Guy Gavriel Kay. The Lions of Al-Rassan

Guy Gavriel Kayn parasta antia ovat hänen historialliset fantasiaromaaninsa - fantasiaa on minimimäärä, lähinnä taivaan uudelleenkirjoittaminen - kuita on kaksi. Pidän erityisesti Bysantti-kirjoista ja tästä Espanjan Reconquista-kirjasta.

Kirjan uskonnot on tiivistetty harvinaisen elegantisti. Meidän islamimme palvoo tähtiä, kristinusko aurinkojumala Jadia ja Kindath, juutalaiset, kahta kuuta. Muuten suhteet ovat kuin historiassa, mukaan lukien se, että Al-Rassan on kulttuurin helmi, mutta kristittyjen hyökkäys tuo Saharan aavikoilta tiukat fundamentalistit, joten Al-Rassan häviää taistelun, voitti kumpi uskonto tahansa. Kauneus ja kulttuuri ovat mennyttä.

They mourn for the passing of lions,
For the ending of Al-Rassan the Beloved,
Which is gone.

Säkeet ovat erään päähenkilön runosta. Kirja rakentuu kahden sankarin ympärille. Toinen on hyvin tunnettu historiasta ja vielä enemmän espanjalaisista taruista - El Cid. Toisen Kay on luonut hänen vastapoolikseen - Ammar ibn Khairan, runoilija ja hovimies, joka surmasi Silvenesin (historiassa Cordoban) viimeisen kalifin. Molemmat ovat todellisuutta suurempia sankareita olematta silti pönäköitä tai naurettavia. Tällä tavalla sankarirunoutta kirjoitettiin viimeksi Beowulfin aikaan (tai mahdollisesti "Tarussa sormusten herrasta"). Heidän ympärillään on hämmästyttävä määrä muita henkilöitä; valloittajakuningas Ramon, Al-Rassanin kuninkaat Almalik (leijonaksi kutusttu) ja Badir, Ragosan (eräs Al-Rassanin kaupunkivaltioista) Kindath-pääministeri, ja tarinan vahvat naiset, Jehane, Kindath-lääkäri, kuningatar Inez, Rordigo Belmonten (El Cidin) puoliso Miranda ja muita. Juoni kiertyy ja mutkittelee henkeäsalpaavin kääntein. Heikkona kohtana voisi pitää Kayn taipumusta tehdä hattutemppuja ja pitkittää niiden paljastamista - hän olisi saanut luottaa enemmän omaan tekstiinsä.

Amos Oz: Täydellinen rauha

Edellinen Ozin kibbutsi-kirja "Ehkä jossain muualla" oli kesäkirja. "Täydellinen rauha" on talvikirja, ja kibbutsin talvi pimeää, märkää ja ukkosta. Vuosi on 1965; ei mikään sankarillinen vuosi, sota takana, toinen tulossa (vaikka sitä henkilöt eivät tietenkään voi tietää). Kibbutsin maailma on ahdas ja pikkumainen; juoruja, sotahulluja, arabinvihaajia. Oz ei säästä henkilöitään, vaikka hän itse on asunut kibbutsissa koko aikuisikänsä (tai ehkä juuri sen vuoksi).

Udi ja Anat asuvat huoneistossa, jonka Udi on kalustanut - Udi on ryöstellyt arabikylää, jonka asukkaat on karkotettu, ja haluaa kaivaa hautausmaasta arabiluurangon linnunpelätiksi kasvimaalleen:

Heidän ympärillään kasvoi tyhjiin ammusten kuoriin istutettuja taimia. Hyllyillä oli kaiken kokoisia ja muotoisia kuparisia kahvimukeja, osa nokisen mustia, osa hopeankiiltäviä. Kahvipöytää koristi antiikkinen vesipiippu ja kolhuinen kypärä, josta versoi vaeltavaksi juutalaiseksi kutsuttu kasvi. Ulko-oven sisäpuolella törrötti useita kaarevia itämaisia tikareita. Katosta riippui konekiväärin panosvyön varassa kattokruunu, joka oli tehty kolmeen vaarattomaksi tehtyyn käsikranaattiin istutetuista lampuista. Matot ja matalat tuolit olivat kaislaa. Pöytänä toimi tyhjän ammuslaatikon päälle asetettu, kuparinen, arabikoukeroin koristeltu tarjotin.Anat tarjosi kahvia pienistä, mustista kupeista, joista levisi kardemumman aromikas tuoksu.

