Orhan Pamuk: Muita värejä

Kirjaan on koottu Pamukin vaihtelevia kirjoituksia parin sivun perhetarinoista Nobel-puheeseen asti. Ensimmäiset tarinat Rüja-tyttärestä saivat huuleni pyöreäksi ja kummastelen edelleen, miksi ne oli kokoelmaan liitetty. Todellinen anti alkoi maanjäristyksestä Istanbulissa. Kaksi esseetä - kuten monet myöhemmistä teksteistä - panivat miettimään monenlaista alkaen elämästä maaperällä, joka voi koska tahansa pettää, tarinoiden mahdolliseen allegorisuuteen asti kirjailijan elämässä, joka voi koska tahansa sortua (Pamuk on useita kertoja ollut vaarassa joutua vankilaan ja kun hän teki pohjatyötä kirjaansa "Lumi" varten, hänet pidätettiin ja hän odotti tyynen turkkilaisesti joutuvansa kidutettavaksi).

Pamukilla on hämmästyttävä kyky ajatellessaan panna muut ajattelemaan. Hänen esseensä Dostojevskista saivat minut lainaamaan kirjastosta mainittua kirjailijaa. Nobel-puhe kääntyi muistelmaksi kirjailijan isästä. "Nimeni on punainen" johdatti mietelmiin miniatyyrimaalauksista. Muutamat vinjetit New Yorkin elämästä jäivät vaivaamaan, varsinkin tarina turkkilaisesta, joka oli kadonnut ja kenties kuollut.

Pamuk on kirjailija, joka toteuttaa kirjallisuuden korkeimman arvon - häiritsee lukijan maailmankuvaa, ehkä jopa pysyvästi.

Toby Green: Inquisition

Alkajaisiksi täsmennän termejä. Minulla ei ollut tietoa kirjaa alkaessani, että inkvisitioita on kaksi. On paavin inkvisitio - kirjassa käytetään nimitystä "episkopaalinen". Ei sekään mikään kesy laitos ollut - se oli vastuussa paitsi Galilein vankeudesta myös Savonarolan polttamisesta - mutta se noudatti monia oikeuslaitoksen sääntöjä, kuten syytteiden lukeminen vangitulle, todistajien julkistaminen ja syytetyn oikeus saada puolustusajaja ja olla yhteydessä perheeseensä. Myös tuomiot olivat vaihtelevia - Galilei oli kotiarestissa erään kardinaalin luona suuren osan tutkintoaikaansa.

Aivan toinen tarina ovat Espanjan ja Portugalin inkvisitiot, joita Toby Greene käsittelee.

Kun espanjalaiset voittivat reconquistan - takaisin valtaamisen - Ferdinandin ja Isabellan aikana, heillä oli hallussaan teoriassa itsenäisiä kuningaskuntia, vaikka niitä hallittiin yhdessä, Kastilia, Aragonia, Andalusia, Granada. Myöhemmin avioliittojen kautta Portugal oli pitkiä aikoja Espanjan vallassa, samoin Sisilia ja Etelä-Italia ja luonnollisesti siirtomaat. Heidän katoliset kuninkaansa - Ferdinand ja Isabella ja heidän jälkeläisensä - perustivat erityisesti Isabellan tarmokkaan rippi-isän Torquemadan ehdotuksesta ja johdolla - inkvisition puhdistamaan Iberian niemimaan kaikesta muusta kuin puhtaasta katolisesta opista. Inkvisitio torjui paavin puuttumiset useista yrityksistä huolimatta. Sille annettiin valta käyttää kidutusta, pitää todistajat ja syytteet salassa, ja syytetyt eivät saaneet edes tietää syytteitä saati vastata niihin. Inkvisitio myös rahoitti toimintansa syytettyjen omaisuudella. Voi sanoa, että ennen Stalinin toimia maailmassa ei ollut toista järjestöä, joka olisi hallinnut yhtä absoluuttisesti ja yhtä voimakkaalla pelolla kuin Espanjan ja Portugalin inkvisitiot (ja yhtä korruptoituneesti).

Toby Greene keskittyy inkvisition toiminnan laajenemiseen, joka johtui osaksi byrokratian halusta pitää oma toimintansa yllä, ja osaksi sen toimien aiheuttamasta vainoharhaisuudesta, joka loi aina uusia "rikoksia" sen ulottuville.

Aluksi toiminta keskittyi puhdistamaan molemmista maista niiden runsat juutalais- ja maurilaisvähemmistöt, ensin pakkokäännytyksin, sitten karkotuksin. Sen jälkeen epäiltiin, että maahan jääneet käännynnäiset - conversot juutalaisten tapauksessa ja moriskot islamin - olisivat salaa vanhassa uskossaan ja lisäksi halusivat kukistaa valtion. Vähäisinkin merkki osoitti vakoileville naapureille ja inkvisitiolle, että kyseessä oli salajuutalainen tai salamuslimi. Monet varmaan olivatkin, mutta yhtä monet olivat vilpittömästi kääntyneet. Kirja on täynnä karmivia esimerkkejä vähäisistä seikoista, jotka veivät ihmiset polttoroviolle tai kaleereille. Afrikan Guineassa työskentelevä portugalilainen raahattiin Lissaboniin ja poltettiin, koska hän oli helteessä pukeutunut kaapuun eikä portugalilaisvaatteisiin. Selvä islamin merkki. Nainen poltettiin, koska vakoileva naapuri oli yllättänyt hänet pesemästä tukkaansa - yleensäkin jokainen peseytymisyritys tuomittiin, koska sekä juutalaiset että muslimit tapaavat peseytyä ennen rukouksia ja juhlia - puunhakkaajalle riitti, että hänet nähtiin huuhtomassa hikisiä kasvojaan suihkulähteessä.

