Stefan Einhorn: Aidosti kiltti

Kerrankin osui kirja ajoissa käteen niin, että voi suositella: tässä lahja ylioppilaille, äideille ja muille keväällä lahjoja saaville. Niin, ja voi sen lukea jokainen itsekin, omaksi hyväkseen.

Stefan Einhorn ei ainoastaan käsittele kiltteyttä positiivisena arvona ja älykkyyden muotona, hän myös tekee sen arkipäivän näkökulmasta. Etiikka muodostuu kirjassa jokapäiväisten valintojen sarjaksi - valinnat eivät vain koske elämän ja kuoleman kysymyksiä (työntäisitkö yhden ihmisen junan eteen, jos niin tehdessäsi pelastat viisi muuta, raiteilla seisovaa ihmistä) vaan pieniä arkipäivän valintoja (odotatko hissin ovella kuullessasi jonkun tulevan ulko-ovesta, vai astutko hissiin ja jätät perässä kulkevan odottelemaan hissiä).

Väärästä kiltteydestä annetaan myös esimerkkejä, jotka jokainen on nähnyt ympäristössään - toivottavasti ei peiliin katsomalla.

Englantilainen kirjailija ja filosofi Aldous Huxley sanoi elämänsä loppupuolella: "On hiukan noloa, että sen jälkeen kun on omistanut koko elämänsä ihmisyyden ongelmalle, käsittää loppuvaiheessa, että ei voi antaa muuta elämänohjetta kuin 'yrittäkää olla vähän kiltimpiä'"

David Grossman: Leijonahunaja

Kirja on luokiteltu romaaneihin. Itse asiassa se on jonkinlaista kirjallisuuseoriaa; kirjan alussa on Simsonin tarina Vanhasta Testamentista ja sitten Grossman erittelee tarinan sisällön keskittyen Simsonin henkilökuvaan.

Tarina tuntuu jotenkin tarpeettomalta, joten aloin pohtia, miksi se on kirjoitettu. Tulin siihen tulokseen, että "Leijonahunaja" on kätketty poliittinen pamfletti, jossa pohditaan Israelin asemaa ja suhtautumista muihin valtioihin. Kirjaan on sijoitettu varovaisia huomautuksia siitä, miten mieltyneet israelilaiset ovat Simson-nimeen: Simson-kuntosalit, Simson-joukko-osastot ja - nyt varovasti - "Israelin Simsonin voitto -ohjelman kehittämät ydinaseet[kaan]".

Yllättäen kirjasta tulikin mielenkiintoinen, jopa uskallettu.

Sarah Dunant: Kurtisaanin vuoteessa

Tizian: Urbinon Venus

Historiallinen romaani on hankala laji. Ääripäinä ovat ne, joissa kirjailija käyttäytyy kuin karttakeppiä heiluttava opettaja: "Katsokaa, lapset, näin ennen elettiin." Toisessa päässä ovat romanttiset romaanit, joissa historia on pelkkä värikäs silaus - totuudesta niin väliä. Niinpä on ilo ja yllätys lukea historiaan sijoittuva romaani, joka on sekä tosi että elävä. "Kurtisaanin vuoteessa" olisi lukuromaani, jos tällä sanahirviöllä olisi sisältö - kaikki romaanithan ovat "lukuromaaneja"? Jos sanalla tarkoitetaan eloisasti etenevää kirjaa, jossa ei ole kuollutta hetkeä, vaikkei se mihinkään taiteellisuuteen pyrikään, niin tämä on lukuromaani.

Kirjan kertoja on kurtisaanin palveluksessa oleva kääpiö. Kertoja jo takaa epätavallisen kuvakulman. Tarina alkaa Rooman ryöstöllä. Kuuluisa "Sacco di Roma" vuonna 1527 oli eräs kauhistuttavimmista uuden ajan hävitystapahtumista. Espanjalaiset ja saksalaiset palkkasoturiarmeijat valtasivat, tuhosivat ja ryöstivät Rooman sellaisella vimmalla, että kaupungin nousu oli ihme. Kääpiö Bucino ja hänen emäntänsä Fiammetta onnistuvat pakenemaan kaupungista mukanaan murto-osa Fiammettan ansaitsemasta omaisuudesta. He päätyvät Venetsiaan, jossa Fiammetta saa kuulla äitinsä - entisen kurtisaanin - kuolleen kuppaan. Fiammettan jalokivien ja paikallisen lääkintänoidan avulla Fiammetta alkaa pyrkiä uudelleen ammattiinsa - kurtisaaniksi. Ilman apua, jota hän oli äitinsä suhteilta odottanut, se ei ole helppoa.

