Antoinettella on ruusuja maljakossa ja kädessään. Hänen hiustensa koristeena on strutsinsulkia. Hänellä ei ole kuristavaa "suurta korsettia", joka oli kuninkaallisten tunnus ja etuoikeus.

Väärin, kaikki väärin. Ruusut olivat Itävallan tunnuskukkia. korsetti kuninkaallisten tunnus ja strutsinsulat kalliita.


Tällä kohtaa jysähti - maalaus on Vigé-Lebrunin. Marie Antoinettesta oli tullut kuningatar ja äiti. Hän oli saanut mieheltään kuninkaalta lahjaksi Pikku Trianonin, jossa hän saattoi pukeutua vapaammin. Korsettien kahleista irtautuneena hän toi muotiin musliinipuvut ja olkihatut. Kansa ja hovi raivostuivat. Aatelisto piti pystyä erottamaan tavallisesta väestä asunsa perusteella - ja tässä maalauksessa kuningatar pukeutui kuin maalaistöllikkä. Lisäksi Ranskan kuuluisa silkkiteollisuus romahti (pitää muistaa, että vaikka ihmiset raivosivat, he myös seurasivat jokaista muotioikkua). Musliini tuli Englannista, joka myös oli vihollismaa. Lisäksi asu katsottiin säädyttömäksi, ja tässä vaiheessa kuningatar sai niskaansa kaikki häpäisevät syytökset lesbosta alkaen.

Viimeinen herja. Kuningatar on vankilassa Tuileriesissä ja kuningas on mestattu. Ranska on jo tasavalta. Aikaisemmin kuninkaan kuolemaa seurasi kuuden kuukauden suruaika, jolloin koko maa pukeutui mustiin. Nyt vain kuningatar uskalsi tehdä sen (ja lisäksi musta oli Itävallan lipun toinen väri). On mahdollista, että tämä muotokuva vei Marie Antoinetten Conciergerien vankilaan ja mestauslavalle.

Lukemisen arvoinen ja ajatuksia herättävä kirja.

Amos Oz: Kuolemaan asti

Kirja sisältää kaksi nuoruuden novellia ja sen huomaa.

Ensimmäinen novelli on synkkä, jotensakin kukkaiskielinen, Poen tyyliin kirjoitettu kertomus ristiretkelle lähteneestä ritarista, joka katsoo päätehtäväkseen juutalaisten tappamisen. Seurue pelkää kuitenkin, että heillä on joukoissaan piilojuutalainen ja kääntyy jahtaamaan toisiaan.Vaikka tarina on, Shakespearea siteeraten, "hupsun tarinoima, täys' ääntä, vimmaa, tarkoitusta vailla", on siinä ilmeisesti ansioita, koska se takertuu mieleen kuin suomalainen tango.

Toinen novelli on sijoitettu aikaan, jolloin Moshe Dayan oli Israelin puolustusministeri. Kertoja on ikääntyvä mies, jonka vainoharha ovat bolshevikit ja heidän maailmanlaajuinen salaliittonsa juutalaisia vastaan. Vainoharha onkin novelleja yhteen liittävä teema. Synkkä kertomus tämäkin; toivottavasti Amos Oz ei tavoittanut mitään perimmäistä juutalaisista, koska jos on, niin Gazassa käy kelvottomasti. (No, Israelin Suomen-lähettilään toistelema lausunto "syöpäpesäkkeestä, joka on leikattava" - tarkoittaen palestiinalaisia - on pelottavan lähellä näiden Ozin maanikkojen ajatuksia.)

Paul Theroux: Dark Star Safari

Therouxin viimeisin matkakirja (ja varmaan kaiken kaikkiaankin viimeiseksi jäävä) on jostakin syystä jätetty suomentamatta. Theroux matkustaa koko Afrikan halki pohjoisesta etelään halki vaarallisten seutujen, samoilla kulkuvälineillä, joita paikallisetkin käyttävät, tavaten kaikenlaisia ihmisiä spitaalisista Ugandan pääministeriin. Kun hän lopulta päätyy Johannesburgiin, loistohotelliin, lukkojen ja salpojen suojaan, hänen kaikki tavaransa varastetaan. Se sivistyksestä.