Kun aika kului, ryhdyttiin penkomaan ihmisten sukujuuria. Jopa kahdensadan vuoden takainen epäilys esti vähäisenkin viran saamisen tai avioliiton tällaisen viran haltijan kanssa - sukututkimuksia tehtiin parikymmentäkin vuotta, ja jokainen hankittu paperi laskutettiin epäillyltä. Ja sitten luterilaiset! Englantilaisia Maria Verisen aikana polttanut "musta munkki" joutui itse elinikäiseen vankeuteen kirjoitettuaan katekismuksen - evankeliumin sitaatit olivat selvästi luterilaisia sävyltään.

Tätä voisi jatkaa, mutta yhteenveto on, että karkotettuaan maasta, poltettuaan roviolla tai pakotettuaan pakenemaan jokaisen käsityöläisen, lääkärin ja opettajan Espanja ja Portugal vajosivat köyhyyteen ja epäluuloon, jotka lopulta tuhosivat itse inkvisition - rahaa ei ollut. Muualla Euroopassa valistus ja Ranskan vallankumous tekivät työtään ihmisten mielissä (puhumattakaan tietenkin uusista protestanttisista valtioista) ja lopulta inkvisitio keskittyi kirjoittelemaan listoja kielletyistä kirjoista (listasta tuli niin suosittu kirjanhankintaohje, että lopulta kiellettyjen kirjojen luettelo pantiin kiellettyjen kirjojen luetteloon).

Kirjailijan johtopäätös (hänen omissa sukujuurissaan on conversoja) on, että suvaitsemattomuus tuottaa juuri sen vihollisen, jota se on lähtenyt kitkemään, ja tukahduttajat tukahduttavat itsensä. Puhtauteen pyrkivä valtio köyhdyttää itsensä ja vakoilijat tulevat itse vakoilluiksi ja joutuvat - hämmästystään protestoiden - sen järjestelmän uhreiksi, jota ovat niin innokkaasti tukeneet.

Nigel McCrery: Myrkynkeittäjä.

Poliisikirjoissa on tullut vastaan monenlaisista asioista kärsiviä poliiseja alkoholista flunssaan asti, mutta aina löytyy jotakin todella uutta. McCreryn poliisi Mark Lapslie kärsii synestesiasta. Hän maistaa äänet ja niin voimakkaasti, että hän on epämääräisen pitkällä sairauslomalla, kunnes joutuu tutkimaan yllättävää juttua. Ainoa hyvä puoli hänen erikoisessa vaivassaan on se, että valehtelu maistuu erilaiselta kuin toden puhuminen.

Jutun alku on myös omituinen - mies on ajanut mutkassa autonsa romuksi, ja ilmalennon tehnyt auto on kuopaissut maasta sinne haudatun ruumiin. Vainaja on vanha nainen, joka on myrkytetty, ja lisäksi häneltä on kuoleman jälkeen katkaistu kaikki sormet toisesta kädestä.

Pelin toinen osapuoli on nainen, joka vaihtaa henkilöllisyyttään uhriensa mukaan; hän hankkiutuu vanhojen yksinäisten naisten ystäväksi, ja tutustuttuaan riittävästi myrkyttää uhrinsa ja rupeaa häneksi. Kaikki vanhat naiset ovat niin samannäköisiä, eivätkö vain?

Näissä rikostarinoissa, joissa alusta asti seurataan myös murhaajaa, tulee minulle moraalinen ongelma pelata molemmin puolin kenttää. Murhaaja pitää saada kiinni, mutta jotenkin silti huomaa hurraavansa hyvälle suoritukselle ja toivovansa, että temppu taas onnistuu. Tietysti sitä toivoo myös, että poliisi tekee mahdottoman ja löytää oikean johtolangan seuratakseen. Ja kun mukaan pannaan vielä hiukan erikoista psykologiaa, niin siinähän se on maistuva keitos (anteeksi, tämän kirjan kohdalla vertauskuva ei ole oikein suussa sulava...)

Zoë Ferraris: The Night of Mi'raj

Puhekielisesti saudidekkari, paremmalla tyylillä Saudi-Arabian elämästä kertova romaani. 16-vuotias hyvän perheen sauditytär on kadonnut - joko karannut tai siepattu. Perheen vakituinen aavikko-opas pyydetään etsintöihin tuntemiensa beduiinien kanssa, koska tytön epäillään päätyneen erämaahan. Tytön ruumis löytyy, ja Nayir hakee perheen pyynnöstä hänen ruumiinsa kuolinsyyntutkijan toimistosta Jeddahista. Siellä ruumista tutkii Katya Hijazi, kuolleen Noufin ottoveljen morsian.

Saudi-Arabian uskomattoman ummehtunut ja monimutkainen suhtautuminen naisiin on tarinan pääaihe. Katya saa työskennellä kuolinsyyntutkijan toimistossa, koska ei ole sopivaa, että mies tutkii kuolleita saudinaisia. Nayir kirjaimellisesti pyörtyy järkytyksestä joutuessaan samaan huoneeseen kuolleen tytön ja kasvojaan peittämättömän naisen kanssa. Hän ja Katya ryhtyvät kuitenkin tutkimaan Noufin kuolemaa, koska Katyan sulhanen Othman, Noufin veli, varovasti pyytää.