Täydellinen rauha on Jonatanin haave, ei kibbutsin todellisuutta. Jonatan on naimisissa Rimonan kanssa, mutta avioliitto on kulissi, koska kaksi lasta kuoli syntyessään. Jonatan haaveilee mistä tahansa muusta paikasta kuin kibbutsi; Rimona haaveilee Afrikasta, josta hän lukee kirjoja. Talviyönä kibbutsiin putkahtaa mies, joka on märkä ja laiha kuin erämaan susi. Hän päätyy kolmanneksi Jonatanin ja Rimonan avioliittoon. Sitten Jonatan toteuttaa haaveensa ja katoaa.

Jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin kibbutsiin oli ilmestynyt vieras mies ukrainalaispaidassa ja paimenhuilu mukanaan. Hän rakastui Jonatanin tulevaan äitiin Havaan, soitti rakkauslauluja, puhui vuolaasti ukrainaksi ja heittäytyi Havan tielle kaikkialla. Havalla oli jo suhde Jolekin, johtavan poliitikon kanssa. Hän tuli raskaaksi ja muutti Jolekin asuntoon. Benjalla oli vartiovuoro kibbutsin (silloin) ainoan aseen, ruostuneen revolverin, turvin. Hän väijyi Havaa, ampui tätä kolmasti, meni sitten navettaan ja ampui Jolekia kerran ja kibbutsin sonnia kahdesti ja lopulta omaan päähänsä. Yksikään laukaus ei osunut. Kolmekymmentä vuotta myöhemminkin Benjasta puhuttiin, vaikka hän oli paennut Amerikkaan, tullut upporikkaaksi ja omisti Floridassa hotelliketjun: "Ajatella, ei osunut sonniin puolentoista metrin päästä! Ja sonni ei sentään ole mikään tulitikkulaatikko." Kun Jonatan katoaa, Jolekin suurin huoli on, kumpi heistä oli Jonatanin isä ja onko tämä lähtenyt Floridaan. Hava raivoaa Jolekille, joka oli auttanut Benjan pakoon. Nuori Azariah, talvinen muukalainen, haluaa naida Rimonan, tulla tunnustetuksi Israelin parhaana puhujana ja päästä pääministerin korvaamattomaksi avustajaksi. Ja Jonatan - armeijan maastopuvussa ja Uzi selässä - etsii täydellistä rauhaa autiomaasta.

Tuskastunut, ironinen ja kiihkeä kirja - Ozilla on viha-rakkaus-suhde kotimaataan ja yhteisöään kohtaan.

Fritz Leiber: Our Lady of Darkness

Fritz Leiberiltä on käännetty joitakin Lankhmar-tarinoita (kiitos, Vaskikirjat!), mutta Suomessa on jäänyt huomiotta, että hän oli elegantti suurkaupungin kauhua kuvannut kirjoittaja. Our Lady of Darkness on tiivis pikku teos, jonka ahdistavaa tunnelmaa on vaikea ylittää - M.R.James voi onnistua parhaimmillaan hyvin erilaisessa ympäristössä, mutta kaupunkikuvauksissa ei kukaan.

Kirjassa Frantz-niminen alkoholiongelmasta toipuva, halvoilla kauhutarinoilla itsensä elättävä kirjailija (ihmeellinen yhteensopivuus Fritz Leiberin kanssa) asuu vanhassa hotellista vuokra-asunnoiksi muutetussa talossa. Hän on löytänyt antikvariaatista yhteen sidotut tuntemattoman de Castries -nimisen kirjailijan Megalopolis-nimisen kirjan, jossa pohditaan sitä, miten suurkaupungit synnyttävät pelkällä olemassaolollaan paramentaalisia olioita, ja kesken jääneen päiväkirjan, jonka Frantz epäilee olevan Clark Ashton Smithin kirjoittama - koko kirja on täynnä sisäpiirin viitteitä. Kun Frantz tulee katsoneeksi ikkunastaan kiikarilla San Franciscon siluettia, Corona Heights -nimisellä kukkulalla hahmo näyttää vilkuttavan hänelle. Ja kun hän lähtee uteliaana kiipeämään Corona Heightsille ja koettaa löytää oman ikkunansa, tunkeilija onkin siellä... Ja mikä rakennus olikaan päiväkirjassa mainittu 607 Rhodes?

