Stephen Jay Gould: Hirmulisko heinäsuovassa

Varsinkin verratessa "Kutistuvaan turskaan" Gouldin esseetyyli tulee hyvin esiin. Hän on varmaan tunnetuin maallikkoyleisölle evoluutiosta kirjoittanut tiedemies. Kirjoittajana hän liittyy paremminkin esseekirjoittajien monisatavuotiseen ketjuun )Joseph Addison, Richard Steele) kuin niihin tieteen harjoittajiin, joiden vilpitön tarkoitus on tuoda tieteensä tulokset lukijan ulottuville mahdollisimman selkeästi.

Gouldin esseet ovat kiinnostavia, usein hauskoja ja täynnä tietoa aiheistaan. Hänellä on valtavan laaja yleissivistys ja tietämys historiasta ja kirjallisuushistoriasta. Hänellä on myös halu osoittaa taitonsa liittämällä yhteen kaksi tai useampia äkkiä katsoen kaukana toisistaan olevia seikkoja jokseenkin taiturimaisesti - kuin jonglööri tarttuisi pöydällä oleviin eaineisiin ja heittelisi niitä ilmaan. Taituruus alkaa väsyttää, jos siitä tulee itsetarkoitus. Tämä piirre näkyy paremmin nyt, kun Gouldin aiheet ovat jo yleistä tietoa ("Hirmulisko heinäsuovassa" on julkaistu ensimmäisen kerran 1995), kuin silloin, kun kaikki kirjassa oli uutta ja tuoretta.

En tarkoita, etteikö häntä pitäisi tai kannattaisi lukea; hänen esseensä vain voivat olla hiukan häkellyttäviä, varsinkin yhtäjaksoisesti luettuina. Ne toimivat varmaan paremmin silloin, kun niiden tarkoitus oli vetää puoleensa lehden lukijoiden huomio. Silloin sellaiset oudot otsikot kuin "Jos kuninkaat voivat olla erakoita, niin me kaikki olemme apinan setiä" toteuttivat tarkoituksensa. (Jokaisen luvun nimellä on tosin täysin järkevä merkitys, joka paljastuu, kun on lukenut esseen - tässä tapauksessa kuningasravut ovat erakkorapujen sukulaisia, ja kysymys on haarautumisen tapahtumisesta sukupuussa.)