Tarina mutkistuu, kun Nouf osoittautuu olleen raskaana. Sikäli kuin kukaan tietää, hän ei ole koskaan tavannut muita miehiä kuin veljensä, autonkuljettajansa ja sulhasensa. Sikäli kuin kukaan tietää, hän on myös halunnut sopimusavioliittoaan; hän on leikkinyt lapsena sulhasensa kanssa, vaikka on ennen avioliittoa vain puhunut tämän kanssa pari kertaa puhelimessa. Saudinaiset eivät voi kulkea kuin autonkuljettajiensa seurassa, ja Noufin autonkuljettaja ei ole lapsen isä. Miten Nouf sitten on tullut raskaaksi, päätynyt erämaahan ja hukkunut tulvassa wadissa? Ja kuinka hän onnistui varastamaan kamelin ja kuorma-auton sukunsa valvotulta saarelta, ja miksi hänen vaatteissaan ei ole jälkiä kamelista? Ja miksi suku ei ole kiinnostunut hänen kuolemastaan?

Ja miten ihmeessä Nayir ja Katya voivat edes tutkia kuolemaa, kun he eivät voi edes istua samassa autossa joutumatta kuolemanrangaistuksen vaaraan?

Epätavallinen tarina rikoksesta maassa, josta tiedetään tuskin mitään. Henkilöt paljastavat itsestään hyvin vähän, mutta jotenkin he jäävät mieleen. Ostoskeskukset, jossa miehet ostavat morsiuslahjoiksi turkkeja, joita heidän morsiamensa eivät koskaan voi pukea ylleen kuumuuden vuoksi. Kaupunki, jonka optikko on menossa konkurssiin, koska puolet väestöstä joutuu verhoamaan silmänsä mustan kankaan taakse ja toinen puoli luulee beduiiniperintönsä vuoksi näkevänsä vaikka tiiliseinän läpi. Kaupunki, jossa beduiinien jälkeläiset ajavat ympäri loputtomissa liikenneruuhkissa ja bensiininkatkussa, koska heillä ei ole mitään paikkaa minne mennä, ja jossa he ovat kuolemantuomion uhkaamia mistä tahansa viattomasta teosta, ja jossa ilmasto on niin rankaiseva, että naisen sandaalit kirjaimellisesti sulavat hänen jaloistaan asfalttiin, kun hän odottaa kymmenen minuuttia autonkuljettajaansa, ja jossa muoviset ja oikeat palmut nojaavat toisiinsa bulevardeilla ja kunnianhimoinen ulkoeläintarha on täynnä pelkkiä luurankoja - aurinko on tappanut eläimet. Voi vain odottaa, koska ihmisille käy samoin.

Naomi Novik: Throne of Jade

Kuninkaan lohikäärme Temeraire ja hänen lentäjänsä Lawrence ovat todellisessa pulassa. Kiina vaatii lohikäärmettään takaisin ja Englanti haluaa säilyttää diplomaattisuhteet. Napoleon on yhä vaarallisempi voitettuaan Austerlitzissa eikä Kiinaa haluta suututtaa yhden lohikäärmeen vuoksi. Niinpä Lawrencen on raskain sydämin seurattava Temerairea pitkälle purjehdusmatkalle Kiinaan. Eivätkä vaarat lopu sielläkään.

Naomi Novikin idea yhdistää Hornblower-kirjojen meriseikkailut ja lohikäärmeet paranee koko ajan. Temeraire on persoonallinen lohikäärme ja Lawrence aito ihminen. Muutkin ihmissuhteet ovat lihaa ja verta. Meri on sitä, mitä se on aina ollut (lukuun ottamatta merikäärmettä, joka tässä tarinassa on todellinen eikä pelkkä merimieshuhu).

Toivottavasti kirjat saavat Suomessa ansaitsemansa yleisön, jotta niiden suomentaminen ei jäisi ykkösosaan - tätä tarinaa tarjoaisin lapsilleni, jos sellaisia sattuisi olemaan. Heidän puutteessaan suosittelen kaikille muille lapsille, nuorille ja aikuisille, joita kiehtovat meriromantiikka ja lohikäärmeet.

David Eddings: The Ruby Knight

Eleenitrilogian kakkososa. Ratsastelua edestakaisin etsimässä jalokiveä, jolla voitaisiin pelastaa kuningatar Ehlanan henki.

Onhan tässä punottu matkalle monenlaista tapahtumaa ja lukija on tutustutettu myöhemmin tärkeisiin henkilöihin, kuten rosvoherroihin, mutta kokonaisvaikutelma on, että kirja on kirjoitettu vain siksi, että muuten Eddings ei olisi saanut aikaan trilogiaa, ja pelkästään kaksiosaisten fantasiakirjojen kirjoittaminen on jossakin kirjailijoiden työehtosopimuksessa kielletty.

Asiaan päästään uudelleen kolmannessa osassa; jopa Ehlana jää tässä osassa edelleen epävarmaan tilaansa. Olisi nyt edes voitu palauttaa kuningatar henkiin kaiken kuljeskelun jälkeen! Jopa Sephrenian väite, että koko joukkuetta on kuljetettava mukana, koska styrikkien nuoremmat jumalat vaativat samoja kymmentä henkilöä loppuratkaisuun, jotka matkaan lähtivät, osoittautuu vääräksi. Loppupelissä useimmat ritarit on lähetetty kotiin potkimaan kannuksiaan ja vain Varpushaukka, uskollinen aseenkantaja ja naiset ovat paikalla. Huijausta, sanon minä!

Ron Jonson: Vuohia tuijottavat miehet

Hämmentävä matka sotilastiedustelun mutaiseen maailmaan. Kirja alkaa vuodesta 1982 ja everstiluutnantista, joka sitkeästi yrittää kävellä seinän läpi. Ei, kyseessä ei ollut mielisairaala (vaikka hetkittäin siltä tuntuu). Kyseessä oli salainen koelaboratorio, jossa yritettiin tehdä paranormaaleja asioita. Laboratoriossa koetettiin myös tappaa vuohi tuijottamalla sitä (yksi kuoli, mutta se oli väärä vuohi).