Frantzin odysseia kauhun maailmaan kestää loppujen lopuksi vain vuorokauden, mutta lukijakin alkaa katsoa epäluuloisesti pysäköityjä autoja ja varoa jättämästä kirjoja levälleen pimeän jälkeen. En uskalla edes kuvitella, millainen kirjan vaikutus on San Franciscossa asuviin ihmisiin.

Jay Parini: Viimeinen asema

Olen tiennyt vuosia, että Leo Tolstoi koki ristiriitoja perheensä kanssa ja pakeni lopulta kotoaan kuollakseen mitättömällä maalaisasemalla Astapovossa kaikkien hylkäämänä. Olen ajatellut vanhaa miestä yksinään jossakin jumalanhylkäämässä kolkassa.

Olen ollut väärässä. Leo Tolstoi oli yhden miehen ratsastava mediasirkus. Jay Parini on kirjaansa varten käynyt läpi kaikkien Tolstoin perheenjäsenten, tolstoilaisten ja kaikkien muidenkin ("Jokainen palvelustyttökin kirjoittaa päiväkirjaa", sanoi Sonja Tolstaja kitkerästi) päiväkirjat, kirjeet ja muistelmat. Tolstoilla oli paossaan mukanaan henkilääkärinsä, ja kun hän joutui keuhkokuumeen vuoksi jäämään junasta Astapovossa, hänet majoitettiin asemanhoitajan vierashuoneeseen ja päivässä paikalle kerääntyi sukulaisia, toimittajia, viranomaisia ja kasakoita pitämään järjestystä. Venäjän rautatiet järjesti erikoisjunia ja telttoja majoitustiloiksi, valokuvaajat vaanivat kuin haukat. Sonja-vaimo saapui yksityisjunalla ja asui salonkivaunussa - tolstoilaiset estivät häntä tapaamasta miestään kunnes tämä oli jo koomassa ja kuoli.

"Viimeinen asema" kuvaa karmivasti tätä ympäristöä, jossa jokainen vahti ja vakoili toistaan (nuori Bulgakov palkattiin Tolstoin sihteeriksi nimenomaan vakoilemaan suurta miestä; hänelle annettiin päiväkirja, jossa oli kalkkeeripaperit ja hänen piti toimittaa kopiot joka päivä tolstoilaisille)- ainoa, mikä yhdisti tätä joukkoa oli yhteinen viha Tolstoin vaimoa kohtaan. Sonja puolestaan sai hysteerisiä kohtauksia, yritti tehdä itsemurhaa ja koetti parhaansa mukaan estää Tolstoita tekemästä testamenttia lastensa vahingoksi (ja epäonnistui).

Minun on vaikea olla asettumatta Sonjan puolelle (kirjan miljöössä on otettava puolia - kaikki ovat niin kiihkeästi jollakin puolella); hän sentään sai 13 lasta Leolle ja taisteli lastensa puolesta. Leo Tolstoin kuuden renkaan mediasirkuksessa ei ole ihme, jos vaimo kävi hysteeriseksi. Toisaalta kirjan mittaan alkaa Tolstoi säälittää; hänen ristiriitansa kreivinä köyhälistö silmien edessä oli aivan aito. Raapivaa luettavaa.

Sonja Tolstaja kurkkimassa Astapovon aseman ikkunasta, kun hänet on estetty menemästä miehensä luokse.

Timo Malmi & Ari Järvelä: Tampere tulessa 1918

Kansalaissodasta ja erityisesti Tampereesta on ilmestynyt muutama kirja. "Tampere tulessa" tuo esiin henkilökohtaisen näkökulman. Kirja koostuu muistelmista, päiväkirjoista, kirjeistä ja raporteista Tampereesta käytyjen taistelujen ajalta. Muistitietoa on vähän ja kyseessä ovat tapahtuma-aikana 14-vuotiaat, mutta varsinkin ruotsalaisten vapaaehtoisten päiväkirjat ja kirjeet ovat uutta tietoa ja tapahtumien järjestäminen päivittäin ja tutkijoiden yhteenvedot jäsentävät kirjan.