Kurtisaanit eivät olleet pelkkiä helmojaan nostavia ilotyttöjä. Ammattiin kuului miesten kaikinpuolinen viihdyttäminen pöydän, vuoteen ja kulttuurin iloilla. Tämä oli todella vaikeaa, varsinkaan ilman pääomaa, vaatteita ja koruja ja tuhotulla ulkonäöllä (Fiammettan kuuluisat hiukset oli Roomassa leikattu). Fiammettan palkkaamana kuvaan astuu lääkintänoita "La Draga", tarinan mutkikkain hahmo. Kirjan juonen koukeroissa Bucino ja Fiammetta tapaavat myös 1500-luvun huomattavia miehiä, kuten maalari Tizianin, jonka "Urbinon Venus" on sijoitettu kirjaan Fiammettan muotokuvana.

Kiitän vieläkin kuvauksen elävyyttä. Henkilöt tuntuvat todellisilta eivätkä miltään pahvikuvilta, ja historian tunnetut hahmot saavat juuri niin paljon huomiota kuin he elävässä elämässä saivat. Aikakauden "suuret tapahtumat" tulevat myös esiin juuri sen verran kuin politiikasta kiinnostumaton huvimaailma niistä piittaisi. Perin ilahduttava kirja.

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha

Upea juttu, että yliopistoista löytyy ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa omasta alastaan mukaansatempaavasti, tarkkanäköisesti ja hauskasti. Vielä parempi, jos ala on sellainen, josta vähän tiedetään. Tällainen yhdistelmä on Mirkka Lappalainen ja Ruotsin 1600-luku. (Kuten Lappalainen huomauttaa, sellaista ilmiötä kuin Ruotsi-Suomi ei ollut ennen kansallisromantiikan aikaa - Suomi oli yksinkertaisesti osa Ruotsia, jopa läheisempi kuin Skåne, joka pitkään kuului Tanskalle.)

Kirjassa esitellään henkilöitä ja ilmiöitä, jotka eivät ole aivan ilmiselviä. Esimerkiksi Gertrud von Ungern on saattanut olla Suomen tunnetuin äkäpussi aikoinaan, mutta koulun historiankirja ei häntä esittele. Nyt selvisi sekin, miksi Ruotsilla oli käytössään maailman painavin raha.

Tällaiset kirjat muistuttavat, miksi historia on kiehtovin tieteenala toisin kuin monet koulussa vuosiluvuilla kiusatut uskovat.

Henri Troyat: Aleksanteri I

Henri Troyatin kuolema sai kirjaston kaivamaan arkiston kätköistä hänen kirjojaan esiin ja minut lainaamaan Aleksanteri I:n elämäkerran.

Olen aikoinani pitänyt Troyatin Amélie-sarjasta - siis romaanisarjasta, joka käsittelee Ranskaa ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Joskus luin hänen Katariina Suuri -elämäkertansa enkä muistaakseni pitänyt siitä. Nyt ymmärrän syyn.

En nimittäin pitänyt Aleksanteri I -kirjastakaan. Tsaari itse oli äärettömän mielenkiintoinen henkilö. Luulisin, että nykyään hänet luokiteltaisiin epävakaaksi persoonallisuudeksi. Ei ihme sillä taustalla. Henri Troyat kohtelee aihetta kuin romaanikirjailija, ei kuin vakavasti otettava elämäkerran kirjoittaja. Olisipa Simon Montefiore kirjoittanut aiheesta! Troyat jättää avoimeksi liian paljon asioita, jotka huolellinen lähdetutkimus varmaan olisi voinut ratkaista. Pelkästään tsaarin kuolema on huitaisten kuvattu. Ruumiinavaus mainitaan, mutta ei sen tuloksia. Oma epäilykseni on, että tsaarin vei sama kuin aikoinaan samoilla maantieteellisillä seuduilla Potemkinin - lavantauti. Toisaalta lääkäreistä oli varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä. He käyttivät suoneniskentää, iilimatoja ja antoivat "kaksi peräruisketta parhaista Smolenskin jauhoista". Ei ihme, että kansan pariin levisi huhu, että tsaarin sijasta haudattiin kaksoisolento ja isäsemme rupesi tuntemattomaksi munkiksi. (Tämän teorian kaataa jo tsaarin intohimo lukumystiikkaan, jota Troyat kuvaa pitkin kirjaa - kummallista kyllä, hän ei ota kuoleman kohdalla esiin sitä, että tsaari oli useita kertoja sanonut luopuvansa kruunusta 50-vuotissyntymäpäivänään - miksi hän olisi yhtäkkiä häipynyt 47-vuotiaana?)