Tähän asti kaikki on hauskaa. Idea saatiin Vietnam-veteraanilta, joka halusi voittaa vihollisen tappamatta - ideoina oli muun muassa se, että sotilaat kanniskelevat karitsoita mukanaan ja pitävät taskuissaan rentouttavaa musiikkia kaiuttavia nauhureita.

Tällä kohtaa kirja lakkaa olemasta hauska. Kun pääsemme jaksoon, jossa Irakissa sotavankeja pidettiin metallisissa tavarakonteissa ja heille kaiutettiin ympäri vuorokausien kirjaimellisesti korvia särkevällä äänenvoimalla lastenlauluja, hupi alkaa vähetä - varsinkin, kun amerikkalainen yleisö kiinnitti huomionsa vain niihin lastenlauluihin ja piti tarinaa koomisena. Armeija ottaa saamansa ideat ja muuntaa ne omaan käyttöönsä. Onneksi he jättivät karitsat rauhaan.

Muitakin tuttuja tarinoita tulee vastaan lähes tunnistamattomina. Muistaako kukaan "Taivaan portti" -uskonlahkoa, joka teki joukkoitsemurhan, koska he uskoivat pääsevänsä komeetta Hale-Boppia seuraavaan avaruusalukseen? Tuliko kukan kummastelleeksi, mistä he noin oudon idean saivat? Lukekaa täältä.

Onko kukaan muu kuin minä kuullut, että LSD sai ihmiset kuvittelemaan, että he osaavat lentää, ja hyppimään ikkunoista? Ei pidä paikkaansa. Yksi tosin päätyi ikkunasta kadulle - niin käy, kun lyödään aseen perällä takaraivoon ja työnnetään ulos ikkunasta. LSD ei tehonnut häneen, siinä syy.

Todella, ei ollenkaan huvittavaa.

Misha Glenny: McMafia

Hurja kirja kansainvälisestä rikollisuudesta. Kirjassa käsitellään Venäjän mafia, Afrikan rikollisuus, huumerikollisuus Etelä-Amerikassa, tietokonerikollisuus ja tulevaisuuden ennusteet.

Kirja on täynnä jännittäviä tarinoita, Mishan tekemiä haastatteluja, analyysejä ja lehdistä tuttujen uutisten yhteen nivomista. Melkoisen puistattavaa.

Tätä kirjaa lukiessa lapsenusko häviää. Ja missä olemmekaan nyt? Vahtikaa sähköpostianne, lukekaa taloussivuja, kääntäkää ostamanne tavarat ympäri ja hakekaa lappua "Made in China" (pitäisi usein olla "Made in North Korea") ja saakaa vilun väristyksiä.

Viiden tähden kirja, jos pitää trillereistä - jotka ovat totta. Sitä pahempi meille.

John Dickie: Cosa Nostra

Savianin Gomorra kertoo Napolin Camorran nykypäivästä. Dickien Cosa Nostra käy läpi Sisilian mafian sen historian alkuajoista lähes nykypäivään. Kirjoittajien ote on erilainen, mutta aihe on yhtä läpikotaisin käsitelty.

Alkajaisiksi sana mafia on lehdistön keksintöä ensimmäisen suuren mafiaoikeudenkäynnin ajalta 1870-luvulta. Kunnianarvoisa järjestö omaksui nimityksen vasta yleisön omaksuttua sen. Cosa Nostra -nimi - "meidän asiamme" - taas tuli Yhdysvaltojen mafialta ja otettiin käyttöön Sisiliassa.

Toiseksi mafian ympärillä leijunut mystiikka on osittain yleisön harhaa, osaksi kunnian miesten itsensä ylläpitämää. Järjestö ei ole ikivanhaa perua eikä edusta sisilialaista kansanluonnetta. Cosa Nostra syntyi samaan aikaan kuin yhdistynyt Italia ja sen alkuperä oli sitrustarhoissa. Sitruspuut tarvitsevat paljon pääomaa, monimutkaisen kastelujärjestelmän, kehittyneen vientisysteemin ja ylipäätään taidokasta teknologiaa. Niinpä sitruspuiden ympärille syntyi paljon mahdollisuuksia häiritä projektia, kunnes tuote oli markkinoilla, yleensä Yhdysvalloissa, missä myös järjestäytynyt rikollisuus sai tuotteen mukana jalansijaa.

Kunnianarvoisalla järjestöllä (heidän oma nimityksensä) oli myös ilmeisesti vanhoja rituaaleja jäseneksi otossa ja yksittäisten mafiaperheiden (perhe on myös amerikkalaisilta omaksuttu nimitys, perheiden jäsenten ei tarvitse olla sukua keskenään) järjestäytymisessä.

Kaikki tämä on tehnyt vaikeaksi selvittää, mistä on kysymys, ja Cosa Nostraa onkin ympäröinyt syvä hämärä, jota on syventänyt järjestön voimakas liittoutuminen Italian politiikan ja hallitsevien henkilöiden kanssa. Niinpä tällainen selkeä esitys on harvinainen.

Ehdottomasti suositeltava kirja, jos haluaa tietää, mikä on totuus myytin takana.

Mercedes Lackey: Sacred Ground

Mercedes Lackey asuu Tulsassa, joten paikallistuntemusta varmaan on. Asialla on merkitystä, koska "Sacred Ground" kertoo osageista, ja Tulsa on osage-heimon aluetta.