Olen kotoisin Tampereelta ja kuullut lapsuudesta alkaen iäkkäiden sukulaisten muistoja, mutta en silti ole onnistunut todella mieltämään, miten raivokkaita taistelut olivat. Vakavoittava kokemus. En enää koskaan katso kaupunkiani aivan samoin silmin. Toisaalta oman suvun yhteydet antavat kirjalle väriä. Kun luin kuvausta siitä, miten Näsinlinnasta taiteltiin ja kumpikin puoli vuorollaan valloitti kalliot, muistan, että eräs taistelua paennut punainen oli isosetäni - silloin 15-vuotias. Toisaalta valkoisten puolen sotilas kuvasi, miten Ratinanniemi puhdistettiin:

Tuntui yksinään epämiellyttävältä mennä tarkastamaan taloa ja tyydyin heittämään käsikranaatinovesta sisään.Se räjähti sisällä ja ikkunat putosivat helisten alas. Oveen oli kirjoitettu liidulla "Italian alamainen". Epäilen tämän ilmoituksen todenperäisyyttä.

Ei olisi pitänyt. Minettien jäätelöntekijäsuku asui sisukkaasti Ratinasa toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti - Minettejä on Tampereella yhä. Mieheni muistelee kaiholla Minetin tytärtä, joka oli 50-luvulla Tampereen kaunein tyttö.

Ruotsalaisten vapaaehtoisen osuus saa minut vieläkin kiristelemään hampaitani. Päiväkirjojen mukaan he eivät tulleet Suomeen mistään ideologisista syistä, vaan - kuten eräs heistä kirjoitti - näyttääkseen, miten hyvin ruotsalainen taistelee sadan rauhanvuoden jälkeen. (Ei ainakaan ideologisista syistä - ainakin päiväkirjan kirjoittaja halveksi yhtäläisesti kaikkia suomalaisia. Punaiset kaatuneet olivat hänen mielestään "villejä ja eläimellisiä" ja valkoiset - eli hänen oman puolueensa upseerit - "suomalaismongoleita", vaikka hän armollisesti myönsi, että ruotsia osaavista jotkut olivat "melkein ihmisiä".)

Jälkisanojen mukaan Tampere on noussut Euroopan historian suurten sotakaupunkien joukkoon: Varsova, Madrid, Stalingrad, Leningrad, Berliini ja Tampere. Näiden intensiivisten sivujen lukijana minun on oltava samaa mieltä.

T.F.Powys: Herra Westonin hyvää viiniä

Herra Weston on ehdoton luettava marraskuussa. Kerron kättelyssä, että kirja on uskonnollinen allegoria, mutta ei se mitään - niin on Lewisin Narnia-sarjakin. Folly Downin kylä viettää marraskuun iltaa, kun aika pysähtyy ja Jumala tulee vierailulle. Jumala esiintyy vaeltavana viinikauppiaana, herra Westonina, jolla on seuranaan nuori avustaja - Michael (enkeli luonnollisesti). Herra Weston myy kahta viinilaatua, rakkautta ja kuolemaa. Ennen kuin aika rupeaa taas seuraamaan luonnollista kulkuaan Folly Downissa, molemmat laadut ovat tehneet kauppansa.

Kirja on hellyttävä ja hauska. Maalaisten elämä kiertyy luonnollisten asioiden ympärille - oluen ja sen, mitä mukavien tyttöjen kanssa voi tehdä tammipuun vuoteella. Tammi kasvaa Folly Downin keskellä ja se on maallisten ilojen symboli. Rouva Vosper on tarinan paholainen, joka auttaa viettelemään kylän tyttöjä saadakseen sitten pilkata heitä. Pastorin tytär Tamar on lapsena rakastunut enkelin kuvaan ja on siitä lähtien odottanut enkeliä, jonka kanssa viettää häitään. Nuori Luke saarnaa eläimille ja on rakastunut Jennyyn. Jennyn isä on kapakoitsija, joka lupaa Jennyn Lukelle sitten, kun tämä saa kaivonsa täyteen viiniä. Tietäähän sen, miten käy, kun kylään tulee enkeli ja viinikauppias... Tosin herra Weston ei tuo pelkkää iloa, hänellä on autossaan leijona, joka jakaa rangaistuksia pahoille.

