Nigel McCrery: Myrkynkeittäjä.
Poliisikirjoissa on tullut vastaan monenlaisista asioista kärsiviä poliiseja alkoholista flunssaan asti, mutta aina löytyy jotakin todella uutta. McCreryn poliisi Mark Lapslie kärsii synestesiasta. Hän maistaa äänet ja niin voimakkaasti, että hän on epämääräisen pitkällä sairauslomalla, kunnes joutuu tutkimaan yllättävää juttua. Ainoa hyvä puoli hänen erikoisessa vaivassaan on se, että valehtelu maistuu erilaiselta kuin toden puhuminen.
Jutun alku on myös omituinen - mies on ajanut mutkassa autonsa romuksi, ja ilmalennon tehnyt auto on kuopaissut maasta sinne haudatun ruumiin. Vainaja on vanha nainen, joka on myrkytetty, ja lisäksi häneltä on kuoleman jälkeen katkaistu kaikki sormet toisesta kädestä.
Pelin toinen osapuoli on nainen, joka vaihtaa henkilöllisyyttään uhriensa mukaan; hän hankkiutuu vanhojen yksinäisten naisten ystäväksi, ja tutustuttuaan riittävästi myrkyttää uhrinsa ja rupeaa häneksi. Kaikki vanhat naiset ovat niin samannäköisiä, eivätkö vain?
Näissä rikostarinoissa, joissa alusta asti seurataan myös murhaajaa, tulee minulle moraalinen ongelma pelata molemmin puolin kenttää. Murhaaja pitää saada kiinni, mutta jotenkin silti huomaa hurraavansa hyvälle suoritukselle ja toivovansa, että temppu taas onnistuu. Tietysti sitä toivoo myös, että poliisi tekee mahdottoman ja löytää oikean johtolangan seuratakseen. Ja kun mukaan pannaan vielä hiukan erikoista psykologiaa, niin siinähän se on maistuva keitos (anteeksi, tämän kirjan kohdalla vertauskuva ei ole oikein suussa sulava...)
Jutun alku on myös omituinen - mies on ajanut mutkassa autonsa romuksi, ja ilmalennon tehnyt auto on kuopaissut maasta sinne haudatun ruumiin. Vainaja on vanha nainen, joka on myrkytetty, ja lisäksi häneltä on kuoleman jälkeen katkaistu kaikki sormet toisesta kädestä.
Pelin toinen osapuoli on nainen, joka vaihtaa henkilöllisyyttään uhriensa mukaan; hän hankkiutuu vanhojen yksinäisten naisten ystäväksi, ja tutustuttuaan riittävästi myrkyttää uhrinsa ja rupeaa häneksi. Kaikki vanhat naiset ovat niin samannäköisiä, eivätkö vain?
Näissä rikostarinoissa, joissa alusta asti seurataan myös murhaajaa, tulee minulle moraalinen ongelma pelata molemmin puolin kenttää. Murhaaja pitää saada kiinni, mutta jotenkin silti huomaa hurraavansa hyvälle suoritukselle ja toivovansa, että temppu taas onnistuu. Tietysti sitä toivoo myös, että poliisi tekee mahdottoman ja löytää oikean johtolangan seuratakseen. Ja kun mukaan pannaan vielä hiukan erikoista psykologiaa, niin siinähän se on maistuva keitos (anteeksi, tämän kirjan kohdalla vertauskuva ei ole oikein suussa sulava...)
0 Comments:
Post a Comment
<< Home