Täsmällisesti ottaen "Sacred Ground" kertoo yhdestä osage-perheestä, joka on piiloutunut "raskaiden kulmakarvojen" - eli tietenkin valkoisten - joukkoon ja tehokkaasti; vaikka he käyttävät sukunimeä Isohirvi ja käyvät tanssimassa heimotansseja, he myös työskentelevät hitsaajina ja kiinteistövälittäjinä ja tytär Jennifer yksityisetsivänä. Jennifer on myös isoisänsä Kuunvariksen oppilaana lääketaidoissa - shamaanina.

Ongelma alkaa, kun joukko intiaanimiehiä työskentelee uuden ostoskeskuksen tontin raivaustöissä ja he huomaavat, että maassa on luita ja hautaesineitä - se on ehkä pyhitettyä maata. Sitten räjähtää pommi, hajottaa kauhakuormaajan ja tappaa kuusi miestä. Urakoitsija syyttää intiaaniaktivisteja. Jennniferillä on käsissään mahdollinen vakuutuspetos ja Kestrelinä, shamaanina, nippu kiukkuisia henkiä nimellä mi-ah-lushka, jotka osageiden parissa kostavat pyhäinhäväistykset.

Vauhdikas kirja, ja romanttinen - Jenniferin silmiin osuu intiaaniaktivisti David Täplähepo, joka on tosi maukas herkkupala, kunhan hänet ensin taltuttaa satulaan.

Mercedes epäilemättä tuntee kylliksi intiaanien lääketaikoja tehdäkseen vakuuttavan kirjan - jos jokin kohta menee vikaan, hän voi panna sen henkilöidensä syyksi; Kuunvaris on tutkinut myös cherokeiden ja lakotoiden salaisia taitoja ja yhdistellyt niitä. Hyvä alibi kirjailijalle.

Daniel Chirot ja Clark McCauley: Miksei tapeta niitä kaikkia?

Poliittisen joukkomurhan logiikka ja ehkäisy

Harvinaisen selkeä tutkimus kansanmurhien, joukkotuhojen ja pienempienkin poliittisten joukkomurhien syistä ja keinoista lieventää niitä )kokonaan niitä ei koskaan saada loppumaan).

Kirjan esittelemät perusteet ovat ansiokkaita siksikin, että ne sopivat kaikkiin erittelemättä esimerkiksi natsien tekemiä massamurhia joksikin erikoistapaukseksi. Jos jokin kansanmurha demonisodiaan, luullaan myös, että sellaista ei voi enää tapahtua. Chirotin ja McCauleyn analyysi sopii kaikkiin Tsingis-kaanista Ruandaan. Niinpä se myös tunnustaa, että hilpeään levollisuuteen ei voi antautua. Se voi tapahtua taas, ja se voi tapahtua missä tahansa, missä tietyt ehdot toteutuvat samaan aikaan.

Poliittisen joukkomurhan neljä pääperustetta ovat tarkoituksenmukaisuus (tähän sopii intiaanien surmaaminen uudisraivaajien tieltä), kosto (Jugoslavia), silkka pelko (vaikkapa myös Jugoslavia) ja saastumisen pelko - missä kohtaa natsit tulevat kuvaan, mutta myös monet muut - saastuminen voi olla uskonnollista, poliittista, kansanluokan pelkoa tai rasistista. Oikeastaan monella rasistilla on motiivinaan muitakin kuin ihonväriin perustuva inho.

Toinen pohdittu tekijä on, miten tavallisista ihmisistä saadaan teurastajia - ja meistä saadaan. Tässä kohtaa käsitellään myös organisointi - joukkotapot muuttuvat kansanmurhiksi, kun jokin ryhmä ottaa johdon ja tekee hommasta systemaattista. Ja viimeisenä olemuksellistaminen, kuten kirjassa on suomennettu ilmiö, joka saa ihmisen lopettamaan toisten ihmisten katsomisen yksilöinä ja alkaa nähdä heidät "niinä toisina" - kasvottomana massana. Tiedättehän - "ne kaikki ovat laiskoja/raiskaajia/likaisia..." Viimeisenä kiihokkeena todetaan vaarallinen samankaltaisuus. Kun "ne toiset" elävät keskuudessamme, näyttävät samalta, käyttäytyvät samoin, harrastavat samaa ja panevat lapsensa samoihin kouluihin, heistä tulee vieläkin vaarallisempia - "heistä" tulee "me", ja sitähän "me" emme voi sietää. Ehkä "heistä" tulee jopa parempia? Sitä ei voi sietää! Miksei tapeta niitä kaikkia?

Onneksi asioihin voi myös vaikuttaa ja tappavan liipaisimen painamisen pysäyttää ajoissa, ja sitä käsittelee kirjan loppuosa.

Varsinkin nyt, kun "monikulttuurisuudesta" on yhtäkkiä tullut kirosana, panisin tämän kirjan täytyy-listalle ja myös koulujen lukioluokkien lukuohjelmaan. Ehdottomasti.

Gwendolyn Leick (ed): The Babylonian World

Kooste useiden tutkijoiden viimeisimmistä löydöistä Sumerista ja Babyloniasta. Mielenkiintoinen yhdistelmä, koska heidän erikoisalansa käsittävät laajan alueen Babylonian ulkomaisesta tuonnista arkkitehtuuriin, kirjeenvaihtoon ja vaikkapa noitakirjallisuuteen 4000 vuoden ajalta.