Vain kaksi ihmistä koko kylässä tunnistaa herra Westonin oikean olemuksen, ja he ovat maan sorretuimmat; suntio Grunter ja rouva Vosperin sorrettu aviomies. Herra Westonin ja Michaelin lähtö tuovat minulle aina mieleen toisen kirjan, jossa outo vieras poistuu näyttävästi; Bulgakovin Saatana jättää Moskovan myrskyssä, herra Weston Folly Downin tulessa.

Stefan Nyman: Anna online

Onpa kauniisti klassinen kummitustarina nykyaikaisissa kehyksissä! Todella upea näyte nykyään harvinaisesta kirjallisuuden lajista. Turhat koristeet puuttuvat, tarina on hiottu yksinkertaiseksi. Turku naakkoineen on sopiva ympäristö - esimerkiksi Helsinki ei kerta kaikkiaan olisi oikea paikka tälle tarinalle.

Samuel ja Pentti ovat opiskelijoita ja lapsuudenystäviä. He tapaavat Annan, joka on muuttanut Suomeen 12-vuotiaana vanhempiensa kuoltua. Samuel juo liikaa, Pentti näkee outoja unia. Anna ja Samuel keskustelevat tietokoneen välityksellä, kunnes Samuel alkaa epäillä, että tietokoneen Anna ei olekaan tosielämän Anna.

Tarinassa on kauhua, ahdistusta, rakkautta, tuhat naakkaa ja muutama kovakuoriainen. Ehdottoman suositeltava kauhukirjojen ystävälle.

Irene Némerovsky: Veren polte

Ihmeesti Némerovskyn jäljiltä löytyy käsikirjoituksia sen jälkeen kun "Ranskalainen sarja" oli menestys. Tämän pikkukirjan hän oli ilmeisesti lähettänyt julkaistavaksi sodan aikana, ja kustannusvirkailija oli kiireesti työntänyt käsikirjoituksen hyllyn perälle. Sieltä se nyt on löytynyt.

"Veren polte" on ranskalaisen, sulkeutuneen ja ahtaan maalaiselämän kuvaus, samaa maata kuin Balzacin "Eugene Grandet" tai Stendhalin "Punainen ja musta". Claudelin "Harmaat sielut" käy myös vertailukohteesta. Töykeiden, lähes mykkien ihmisten sisällä kiehuu ja tunteet purkautuvat äkillsiesti jopa väkivaltaan.

Silvioksi kutsuttu maalaismies on palannut kotikyläänsä viettämään vanhuuttaan. Hänen serkkunsa on ollut onnellisissa naimisissa kaksikymmentä vuotta, ja nyt heidän tyttärensä on avioitumassa. Serkku Héléne on nuorena nainut vanhan ukon, mutta odotuksen vuosien jälkeen vanhus kuoli ja Héléne pääsi naimisiin rakastettunsa kanssa. Pari haluaa tyttärelleen Colettelle samaa onnea, mutta Silviossa herää epäilys, kun hän parin avioliittovuoden jälkeen näkee Coletten odottavan kuumeisena toista miestä. Samaa naistenhurmaajaa katselee myös Brigitte, orpo, joka on naitettu vanhukselle. Ja sitten Coletten aviomies hukkuu kotiin palatessaan ja Silviollakin on omat salaisuutensa.

Elegantti kahden kolmoisdraaman kuvio, jossa tarina kiertyy kuin simpukan spiraalikuori.

Stephen Jay Gould: Hirmulisko heinäsuovassa

Varsinkin verratessa "Kutistuvaan turskaan" Gouldin esseetyyli tulee hyvin esiin. Hän on varmaan tunnetuin maallikkoyleisölle evoluutiosta kirjoittanut tiedemies. Kirjoittajana hän liittyy paremminkin esseekirjoittajien monisatavuotiseen ketjuun )Joseph Addison, Richard Steele) kuin niihin tieteen harjoittajiin, joiden vilpitön tarkoitus on tuoda tieteensä tulokset lukijan ulottuville mahdollisimman selkeästi.