Theroux laajentaa näkymänsä Afrikasta 40 vuoden ajalle käyden paikoissa, joissa hän nuorena ja innokkaana rauhanjoukkojen jäsenenä opetti ja tavaten ihmisiä, jotka hän viimeksi tapasi nuoruudessaan. Hänen mielipiteensä länsimaiden tavasta kohdella Afrikkaa ja afrikkalaisen tavasta ottaa apu vastaan on kalttaava; hänen viikkojen aikana rakentuva mielipiteensä on, että Afrikka pitäisi jättää rauhaan, niin se pärjäisi omillaan. Hänen kokemuksensa "hyveen agenteista", kuten hän näitä apupataljoonia kutsuu, oikeuttaa tämän näkemyksen. Toisaalta monet hänen kohtaamansa ihan tavalliset afrikkalaiset oikeuttavat optimismin.

Eniten häntä närästää afrikkalainen tapa kutsua häntä nimellä mzee - vanhus. Hän täyttää Afrikassa 60 vuotta, ja sen ikäinen on siellä vanha, mutta Therouxilla on itsellään voimakas halu osoittaa, ettei tässä vanhoja olla, aito amerikkalainen neuroosi.

Ja niin - matkan viimeisellä etapilla Theroux, joka on selvinnyt hämmästyttävistä asioista, rosvojen väijytyksestä, melomisesta virtahepojoessa, matkustamisesta karja-autossa nautojen seassa, saa viimeisessä etapissaan pahan mahaloisen, josta hän ei kirjoittamisaikaan ole vielä toipunut.

Kiinnostava ja persoonallinen kuvaus Afrikasta, täynnä mieleen jääviä kohtauksia. Hyvä kirja hyvältä kirjailijalta.

Simon Sebag Montefiore: Nuori Stalin

Nuori Josif

Montefiore on niitä historioitsijoita, joita kannattaa lukea; hyvin perusteellinen lähteiden käytössä, kykenevä kertomaan, mistä mikin tieto on kotoisin (ja koska hän ei tiedä jotakin), ja vieläpä kykenevä kertomaan hyvän tarinan.

Ja tämä tarina on hyvä. Kaikki tuntevat Joe-sedän (joka tosin sai raivokohtauksen, kun amerikkalaiset käyttivät sitä nimeä), kissankasvoinen, isoviiksinen, tutkimaton mies. Mutta nuori Stalin oli ainakin minulle yllätys. Uhkarohkea pankkirosvo ja naistennaurattaja, klassinen georgialainen rosvo, joka tunnettiin kapeavyötäröisestä, panostaskuin varustetusta tserkessitakistaan, valkoisesta viitastaan ja leveälierisestä mustasta hatustaan jopa Siperiassa, varsinainen pakotaituri ja revolveria heiluttava gangsteri.

Kirjassa Stalin kaappaa laivoja, ryöstää postivaunuja (mukanaan asetta heiluttelevien nuorten naisten joukko), jakelee avioliittolupauksia puolelle tusinalle naiselle ja siittää kaksi aviotonta lasta. Hänen rinnallaan Lenin vaikuttaa narrilta; kaljupäinen mies, joka jakelee kiukkuisia viestejä milloin Sveitsistä, milloin Pariisista. Kuuluisa lokakuun vallankumous oli myös pikemminkin farssi (siitä saisi muuten pahuksen hyvän komedian, jos joku uskaltaisi) - Lenin piti puheita päässään keikkuva peruukki ja lähti Talvipalatsia valloittamaan naamioituna peruukkiin, jonka hän oli siinä vaiheessa koettanut liimata päähänsä, kasvot käärittyinä sideharsoon ja nenällään jonkun muun silmälasit. Sitten hän otti hatun päästään ja peruukki liimautui hattuun ja lähti mukaan. Stalin heilutteli rakasta mauseriaan. Talvipalatsi vallattiin, koska kaikki olivat liian juovuksissa puolustamaan sitä - ja juovuksissa olivat kohta kaikki valtaajatkin. Bolshevikkineuvoston jäsenet yrittivät vimmatusti rikkoa tsaarin viinivarastoa torin kiviin saadakseen edes joitakin miehistään pysymään selvinä, kansa latki viinaa katuojista ja Lenin jakeli tappomääräyksiä kuin Herttakuningatar. Nauru tietysti loppui sitten, kun Lenin pääsi toteuttamaan määräyksiään.

Vaikuttava ja vakuuttava kirja.