Sanan tien lukija saa vilahduksia siitä, millaista on tehdä arkeologisia kaivauksia sotien jatkuvasti runtelemassa maassa - tutkijan raivo tulee puhtaana läpi tutkielmassa, jossa valitetaan mahdottomuutta enää koskaan tutkia Hammurabin palatsia, koska toisen Persianlahden sodan aikana palatsin päälle perustettiin liittoutuneiden tukikohta, missä Humveet parkkeerattiin palatsin raunioihin ja hiekkasäkkeihin lapioitiin löydöt ja muualta tuotu lisähiekka lapioitiin sekaisin. Tutkijan onneksi samantapainen palatsi on kaivettu rauhallisemmissa oloissa Marissa, Eufratin pohjoisjuoksulla.

Aiheesta kiinnostuneille harvinaisen mielenkiintoista luettavaa.

Anna Jansson: Pääkallovaras

Anna Janssonin naiskomisario Maria Wern on saavuttanut avioliitossaan sen vaiheen, johon monet liitot päätyvät - avioeron. Olen aikaisempia kirjoja lukiessani ihmetellyt, miksi Maria on kestänyt lapsellista miestään. Nyt mies sitten kiukuttelee naurettavasti. Maria tulee tilannetta tasatakseen kesätöihin Gotlantiin, jossa hänellä aikaisemmassa kirjassa oli melkein-romanssi työtoverin kera. Niinpä Maria on täynnä juhannushaaveita.

Eräs laulu pohtii, mistä rakkaus alkaa. Tässä kirjassa pohditaan, mihin rakkaus loppuu. Maria joutuu tekemisiin useammankin parin kanssa, joiden rakkaus on loppumassa melkoisen rumin tavoin. Vain yksi pari vaikuttaa onnelliselta, eikä se ole Maria ja hänen toivottunsa.

Kirjan pääkallovaras on pikkupoika, jota isommat pojat kiusaavat ja pahoinpitelevät. Pikkupojan katoaminen johtaa monenlaisiin tilanteisiin ja paljastaa kaikenlaista rumaa pinnan alta. Näkyvästi kelluu satamassa Liettuan lipulla varustettu huvijahti, jolla harjoitetaan paritusta, mutta poliisi on voimaton.

Huolimatta tästä korrektista kumarruksesta kansainvälisen rikollisuuden suuntaan ja ruotsalaisen juhannusvieton ikävien puolien esittelystä kirja on pliisu. Sehän minua aina Anna Janssonin kirjoissa vaivaa, tämä kansankotimainen nynnymäisyys. Aineksia on kasattu, mutta kokonaisuus on silti teddykarhujen huviretki ja lopussa äiti ja lapset tapaavat toisensa ja keskikesän aurinko valaisee iloista perhekohtausta. Fy fan.

J.M.G. Le Clezio: Harhaileva tähti

Juutalaistyttö matkaa pitkälle ja kohtaa taipaleella palestiinalaistytön, jolla myös on edessään epävarma tulevaisuus. Vaikuttaa tarinalta, joka on kerrottu liian monta kertaa - tai siltä minusta ensin tuntui.

Olin väärässä. Kirja ei niinkään ole tarina juutalaisista natsien otteessa, vaan kertomus ikuisesta vaelluksesta (mielessäni soi lukiessani koko ajan Kitaron tunnussävel sarjasta "Silkkitie"). Vaelluksen loppumattomuus ja epävarmuus; toivottu määränpää väistyy aina kauemmas. Vaikka Esther solan kohtaamisessa tavallaan luovuttaa soihdun Nezmalle, hänenkään ikuinen vaelluksensa ei pääty.

Kirjassa toistuva kuva mustiin pukeutuneista ihmisistä kulkemassa loputonta tietään kärsivällisesti, valittamatta, on kerta kaikkiaan vaikuttava. Varsinkin, kun onnellista loppua ei ole, ei kenellekään.

David Eddings: The Diamond Throne

Eleenitrilogia ja sille jatkoa oleva Tamul-trilogia viihdyttävät minua paljon enemmän kuin Belgariad. Osaksi syynä on se, että päähenkilöt ovat aikuisia. Suurempi syy on sankarien absoluuttinen moraalin puute. Eivät vain pahikset ole pahoja, hyvät henkilöt tekevät myös mitä raivostuttavimpia tekoja täydellisen hilpeästi eläinrääkkäyksestä lasten pahoinpitelyyn. Kyseessä ovat sentään oletettavasti korkean moraaliset kirkon ritarit ja kirkonmiehet. Heillä on luonnollisesti erinomaiset syyt toimilleen.

Heti kirjan alussa lahjomaton sankari, Sir Varpushaukka, näkee mahdollisuuden päästä eroon vihamiehensä vakoojasta. Hän ryhtyy toimeen aseenaan pätkä ruosteista rautalankaa, jolla hän suunnittelee kuristaa uhrinsa. Hänen ja lukijoiden vilpittömäksi pettymykseksi tilaisuus menee ohi ja vakooja ilkeilee edelleen.

Jos löytyy joku, joka ei vielä ole kirjasarjaan tutustunut, niin kyseessä on pitkä ja monimutkainen juoni, jolla koetetaan pelastaa Elenian nuori kuningatar. Hänet on suljettu isoon timanttiin ja aikaa on vuosi - joka kuukausi kuolee yksi kahdestatoista ritarista, jotka ovat luoneet häntä hengissä pitävän loitsun salaperäisen velhon, Sephrenian johdolla. Kuningattaren on myrkyttänyt arkkipiispa, joka juonittelee päästäkseen arkkiprelaatiksi.