Gouldin esseet ovat kiinnostavia, usein hauskoja ja täynnä tietoa aiheistaan. Hänellä on valtavan laaja yleissivistys ja tietämys historiasta ja kirjallisuushistoriasta. Hänellä on myös halu osoittaa taitonsa liittämällä yhteen kaksi tai useampia äkkiä katsoen kaukana toisistaan olevia seikkoja jokseenkin taiturimaisesti - kuin jonglööri tarttuisi pöydällä oleviin eaineisiin ja heittelisi niitä ilmaan. Taituruus alkaa väsyttää, jos siitä tulee itsetarkoitus. Tämä piirre näkyy paremmin nyt, kun Gouldin aiheet ovat jo yleistä tietoa ("Hirmulisko heinäsuovassa" on julkaistu ensimmäisen kerran 1995), kuin silloin, kun kaikki kirjassa oli uutta ja tuoretta.

En tarkoita, etteikö häntä pitäisi tai kannattaisi lukea; hänen esseensä vain voivat olla hiukan häkellyttäviä, varsinkin yhtäjaksoisesti luettuina. Ne toimivat varmaan paremmin silloin, kun niiden tarkoitus oli vetää puoleensa lehden lukijoiden huomio. Silloin sellaiset oudot otsikot kuin "Jos kuninkaat voivat olla erakoita, niin me kaikki olemme apinan setiä" toteuttivat tarkoituksensa. (Jokaisen luvun nimellä on tosin täysin järkevä merkitys, joka paljastuu, kun on lukenut esseen - tässä tapauksessa kuningasravut ovat erakkorapujen sukulaisia, ja kysymys on haarautumisen tapahtumisesta sukupuussa.)

Katja Bargum & Hanna Kokko: Kutistuva turska

Erinomainen ja havainnollinen kirja evoluutiosta ja sen ihmeistä. Evoluutiota käsittelevissä kirjoissa esitetään usein samoja esimerkkejä, mutta Katja Bargum ja Hanna Kokko oat löytäneet aivan uusia ja havainnollisia esiteltäviä. Amatsonimollit, merihevoset ja Kauain sirkat ovat mainioita näytteitä evoluution toiminnasta ja maailman oudoista piirteitä ja kirjoitustapa on selkeää ja helposti omaksuttavaa sotkeutumatta tieteellisiin käsitteisiin yhtään enempää kuin on aivan välttämätöntä.

Evoluutio on - olen huomannut - sekä tunteita herättävä että vaikea aihe vielä nykyäänkin, 150 vuotta Darwinin ajoista. Sen vuoksi tällaisia kirjoja on hyvä saada. Ja koska fossiilit tuntuvat olevan maallikoille vaikeita niihin liittyvän aikajanan vuoksi, on mainio asia, että kirjassa nojataan viime vuosien ja tämän päivän esimerkkeihin. "Kutistuvan turskan" toivotan sekä niiden käsiin, joissa evoluutio on hankala asia, että niille, jotka yksinkertaisesti nauttivat lukiessaan uusimmista löydöistä.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Mazzarella on kirjoittanut kuvauksen isoäitinä olemisesta (erityisesti isänäitinä olemisesta - ruotsin kielessä sanoilla on ero) laajassa ja kansainvälisessä suvussaan.

Olisi muuten kiinnostava tietää, onko Mazzarellan huomaama ero suhtautumisessa farmoriin ja mormoriin yhtä suuri suomalaisten parissa, koska suomenkielessä sanat eivät eroa toisistaan?

Havaintojani:

- Mazzarellalla on epätavallinen kyky tiivistää ajatuksensa anekdootteihin ja erittäin hauskoihin anekdootteihin. Kadehdin niitä, jotka käyvät hänen luennoillaan.

- Hän on jopa vaikeasti ja tuskallisesti ruotinut hankalia sukulaisuussuhteita säästämättä hiukkaakaan itseään (ehkä erityisesti syyttäen juuri itseään?)

- Mazzarella on kirjassaan käynyt läpi tapauksia, ajatuksia ja tunteita, joita hän oman tunnustuksensa mukaan ei ole pystynyt puhumaan läheistensä kanssa. Nyt hän tilittää nämä tunteet kirjassa, josta läheiset saavat lukea ne samalla kuin suuri määrä naapurieta, tuttavia ja ventovieraitakin. On hyvä asia saada nämä asiat pöydälle. Mietityttää kuitenkin, onko tämä juuri se tapa, jolla läheiset haluavat nämä asiat saada tietoonsa. Onko Merete Mazzarella poikkeuksellisen rohkea nainen - vai ehkä pikemminkin pelkurimainen? Joitakin asioita on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Laurent Gaudé: Kirottu suku

Kirja, joka on pieni, hiottu ja yksinkertainen kuin Välimeren rannalta poimittu kivi. Ei ihme, että näin eteläitalialaisen tarinan on kirjoittanut ranskalainen - ulkopuolelta kokee voimakkaimmin.