Keisarinnan kuolema jää yhtä hämäräksi - Troyat kuvaa ensin ilmeistä sydänsairautta ja sitten hajamielisesti sanoo keisarinnan kuolleen keuhkotautiin. Samanlaista hutilointia esiintyy pitkin matkaa. Napoleonin Moskovan-sotaretki ja Moskovan kuvaus yleensäkin ovat paljon (liikaakin) velkaa Tolstoin "Sodalle ja rauhalle". Romaanikirjailija käyttämäsä lähtenään toista kirjailijaa.

Kirjan ansio on sentään, että se (ainakin tietääkseni) on ainoa suomennettu elämäkerta tästä hankalasta ja kidutetusta miehestä, ja jotkut havainnolliset tapahtumakuvaukset - tsaari Paavali I:n kuoleman kuvaus on kuin elokuvasta.

Mercedes Lackey: Arrows of the Queen

Tämä taitaa olla Mercedes Lackeyn Valdemar-sarjan ensimmäinen (ja hän taisi olla tietämätön, että kirjoista tulee niin pitkä sarja kuin tuli). Kirjan jälkipuheessa Lackey sanoo, että Marion Zimmer Bradley rohkaisi häntä kirjoittamaan "Arrows of the Queen" -kirjan, mutta minusta hänen vaikutteensa olivat suoraan Andre Nortonilta. Nortonilla oli huonosti kohdeltu lapsi tai nuori, joka kohtalon oikusta joutuu vieraaseen ympäristöön ja ponnistelee itselleen aseman - usein ystävällisen eläimen auttamana. "Arrows of the Queen" -kirja on ensimmäinen Talia-kirjoista. Talia on 13-vuotias, joka on kasvanut harvinaisen tylyssä ympäristössä, äärimmäisen patriarkaalisessa yhteisössä, joka ei anna hänelle anteeksi edes lukutaitoa, jonka hän on jotenkin hankkinut. Hän on saanut käsiinsä krijan, jossa kerrotaan Valdemarin airueista ja uneksii tulevansa sellaiseksi. Sitten hänen perheensä ilmoittaa naittavansa hänet, kuten Holderväen parissa on 13-vuotaiden tyttöjen osa. Talia karkaa itkemään, ja näkee tiellä Kumppanin, airuiden maagisen hevosen. Tästä alkaa hänen sadunomainen seikkailunsa, joka johtaa hänet ei vain airueksi, vaan Kuningattaren Omaksi - erityinen arvonimi ja valtakunnan tärkein airut.

En leimaisi tätä pelkäksi nuorisokirjaksi - miksi minä kirjaa muuten lukisin? - mutta mukavaksi, kevyeksi fantasiaksi. Trilogian seuraavissa osissa Talian kohtalo saa synkempiäkin käänteitä. Lackeyssä on se etu, että hän ei koskaan unohda elämän tosiasioita - jopa fantasiamaailmassa vaatteet on paikattava, tytöillä on kuukautiset ja koulukiusaamisen uhriksi voi joutua, vaikka olisi suuntaamassa kohti suurta kohtaloaan.

George Hagen: Lamentin perhe

"Lamentin perhe" kertoo perheestä, joka muuttaa. Tämä ei ole kirjan sisältö, se vain tuntuu siltä. Kirjasta voi olla muuta mieltä, ja ollaankin, mutta minusta kirja kertoo erilaisuudesta. Useimmin näkökulma on esikoispoika Willin. Will ei ole Lament, kuten kirjan alussa kerrotaan - hän on adoptoitu, mutta ei tiedä sitä itse. Vielä kummallisemmaksi hän tuntee olonsa, koska aina, kun hän sopeutuu jonnekin, perhe muuttaa taas. Isä Howard taas on haaveilija, joka ei ikinä saa mitään valmiiksi. Äiti Julian pulma ovat liian varmat mielipiteet, jotka eristävät hänet muista. Ja sitten ovat kauhukaksoset, jotka eivät muistuta edes toisiaan.