Useimmissa fantasiakirjoissa matkustellaan runsaasti "Sormusten Herrasta" alkaen. Kenenkään henkilöt eivät joudu olemaan niin jatkuvasti ja niin pitkiä aikoja satulassa kuin Eddingsin ritarit seurueineen. No, joskus matkataan vaihteeksi laivalla, mutta sitten palataan taas uskollisten ratsujen selkään. Jokaisella ritarilla on varmasti kämmenen kokoiset känsät kankuissaan. Alkooholiin nämä sankarit eivät lankea, mutta huvista käy päiden katkominen, jonka he tekevät aidon ammattimiehen varmuudella.

Homeeriseen tyyliin myös jokaiseen kohtaukseen liittyy samoja epiteettejä; jokaisessa levähdyspaikassa Varpushaukan hevonen puree jotakuta, joka kerran kun Talen-poika pääsee lähelle tärkeää arvohenkilöä, hän varastaa jotakin. Niin, harvemmat kirkon palveluksessa olevat sankarit ovat niin hyvissä väleissä alamaailman kanssa kuin nämä kirkon ritarit.

Tunnustan, että minusta tämä on hauskaa.

Alexandra Marinina: Kuoleman käsikirjoitus

Nastja Kamenskaja on ylittänyt 40 vuoden rajapyykin ja joutuu pohtimaan suhdettaan elämään ja ammattiinsa, kun hänen luotettava esimiehensä jää eläkkeelle ja tilalle tulee Nastjan jo yliopistoaikoina halveksima Afanja. Afanja puolestaan pyrkii lähinnä haukkumaan alaisiaan ja keräämään irtopisteitä julkisuudessa näyttävillä jutuilla piittaamatta siitä, ovatko todisteet hänen spekulaatioidensa mukaisia vai eivät.

Taas paljastuu, miten kylmäveristä elämä Venäjällä on. Afanja läpäisi yliopiston lahjomalla kahvilla ynnä muilla länsimaisilla tuotteilla (laittomasti hankituilla tietysti) opiskelutoverinsa tekemään tehtävänsä. Nastja on yksi työn tehneistä, mutta sillä ei saa kunnon otetta pomosta - kaikkihan sitä tekivät. Nykyinen rikos haarautuu moneen suuntaan, mutta alkukohta on televisiolle kuvattavan sarjan kokema hämminki - autonkuljettaja on ammuttu ja käsikirjoituksen kirjoittajan vaimo siepattu. Jutussa pyörii mukana palkkatappaja ja alkaa paljastua, että kyse ei ole saatananpalvojista, kuten Afanja mielellään toivoisi, vaan kahden mafiasuvun keskinäinen välien selvittely.

Loppujen lopuksi tärkeää ei ole, kuka tappoi kenet - sitähän nyt tapahtuu koko ajan - vaan onnistuuko Afanja pelottelemaan Nastjan vai ei. Masentavampaa ja masentavampaa.

Mercedes Lackey - Larry Dixon: The Silver Gryphon

Aarnikotka-kolmikon viimeinen osa. Tässä meillä on melko klassinen robinsonadi. Valkoisen Aarnikotkan kaupunki on kasvanut ja kehittynyt rauhallisesti. Aikaisempien sankareiden lapsilla on tosin ongelmia - vanhemmat ovat toisaalta aitoa suurempia roolimalleja, toisaalta huolestuneita vanhempia, jotka yrittävät puuttua lastensa kaikkiin tekemisiin. Niinpä sekä Skandranonin aarnikotkapoika että Amberdraken tytär ovat liittyneet Hopeisiin - kaupungin yhdistettyihin sotilas- ja poliisivoimiin.

Heidät lähetetään pitämään yllä kaukaista tiedusteluasemaa, mutta matkalla kaikki magia yhtäkkiä katoaa heidän lentäen vetämästään tarvikealuksesta, ja molemmat putoavat viidakkoon, katkovat luitaan ja menettävät mahdollisuutensa ottaa yhteyttä kotikaupunkiin. Lisäksi se taho, mikä onkin, joka hyökkäsi heidän kimppuunsa ilmassa, jäljittää heitä myös maassa.

Näppärää kuvausta selviytymisestä huonoissa oloissa vakavasti loukkaantuneina tuntemattoman uhan edessä. Ja lopulta viimeinen taistelu, jossa selvitetään myös välit vanhempien kanssa (ainoita henkiin jääneitä pelastusretkikunnasta). Tunnustan pitäväni - vähän kuin myöntäisi pitävänsä suklaan syönnistä.

Anne Edwards: Sonja - kreivitär Tolstaja

Luettuani "Viimeisen aseman" minussa heräsi halu selvittää, millainen henkilö Sonja Tolstaja oli. Sain todella tietoja tästä elämäkerrasta, ja samalla selvisi Leo Tostoista enemmän kuin oikeastaan olisi välittänytkään. Pidin aikoinaan paljon "Sodasta ja rauhasta", mutta sitten minua alkoi liikaa häiritä kirjasta henkivä naisten halveksunta. No, lukijan vaistoni ei ollut väärä.

Ymmärrän, että suuri kirjailija on itsekeskeinen. Huomautan vain, että hänellä ei ole oikeutta mennä naimisiin paljon itseään nuoremman naisen kanssa, panna häntä synnyttämään kolmetoista lasta (ja hautaamaan niistä seitsemän), imettämään itse, vaikka rinnat vuotavat verta, kirjoittamaan puhtaaksi yöllä tekstejään jopa kahdeksaan kertaan, hoitamaan talouttaan ja elättämään ne kolmetoista, ja esitelmöidä koko ajan sitä inhoa, mitä mainittu suuri kirjailija kokee naisia ja seksiä kohtaan (niiden lapsiin johtaneiden toimintojen väliaikoina). Ei sillä, että Sonja olisi ymmärtänyt valittaa - hän syytti itseään.

