Henri Troyat: Aleksanteri I
Henri Troyatin kuolema sai kirjaston kaivamaan arkiston kätköistä hänen kirjojaan esiin ja minut lainaamaan Aleksanteri I:n elämäkerran.
Olen aikoinani pitänyt Troyatin Amélie-sarjasta - siis romaanisarjasta, joka käsittelee Ranskaa ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Joskus luin hänen Katariina Suuri -elämäkertansa enkä muistaakseni pitänyt siitä. Nyt ymmärrän syyn.
En nimittäin pitänyt Aleksanteri I -kirjastakaan. Tsaari itse oli äärettömän mielenkiintoinen henkilö. Luulisin, että nykyään hänet luokiteltaisiin epävakaaksi persoonallisuudeksi. Ei ihme sillä taustalla. Henri Troyat kohtelee aihetta kuin romaanikirjailija, ei kuin vakavasti otettava elämäkerran kirjoittaja. Olisipa Simon Montefiore kirjoittanut aiheesta! Troyat jättää avoimeksi liian paljon asioita, jotka huolellinen lähdetutkimus varmaan olisi voinut ratkaista. Pelkästään tsaarin kuolema on huitaisten kuvattu. Ruumiinavaus mainitaan, mutta ei sen tuloksia. Oma epäilykseni on, että tsaarin vei sama kuin aikoinaan samoilla maantieteellisillä seuduilla Potemkinin - lavantauti. Toisaalta lääkäreistä oli varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä. He käyttivät suoneniskentää, iilimatoja ja antoivat "kaksi peräruisketta parhaista Smolenskin jauhoista". Ei ihme, että kansan pariin levisi huhu, että tsaarin sijasta haudattiin kaksoisolento ja isäsemme rupesi tuntemattomaksi munkiksi. (Tämän teorian kaataa jo tsaarin intohimo lukumystiikkaan, jota Troyat kuvaa pitkin kirjaa - kummallista kyllä, hän ei ota kuoleman kohdalla esiin sitä, että tsaari oli useita kertoja sanonut luopuvansa kruunusta 50-vuotissyntymäpäivänään - miksi hän olisi yhtäkkiä häipynyt 47-vuotiaana?)
Keisarinnan kuolema jää yhtä hämäräksi - Troyat kuvaa ensin ilmeistä sydänsairautta ja sitten hajamielisesti sanoo keisarinnan kuolleen keuhkotautiin. Samanlaista hutilointia esiintyy pitkin matkaa. Napoleonin Moskovan-sotaretki ja Moskovan kuvaus yleensäkin ovat paljon (liikaakin) velkaa Tolstoin "Sodalle ja rauhalle". Romaanikirjailija käyttämäsä lähtenään toista kirjailijaa.
Kirjan ansio on sentään, että se (ainakin tietääkseni) on ainoa suomennettu elämäkerta tästä hankalasta ja kidutetusta miehestä, ja jotkut havainnolliset tapahtumakuvaukset - tsaari Paavali I:n kuoleman kuvaus on kuin elokuvasta.
Olen aikoinani pitänyt Troyatin Amélie-sarjasta - siis romaanisarjasta, joka käsittelee Ranskaa ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Joskus luin hänen Katariina Suuri -elämäkertansa enkä muistaakseni pitänyt siitä. Nyt ymmärrän syyn.
En nimittäin pitänyt Aleksanteri I -kirjastakaan. Tsaari itse oli äärettömän mielenkiintoinen henkilö. Luulisin, että nykyään hänet luokiteltaisiin epävakaaksi persoonallisuudeksi. Ei ihme sillä taustalla. Henri Troyat kohtelee aihetta kuin romaanikirjailija, ei kuin vakavasti otettava elämäkerran kirjoittaja. Olisipa Simon Montefiore kirjoittanut aiheesta! Troyat jättää avoimeksi liian paljon asioita, jotka huolellinen lähdetutkimus varmaan olisi voinut ratkaista. Pelkästään tsaarin kuolema on huitaisten kuvattu. Ruumiinavaus mainitaan, mutta ei sen tuloksia. Oma epäilykseni on, että tsaarin vei sama kuin aikoinaan samoilla maantieteellisillä seuduilla Potemkinin - lavantauti. Toisaalta lääkäreistä oli varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä. He käyttivät suoneniskentää, iilimatoja ja antoivat "kaksi peräruisketta parhaista Smolenskin jauhoista". Ei ihme, että kansan pariin levisi huhu, että tsaarin sijasta haudattiin kaksoisolento ja isäsemme rupesi tuntemattomaksi munkiksi. (Tämän teorian kaataa jo tsaarin intohimo lukumystiikkaan, jota Troyat kuvaa pitkin kirjaa - kummallista kyllä, hän ei ota kuoleman kohdalla esiin sitä, että tsaari oli useita kertoja sanonut luopuvansa kruunusta 50-vuotissyntymäpäivänään - miksi hän olisi yhtäkkiä häipynyt 47-vuotiaana?)
Keisarinnan kuolema jää yhtä hämäräksi - Troyat kuvaa ensin ilmeistä sydänsairautta ja sitten hajamielisesti sanoo keisarinnan kuolleen keuhkotautiin. Samanlaista hutilointia esiintyy pitkin matkaa. Napoleonin Moskovan-sotaretki ja Moskovan kuvaus yleensäkin ovat paljon (liikaakin) velkaa Tolstoin "Sodalle ja rauhalle". Romaanikirjailija käyttämäsä lähtenään toista kirjailijaa.
Kirjan ansio on sentään, että se (ainakin tietääkseni) on ainoa suomennettu elämäkerta tästä hankalasta ja kidutetusta miehestä, ja jotkut havainnolliset tapahtumakuvaukset - tsaari Paavali I:n kuoleman kuvaus on kuin elokuvasta.
posted by Mette | 5:51 AM
0 Comments:
Post a Comment
<< Home