Erilaisuuden lisäksi kyse voi olla myös sopeutumisesta. Helppo se on sopeutua, jos jo muistuttaa muita lampaita. Jos sattuu olemaan musta lammas valkoisessa laumassa, naamioituminen käy hiukan hankalammaksi. Loppujen lopuksi Lamentit oppivat myös sopeutumisen - ainakin toisiinsa - mutta aikaa se vie.

Lähes koko lukemisajan ihmettelin, miksi luen tätä kirjaa. Miksi tämä kirja on kirjoitettu? Mitä ideaa tässä kaikessa on? Tai siis - mitä väliä on millään? Mutta tulipahan luetuksi. Kummallisen monet kirjan henkilöistä eivät selviä omankaan tarinansa loppuun asti. Kirja on kuin itkevä klovni - yrittää huvittaa muita, itkee naamion takana.

Clifford Simak: Väliasema

"Väliasema" on ensimmäinen Simakilta suomennettu kirja (myöhemmin on saatu kaksi muuta). Voisi kai sanoa "valitettavasti", koska Book Studio oli taipuvainen rääpimään kirjansa. "Väliasemaan" ei sentään kovin pahoja virheitä ole lipsahdellut joitakin painovirheitä lukuunottamatta, kiitokset pätevälle kääntäjälle Matti Rosvallille.

Simakia joko rakastaa tai vihaa (kuten on sanottu kissoista). "Väliasema" on tyypillistä Simakia. Enoch Wallace palasi kotiin Amerikan sisällissodasta ja jäi yksin pitämään kotitaloaan. Sitten helteisenä päivänä hänen ovelleen tuli janoinen muukalainen ja he lyöttäytyivät puheisiin. Enoch huomasi olevansa Galaksin läpikulkuliikenteen väliaseman pitäjä. Hänen kotitalonsa muutettiin sisältä asemaksi, jonka kautta muukalaiset harppoivat planeetalta toiselle mystisillä matkoillaan. Enochin elämä kulki yksinäistä kulkuaan, kunnes viranomaiset tulivat huomanneeksi, että hän oli yli 120-vuotias, mutta ei päivääkään vanhemman näköinen kuin kotiutuessaan Appomattoxista. Niin kuin CIA ei olisi ollut tarpeeksi, paikallisista asukkaista tuli samalla kertaa harmia, kun Enoch antoi kodissaan suojan kuuromykälle tytölle.

Enoch on yksinäinen mies, jolla on aikaa pohtia sotaa, rauhaa ja maapallon tulevaisuutta, jota hän huomaa pitelevänsä käsissään. Simakin tuttuja teemoja lempeästi ja hiukan vanhahtavasti käsiteltyinä.

Christian Jacq: Hieroglyfien arvoitus

Hautamaalaus Deir-el-Medinehistä, joka mainitaan kirjassa. Panin kuvan tähän tuomaan hiukan realismia Jacqin ylisanoja purskuviin kuvauksiin hautamaalauksista.

Christian Jacq on luonut itselleen maailmanmaineen muinaista Egyptiä käsittelevillä krijoillaan. Hän on egyptologian professori, mutta itse maassa hän ilmeisesti on vieraillut vain turistina - arkeologi hän ei ole.

"Hieroglyfien arvoitus" on hänen ensimmäinen menestysromaaninsa. Kirja kuvaa Champollionin retkikunnan matkaa tutkimaan Egyptin muinaismuistoja. Matkakirjamaisista jaksoista päätellen se perustuu Champollionin matkapäiväkirjaan, mutta sanoisin, että Jacq on koristellut tarinaa melko tavalla. Voin uskoa Egyptiä Champollionin aikana Egyptiä hallinneen Mehmed Alin olleen vaikeasti pideltävä tyyppi, ja Ranskan silloinen Rasnkan Egyptin-konsuli Drovetti oli hautavaras (ja kannattavaa kauppa varmasti olikin). Rosvoja, varkaita ja muuta sen kaltaista tielle varmaan myös osui. Sen sijaan salamurhajat, salaperäiset veljeskunnat, kauniit englantilaiset vakoilijattaret ja erityisesti muinaisen Egyptin ihmeellisiä voimia antava mystiikka ovat kyllä Jacqin omia koristeita. New Age -tyyppinen ajattelu korostuu tässä kirjassa paljon enemmän kuin vaikkapa Jacqin Ramses-sarjassa; munaiset egyptiläiset toki saivat uskoa loitsuihinsa ja jumaliinsa, mutta 1800-luvun tiedemieheltä se on hiukan - no - epätieteellistä. Ei pidä unohtaa myöskään hypnotisoimalla skorpioninpuremia parantavaa geologia, joka rupeaa erakoksi erämaahan.