Voisi kyllä moittia suurta kirjailijaa siitä, että hän käännytti nöyriksi seuraajikseen peräkkäin kaksi tytärtään (joista toisen kuolema, isän oman päiväkirjan mukaan, ei tuntunut miltään) ja suuren joukon tolstoilaisia, jotka yrittivät parhaan kykynsä mukaan elämään selibaatissa ja ruokkimaan itsensä omien peltojensa kasvisravinnolla keskellä Siperiaa.

Elämäkerta on Sonjan, mutta kirjoitan tässä Leosta. Se johtuu siitä, että Sonja eli elämänsä Leon kautta ja tämän kuoltua vain hiipui pois. Mikä oli Tolstoin vetovoiman salaisuus (eivät ainakaan hampaat, jotka olivat mädät jo avioliittoa solmittaessa)? Kuka tietää? Sama vetovoima oli joka tapauksessa myös Leon Sergei-veljessä, jonka hämmästyttävää rakkauselämää kirja myös valottaa.

Taas kerran elämäkerta, jossa on yllättäviä käänteitä enemmän kuin useissa jännityskirjoissa ja merkillistä rakkautta kuin goottilaisissa naisten romaaneissa.

Charles Darwin: Beaglen matka

Darwinin kuuluisa viisivuotinen matka "Beaglella" maailman ympäri ei ole pelkkä alkusoitto luonnonvalinnan teorialle. Se on seikkailumatka ihan sellaisenaan. Nuori Darwin oli varsinkin matkan alussa kiinnostunut kaikesta, ihan kaikesta, geologisista muodostumista ja meriveden sedimenteistä Kap Verden koulutyttöjen lauluun ja merilintuihin asti. Hänelle osui matkan varrella myös historiallisesti kiinnostavia tapahtumia - intiaanikapina Patagoniassa, ensimmäisten tulimaalaisten palauttaminen kotimaahansa (kapteeni FitzRoy oli lähtenyt matkaan juuri tästä syystä) ja maanjäristys ja tsunami Chilessä.

Vaikka Darwin oli aikalaistensa tapaan täysin tietoinen sivistyneiden brittien korkeasta asemasta ihmisjärjestyksessä, hänellä oli silmää muillekin kulttuureille ja voimakasta myötätuntoa. Hän halveksi syvästi Brasiliaa orjavaltiona. Kun Darwin raportoi vuorenhuipulle karanneiden orjien kohtaloa - sotaväki hyökkäsi ja vangitsi kaikki uuteen orjuuteen lukuun ottamatta erästä iäkästä naista, joka mieluummin syöksyi rotkoon kuin antoi vangita itsensä - hän suuttumuksen vallassa kirjoitti ironisesti:

Roomalaisen perheenäidin tekona sitä olisi pidetty jalona vapaudenrakkautena, mutta köyhässä neekerinaisessa se katsottiin vain alkeelliseksi uppiniskaisuudeksi.

Darwin rakastui syvästi tropiikkiin ja sen kasvillisuuteen. Samoin Patagonian avarat maisemat ja ratsastavat gauchot jäivät hänen sydämeensä. Hän palaa näihin maisemiin ja ihmisiin useita kertoja.

Minua kiinnosti havaita, miten matkan lähetessä loppuaan koti-ikävä alkoi vaivata: yhä useammin Darwin vertaa näkemäänsä Englantiin; esimerkiksi Uudesta Seelannista hän huomasi lähinnä Englannista maahan tuotetut kasvit ja lähetyssaarnaajien perustaman maatilan lehmineen ja lampaineen. Australiasta hänellä ei ole paljonkaan hyvää sanottavaa.

Korallisaaret atolleineen olisivat varmaan olleet Darwinin oma ehdotus hänen kuoleman jälkeiselle maineelleen, hän uhraa sivukaupalla pohtimalla ja esittelemällä teoriaansa niiden synnystä. Sen sijaan Galapagoksen linnut eivät ensi näkemältä kiinnostaneet häntä - hän jopa antoi vahingossa kahden saaren näytteiden mennä keskenään sekaisin.

Hänen perusteellisuutensa ja fyysinen kestokykynsä tulevat koko ajan esiin. Chilessä hän sairastui vakavasti ja joutui makaamaan erään perheen hoivissa toista kuukautta (Beagle puuhaili pitkä aikoja omiaan, luultavasti kartoitusta, ja Darwin vietti ne ajat yksin paikallisten oppaiden parissa tutkimalla maastoa hyvinkin laajalti), mutta emme saa edes tietää taudin laatua; ainoa syy Darwinin mainita koko asiaa on halu kiittää jälkikäteen häntä hoitaneita henkilöitä.

Matkan eksoottista puolta kuvaa Darwinin maininta Galapagoksen liskoista:

Keitetty liskonliha on valkoista, ja siitä pitävät ne, jotka eivät tunne ennakkoluuloja ruokansa suhteen.

Kannattaa muistaa, että koko viiden vuoden matkalla myös Beaglen miehistö osallistui ja toimi löytöretkeilijöinä. Tässä vielä ote yrityksestä kiivetä Chilen rannikon Chiloen saaren huipulle sankassa ryteikköisessä aarniometsässä; Darwinin mukana oli joukko merimiehiä:

Olen varma, että jalkamme eivät usein koskettaneet maanpintaa yli kymmeneen minuuttiin, ja usein olimme kolme tai neljä metriä sen yläpuolella niin, että merimiehet leikillään huutelivat luotaussyvyyksiä.

Kirja on kiehtova kuvaus maailmasta, sen geologiasta, kasvillisuudesta, eläimistä ja ihmisistä lähes kaksisataa vuotta sitten. Kertomus voittaa kepeästi monet seikkailutarinat.