Kirja alkaa Montepuccion kylässä vuonna 1875 ja samassa kylässä se päättyykin melkoista myöhemmin. Paikkakunnan pikkurikollinen on joutunut vankilaan 15 vuoden tuomiota istumaan. Häntä pitää yllä vain unelma Filomena Biscottista ja tämän omistamisesta. Kun Luciano vapautuu, hän ratsastaa Montepuccianoon toteuttamaan haaveensa tietäen, että heti sen jälkeen hänet surmataan.

Kaikki käy kuten Luciano toivoi yhdellä pienellä erolla; hän tyydyttää haaveensa Filomenan sijasta tämän sisaren Immaculatan kanssa. Immaculata synnyttää pojan ja kuolee. Kyläläiset vaativat, että pappi tappaa vastasyntyneen - kuka sitä kaipaa? Pöyristynyt pappi kieltäytyy. Pojasta kasvaa rikollinen, murhamies ja rikas. Montepucciosta hän ei silti pääse irti.

Tarina jatkuu yksinkertaisten ihmisten yksinkertaisena kronikkana Montepuccion auringon paahteessa, elämässä, jonka kohokohtia ovat pastan syönti ja juhlat meren rannalla ja jonka väistämätön ainesosa ovat köyhyys ja kuolema. Kylä kasvaa, turistitkin tulevat, mutta montepucciolaisten ydin ei muutu minnekään.

A.H.Tammsaare: Surmatulet

"Surmatulet" elää suurlakkovuotta 1905. Suomessa vuosi meni melkoisen järjestyneesti, mutta Virossa todella kapinoitiin: alas lyötiin vanha maailma - ainakin hetkeksi. Minulla oli lukiessa vaikeuksia hahmottaa, että tässä todella oli vasta vuosi 1905 eikä vuosi 1917. Virossa haettiin vapautta paljon väkivaltaisemmin maaorjuuskauden vuoksi; kartanot ja moisiot paloivat. Kasakat ampuivat sadoittain ihmisiä, toisia ruoskittiin.

Indrek on reputtanut yliopistotutkintonsa ja asuu Tallinnassa vähissä varoissa. Hän joutuu mukaan politiikkaan, kun kaupunki alkaa kuohua ja vuokraisäntä on innokkasti politikoimassa. Aatteet tulevat iholle asti, kun Indrekin vanha koulutoveri osoittautuu poliisin nuuskijaksi ja vuokraisännän tytär syttyy sekä aatteen palolle että Indrekille. Tammsaare ei ole varsinaisia aatteen miehiä. Hän katselee sivusta kaupungin vallannutta huumaa ja tekee vapauden koomiseksi palauttamalla retoriikan yhtä mittaa takaisin maanpinnalle pienillä havainnoillaan - kun ihmisiä kuolee kasakoiden luoteihin, innokas Kristi-neitonen tulee ammutuksi kankkuun. Ja suree ja itkee, koska muut pilkkaavat häntä saunassa. (Yleiset saunat olivat arkipäivää vuoden 1905 Tallinnassa kuten kaiketi vieläkin.)

Tragediaksi vallankumous muuttuu, kun maaseudulla vimma leviää Vargamäelle. Vanha Andres luki "Koulutie"-osan lopussa Jobin kirjaa. "Surmatulien" lopussa hän on itse Job ja haastaa Jumalan.

Vaikuttaa harmittavasti siltä, että kustantaja on jättänyt sarjan kesken. Jäljellä on vielä kaksi osaa, mutta niistä ei ole mitään tietoa - kysyin suoraan Otavastakin, mutta vastausta en ole saanut. Vahinko. Sarja on kuin sillan kaari, joka alkaa jäntevästi ja loppuu tyhjään.

