Toby Green: Inquisition

Alkajaisiksi täsmennän termejä. Minulla ei ollut tietoa kirjaa alkaessani, että inkvisitioita on kaksi. On paavin inkvisitio - kirjassa käytetään nimitystä "episkopaalinen". Ei sekään mikään kesy laitos ollut - se oli vastuussa paitsi Galilein vankeudesta myös Savonarolan polttamisesta - mutta se noudatti monia oikeuslaitoksen sääntöjä, kuten syytteiden lukeminen vangitulle, todistajien julkistaminen ja syytetyn oikeus saada puolustusajaja ja olla yhteydessä perheeseensä. Myös tuomiot olivat vaihtelevia - Galilei oli kotiarestissa erään kardinaalin luona suuren osan tutkintoaikaansa.

Aivan toinen tarina ovat Espanjan ja Portugalin inkvisitiot, joita Toby Greene käsittelee.

Kun espanjalaiset voittivat reconquistan - takaisin valtaamisen - Ferdinandin ja Isabellan aikana, heillä oli hallussaan teoriassa itsenäisiä kuningaskuntia, vaikka niitä hallittiin yhdessä, Kastilia, Aragonia, Andalusia, Granada. Myöhemmin avioliittojen kautta Portugal oli pitkiä aikoja Espanjan vallassa, samoin Sisilia ja Etelä-Italia ja luonnollisesti siirtomaat. Heidän katoliset kuninkaansa - Ferdinand ja Isabella ja heidän jälkeläisensä - perustivat erityisesti Isabellan tarmokkaan rippi-isän Torquemadan ehdotuksesta ja johdolla - inkvisition puhdistamaan Iberian niemimaan kaikesta muusta kuin puhtaasta katolisesta opista. Inkvisitio torjui paavin puuttumiset useista yrityksistä huolimatta. Sille annettiin valta käyttää kidutusta, pitää todistajat ja syytteet salassa, ja syytetyt eivät saaneet edes tietää syytteitä saati vastata niihin. Inkvisitio myös rahoitti toimintansa syytettyjen omaisuudella. Voi sanoa, että ennen Stalinin toimia maailmassa ei ollut toista järjestöä, joka olisi hallinnut yhtä absoluuttisesti ja yhtä voimakkaalla pelolla kuin Espanjan ja Portugalin inkvisitiot (ja yhtä korruptoituneesti).

Toby Greene keskittyy inkvisition toiminnan laajenemiseen, joka johtui osaksi byrokratian halusta pitää oma toimintansa yllä, ja osaksi sen toimien aiheuttamasta vainoharhaisuudesta, joka loi aina uusia "rikoksia" sen ulottuville.

Aluksi toiminta keskittyi puhdistamaan molemmista maista niiden runsat juutalais- ja maurilaisvähemmistöt, ensin pakkokäännytyksin, sitten karkotuksin. Sen jälkeen epäiltiin, että maahan jääneet käännynnäiset - conversot juutalaisten tapauksessa ja moriskot islamin - olisivat salaa vanhassa uskossaan ja lisäksi halusivat kukistaa valtion. Vähäisinkin merkki osoitti vakoileville naapureille ja inkvisitiolle, että kyseessä oli salajuutalainen tai salamuslimi. Monet varmaan olivatkin, mutta yhtä monet olivat vilpittömästi kääntyneet. Kirja on täynnä karmivia esimerkkejä vähäisistä seikoista, jotka veivät ihmiset polttoroviolle tai kaleereille. Afrikan Guineassa työskentelevä portugalilainen raahattiin Lissaboniin ja poltettiin, koska hän oli helteessä pukeutunut kaapuun eikä portugalilaisvaatteisiin. Selvä islamin merkki. Nainen poltettiin, koska vakoileva naapuri oli yllättänyt hänet pesemästä tukkaansa - yleensäkin jokainen peseytymisyritys tuomittiin, koska sekä juutalaiset että muslimit tapaavat peseytyä ennen rukouksia ja juhlia - puunhakkaajalle riitti, että hänet nähtiin huuhtomassa hikisiä kasvojaan suihkulähteessä.

Kun aika kului, ryhdyttiin penkomaan ihmisten sukujuuria. Jopa kahdensadan vuoden takainen epäilys esti vähäisenkin viran saamisen tai avioliiton tällaisen viran haltijan kanssa - sukututkimuksia tehtiin parikymmentäkin vuotta, ja jokainen hankittu paperi laskutettiin epäillyltä. Ja sitten luterilaiset! Englantilaisia Maria Verisen aikana polttanut "musta munkki" joutui itse elinikäiseen vankeuteen kirjoitettuaan katekismuksen - evankeliumin sitaatit olivat selvästi luterilaisia sävyltään.

Tätä voisi jatkaa, mutta yhteenveto on, että karkotettuaan maasta, poltettuaan roviolla tai pakotettuaan pakenemaan jokaisen käsityöläisen, lääkärin ja opettajan Espanja ja Portugal vajosivat köyhyyteen ja epäluuloon, jotka lopulta tuhosivat itse inkvisition - rahaa ei ollut. Muualla Euroopassa valistus ja Ranskan vallankumous tekivät työtään ihmisten mielissä (puhumattakaan tietenkin uusista protestanttisista valtioista) ja lopulta inkvisitio keskittyi kirjoittelemaan listoja kielletyistä kirjoista (listasta tuli niin suosittu kirjanhankintaohje, että lopulta kiellettyjen kirjojen luettelo pantiin kiellettyjen kirjojen luetteloon).

Kirjailijan johtopäätös (hänen omissa sukujuurissaan on conversoja) on, että suvaitsemattomuus tuottaa juuri sen vihollisen, jota se on lähtenyt kitkemään, ja tukahduttajat tukahduttavat itsensä. Puhtauteen pyrkivä valtio köyhdyttää itsensä ja vakoilijat tulevat itse vakoilluiksi ja joutuvat - hämmästystään protestoiden - sen järjestelmän uhreiksi, jota ovat niin innokkaasti tukeneet.