On sitä huonompiakin viihdekirjoja luettu, jos kohta parempiakin.

Donna Leon: Seitsemän syntiä

Minusta on mielenkiintoista, että kaksi uutterinta Italian rikosmaailman kuvaajaa on amerikkalaista - Donna Leon ja Michael Dipdin. Kummallakin on perin huono käsitys Italiasta, vaikka ainakin Donna Leon asuu Venetsiassa eikä osoita mitään oireita pois muuttamisesta. Hän on kuulemma kieltänyt kirjojensa kääntämisen italiaksi - viisas varotoimi.

Komisario Brunettin, hänen kirjojensa päähenkilön, ei pitäisi saada yhtään juttua läpi kuvatun kaltaisessa, korruptoituneessa ympäristössä. Donna Leon on hoitanut asian luomalla hänelle voimakkaan verkoston; aatelisen appiukon, joitakin odottamattomia tiedonantajia (kuten vaikutusvaltaisen homon), yhden uskollisen ja rehellisen alaisen, Vianellon, ja luonnollisesti lähes yliluonnolliset kyvyt omaavan signorina Elettran.

Viimeksimainittu on todellinen ihme ja täysin epäuskottava. Ensin arvelin, että salaisuus piilee siinä, että signorina Elettra on mafian palkkalainen ja ujutettu poliisivirastoon vakoilijaksi. Nyt olen luopunut teoriastani. Hän on aivan liian pätevä moiseen pikkuhommaan; mafia voi ostaa kenet tahansa poliiseista kertomaan kaiken, mitä he haluavat tietää. Olen tullut siihen tulokseen, että hän on itse asiassa jumalatar Pallas Athene, italialaisittain Minerva, joka autettuaan Odysseusta on päättänyt ottaa suojelukseensa Brunettin.

Tälläkin kertaa Vianello ja signorina Elettra ratkovat jutun komisario Brunettille. Vanha, epämiellyttävä nainen on murhattu, ja hänen romanialainen kotiapulaisensa on paennut. Nainen löydetään rajalle menevästä junasta, pakenee poliisia ja kuolee junan alle. Häneltä löydetään suuri summa rahaa. Tapaus on ratkaistu siihen asti, kun naapurustossa asuva taiteilija kertoo antaneensa säälistä rahat romanialaiselle ja saattaneensa tämän asemalle.

Brunetti-kirjat menivät välillä vähän veltoiksi (vai kyllästyinkö vain niihin?), mutta tämä on taas melko jäntevää kerrontaa. Ruokaa luonnollisesti syödään paljon, ja juodaan viiniäkin. Kirjan nimi tulee tietenkin seitsemästä kuolemansynnistä - Brunettin vaimo on tullut lukeneeksi tyttärensä koulukirjaa ja törmännyt syntiluetteloon, ja Brunetti pohdiskelee, mitkä näistä enää ovat syntejä. Hyvin harvat, siltä näyttää.

Jane Austen: Emma

Jane Austenin kirjoista "Emma" on aina ollut vähiten suosimani. Se on silti hänen kirjojensa tarkin ajankuvaus ja hienovaraisin sosiaalisilta vivahteiltaan. Se kannattaa lukea monta kertaa; aina jää huomaamatta jotakin pientä.