Jaan Kross: Vastatuulen laiva

Kross on eläytynyt uskomattomasti harvinaisen vastahankaiseen elämään. Bernhard Schmidt oli linssinhioja ja keksijä, joka syntyi Viron Naissaaressa ja kuoli 30-luvulla Saksassa mielisairaalassa. Hän menetti oikean kätensä tapaturmassa jo poikavuosinaan.

Erakkomaisen miehen elämän kertominen ei varmaan ole ollut helppoa; kirja on hyvin intensiivinen kuvaus siitä, miten Kross tapaa eri henkilöitä, jotka olivat liittyneet Schmidtin elämään, ja välillä Schmidtin omia ajatuksia. Kirjasta tulee läpi, millaista on olla nerokas henkilö, joka ei koskaan saa ideoitaan läpi (Big Schmidt -nimellä tunnetut peililinssit on Schmidtin jälkeen jääneiden suunnitelmien mukaan hiottu vasta hänen kuolemansa jälkeen), joutuu elämään köyhyydessä ja rikkinäisessä Saksassa ja lopulta kuolemaan "kaksimetristen russakoiden ympäröimänä" mielisairaalassa. Kross kuvaa Schmidtin viimeiset ajat yhä kasvavana, fyysisenä vastenmielisyytenä Saksan natsismia vastaan ja herättää epäilyksen siitä, että Schmidt on voinut olla natsien eutanasiaprojektin uhri (hemmetti, yksikätinen lasinhioja, joka huutaa päiväkausia täyttä kurkkua sanoja, joita kukaan ei ymmärrä, eli viroa - Krossin tulkinnan mukaan juuri noista kaksimetrisistä russakoista).

Tässäkin kirjassa on Krossin teema heikosta toivon langasta, joka perustuu nippuun paperia jonkun pöytälaatikossa. Tällä kertaa ne paperit otettiin esiin; Schmidtin korjauslinssit tulivat käyttöön peilikaukoputkissa. Sen sijaan vastatuuleen purjehtiva laiva lienee peräisin parista mustiinpanokirjan rivistä - Krossin kirjassa sellainen rakennettiin Naissaaressa, mutta se ei ole säilynyt. Kiehtova kapistus.

Jyrkkä ja voimakas kirja.

Lennart Meri: Hopeanvalkea

Meren täpötäysi kirja Itämeren vesireiteistä (hopeanvalkea tarkoittaa varjagien idäntietä Juutinraumasta Volgalle, jonka keskiössä Viro oli). Kirja on niin täynnä kaikkea kielitieteestä arabimatkaajiin, Kaalinjären meteoriitista Tallinnan vanhoihin nimiin, että tuntuu kuin ottaisi jauhosäkistä lusikallista ja koko säkki kaatuisi pöydälle. Ei tiedä, mitä poimisi, mitä valitsisi. Äärettömän täynnä asiaa, äärimmäisen kiehtova, mutta yhdellä lukemisella ei osaa sulloa kaikkea sinne, minne se kuuluu tai mihin mikin kuuluu. Ei ihme, että krijaa sanotaan "kontroversiaaliseksi". Suurin osa vaikuttaa kyllä todelta (vaikka samojedien "tulimeren" suhteen luotan mieluummin Brita Polttilaan), mutta aiheesta olisi saanut ainakin kolme kirjaa.

Kiehtovan kimmeltävää, muinaisajoista nykyhetkeen kurkottavaa tiedettä ja runoa.

Jane Austen: Viisasteleva sydän

"Viisasteleva sydän" ("Persuasion") on viimeinen romaani, jonka Austen kirjoitti itse loppuun ennen kuolemaansa ja osittain sairautensa aikana. Se on myös hänen ainoa romaaninsa, jossa pääpri ei rakastu ensimmäistä kertaa, vaan heitä ovat erottaneet pitkät synkät vuodet sen jälkeen, kun maailmanmieliset sukulaiset ovat taivutelleet Annen (päähenkilön) antamaan rukkaset.

Tästä huolimatta kirja on lämmin, mutta sitä leimaa hiukan surumielinen, melankolinen sävy, johon sopii se, että tapahtuma-aika on syksy. Minusta kirjaa pitää lukeakin syksyllä - nämä kaksi asiaa kuuluvat yhteen, "Viisasteleva sydän" ja syksyn värit ja kypsä tunnelma.