Kirjan pikkukylän yhteisön kuvaus on kuin Jane Austenin omasta elämästä. Miss Bates, herkullisen hupsu hahmo, olisi voinut olla Jane Austenin omakuva; Jane oli myös köyhtynyt vanhapiika, jota sivulliset usein kuvasivat koomiseksi, maalaiseksi ja teräväkieliseksi. Hän oli varmaan selvillä siitä, miten häntä ylemmissä piirissä kuvailtiin ja piirsi kirjassa itseironisen kuvan. (Herra Knightley sanoo kirjassa Emmalle, että miss Batesin hupsuus annettaisiin anteeksi, jos hänellä olisi rahaa.) Kaksi kaunista, sivistynyttä naista on myös vähällä jäädä yksin yhteisössä, jossa naisen oli oltava naimisissa saadakseen arvostusta; Jane Fairfax, joka lisäksi oli köyhä, ja Emma itse. Vaikka Emmalla onkin tukenaan rahaa ja korkea asema yhteisössä, hän on kahdenkymmenenyhden vuoden iässä vaarassa jäädä naimattomaksi, holhoamaan sairasta ja täydellisen itsekästä isäänsä, ilman ystäviä ja mahdollisuutta päästä edes pariksi päiväksi ahtaasta piiristään. Kannattaa huomata esimerkiksi, miten Emma joutuu antamaan etusijan rouva Eltonille, todella epämiellyttävälle nousukkaalle, koska tämä on naimisissa. Ei ihme, että Emma itkee kiitollisuudesta, kun kunnianarvoisa herra Knightley kosii häntä.

"Emma" taitaa olla filmatuin Jane Austenin kirjoista - minullakin on siitä kaksi versiota videonauhoina. Se on herkullinen kuvattava - mielenkiintoista on, että versiot ovat aivan erilaiset ja olen kerran nähnyt kolmannen, joka myös oli eri näkökulmasta. Austenista saa aina jotakin uutta irti.

Patricia McKillip: In the Forests of Serre

Patricia McKillipin satutarinoilla on aina synkkä puolensa. Metsissä piilee kadonneiden prinsessojen lisäksi myös susia. Serren metsiin on päätynyt venäläisten kansansatujen olentoja; tulilintu ja luisessa, kananjaloin astelevassa mökissä asuva noita Baba Jaga, joka panee uhrinsa pataan ja syö.

Serre on metsävaltakunta, jonka yksisilmäinen, hullu kuningas haluaa perillisen. Hänen ainoan poikansa vaimo on kuollut ja vienyt mukanaan prinssin sydämen. Kuningas vaatii silti sodan uhalla prinssin vaimoksi naapurikuninkaan nuorinta tytärtä. Kun prinsessa saapuu Serreen, sulhanen on kadonnut. Prinssi on vahingossa tappanut noita Brumen - Baba Jagan - valkoisen kanan ja saanut päälleen noidan kirouksen. Hän juoksee hulluna metsässä etsien tulilintua.

Kadonnut sulhanen ei ole prinsessa Sidonien ainoa ongelma; lisäksi tulee hullu appiukko ja hänen turvakseen annettu nuori ja kunnianhimoinen velho, joka yrittää astua prinssin paikalle ja kääntää koko Serren ylösalaisin - lähes kirjaimellisesti. Sillä Serre on maa, jossa tarinat muuttuvat tosiksi.

Sydämet ovat tämän tarinan keskipiste - niiden puute, niiden etsintä ja niiden tuska. Jotenkin tuntuu, että Patricialla on niin paljon ja niin monimutkaista sanottavaa, että hän ei ole oikein saanut sitä itselleen työstettyä. Lopussa keitetään kaalisoppaa; eräänlainen päätös sekin, mutta niin paljon jäi epäselväksi. Sidonie on tarmokas ja viehättävä prinsessa, ilman häntä sotkuun ei olisi tullut sitäkään tolkkua.

Pekka Mäkelä: Alshain

Pekka Mäkelä selittää ehkä turhankin tarkkaan, että hänen kuvitteellinen maailmansa kiertää todellista tähteä nimeltään Alshain. Kirjassa on karttoja, kalentereita sun muita liiteosassa vahvistamassa tätä tietoutta.

Muuten kirjassa kerrotaan viiden eri henkilön suulla suunnilleen sama tapahtumasarja. Alussa planeetalle Maasta saapunut mies tutustuu vähitellen muutamiin asukkaisiin. Neljä alshainilaista jatkaa ja täydentää tarinaa - no jaa, loppu jää avoimeksi. Alshainin oma luonto puuttuu asioihin, mutta paljon jää sanomatta. Liian paljon. Ärsyttävän paljon. Sama suututti minua jo Mäkelän edellisessä kirjassa, "491". Asiat vain ovat; ne eivät ala eivätkä lopu.

Alshainissa on suljettu yhteiskunta, ei niinkään diktatuuri (sillä missä on diktaattori?), mutta kuitenkin salaisen poliisin ja naapureiden valvoma - molemmat yhtä tehokkaita. Joitakin ihmisiä kuolee. Joidenkin elämä muuttuu. Jotakin liikahtaa yhteiskunnassa? Tai sitten ei? On kuin kuulisi katkelman ihmisten keskustelusta kadulla ja sitten he menevät ohi eikä ikinä saa selville, mistä oikein oli kysymys.

Kuulehan nyt, Mäkelä, jos tavataan, niin ravistelen sinua. Sen olet rikkaasti ansainnut.

Michel Houellebecq: H.P.Lovecraft

Tämä on ovela kirja. Nimestä voisi päätellä, että kyseessä on H.P.Lovecraftin elämäkerta. Eipäs olekaan - tai ei aivan. Kirja sisältää Stephen Kingin esipuheen, Michel Houellebecqin pitkän esseen Lovecraftin teoksista, hänen elämästään ja hänen kokemustensa vaikutuksesta teoksiin ja kaksi pitkää Lovecraftin novellia, "The Call of Cthulhu" ja "The Whisperer of Darkness". Epäilen, että Houellebecq on kääntänyt novellit ranskaksi esseensä tueksi, ja englanninkieliseen painokseen on otettu alkuperäiset. Ratkaisu on omalla tavallaan hyvä; jos Lovecraft on lukijalle vieras, hän voi itse verrata tekstejä Houellebecqin esseeseen.

Lovecraftin elämän ja tuotannon Houellebecq viiltää auki kuin kirurgi. Minä ainakin katson hänen töitään uusin silmin tämän luettuani. Olen aina pitänyt Lovecraftista (jos pitää nyt on oikea sana?)mutta en ole tällä tavalla ymmärtänyt hänen ajatuksiaan ja vaikutustaan. Houellebecqin havainnot Lovecraftin arkkitehtuurin palvonnasta, tieteellisen kielen tuomisesta kauhukirjallisuuteen ja aistivaikutelmien hänessä herättämästä inhosta ovat oivaltavia, ja Lovecraftin kokemukset New Yorkissa selittävät hänen rasisminsa ja koko elämää kohtaan kokemansa inhon. Näin Houellebecq kuvaa Lovecraftin suhtautumista värillisiin:

But in the presence of "negroes" he experiences an irrepressible reaction of his nervous system. Their vitality, their apparent lack of complexes or inhibitions, terrifies and repulses him. They dance in the street, they listen to music, rhytmic music... They talk out loud. They laugh in public. Life seems to amuse them, which is worrying. Because life is itself evil.

Geraldine Brooks: Islamin naisten salattu maailma

Geraldine Brooks on lehtinainen, joka on erikoistunut Lähi-Idän tapahtumiin. Naisena hän on haastatellut erityisesti naisia. Kirja ei ole kaunista luettavaa. Erityisen ikäväksi sen tekee, että se on kirjoitettu 1995, julkaistu Suomessa 2001 ja nyt on vuosi 2007 - eikä mikään näytä muuttuneen, ellei sitten tilanne ole huonontunut. Etiopian naisten sukuelinten silpomisesta koulutettujen naisten hunnuttautumiseen ja Euroopassa tehtyihin kunniamurhiin asti kuva on järkyttävä.

Eli mikä tätä maailmaa vaivaa?

Alexander McCall Smith: Elämän kirkas keskipäivä

Luin tämän kirjan jo alkukielellä, ja minusta tuntui silloin, että aihe alkoi väsyä. Suomennoksesta saa saman tunteen. Mma Ramotswe ja muut ovat entisellään, mutta tarina polkee paikoillaan. Niinpä on varsin sopivaa, että Mma Ramotswelle lopussa järjestetään yllätyshäät ja Mma Makotsikin saa uuden asunnon. Voimme hyvästellä Naisten etsivätoimisto n:o 1:n valoisissa tunnelmissa Mma Ramotswen elämänfilosofialla:

Kun ihmiset pyytävät neuvoja, he hyvin harvoin haluavat oikeasti kuulla niitä, ja yleensä he tekevät niin kuin alun perin halusivat tehdä, vaikka heille olisi sanonut mitä. Niin kävi lähes aina; se oli yleisluontoinen inhimillinen totuus, vaikka useimmat ihmiset eivät siitä mitään tienneetkään.