John Follain: Viimeiset kummisedät

John Dickie kirjoitti kirjassaan "Cosa Nostra" Sisilian mafian historian. John Follain kertoo viime vuosikymmenien tapahtumat - niin sanottujen corleonelaisten nousun ja tuhon. Mafian loppua ei ole näköpiirissä - mafia on soluttautunut niin korkealle ja laajalle Italian yhteiskuntaan (Berlusconi muun muassa kirjan todisteiden mukaan), että siitä ei päästä.

Sellaiset johtohenkilöt kuin Luciano Leggio, Toto Riina ja Bernardo Provenzano ja poliisit ja tuomarit, jotka yrittivät lopettaa heidän uransa ja tulivat heidän murhaamikseen, kuten Alla Chiesa, Falcone ja Borsellino, jotka mafia tappoi, kuvataan myös. Yksityiskohdat keskusteluja myöten on saatu "pentitojen" (katujien) haastatteluista ja poliisin piilonauhoituksista, niin että kuvaus on väliin liiankin elävää - tapahtumat eivät ole kauniita.

Provenzanon vangitseminen - kaulassa olevan valkoisen huivin Provenzano pyysi takaisin, koska se peitti kilpirauhasleikkauksen arven ja kolme rukousnauhaa, joit hän ei koskaan ottanut kaulastaan

Paul Theroux: Suuri junamatka

Theroux huomauttaa kerran junamatkansa aikana, että matkakirjoista tulee usein kaunokirjallisuutta. Matkaaja valikoi näkemänsä, kokemansa ja tapaamansa ihmiset (tai ehkä ihmiset valikoivat keskustelukumppaninsa oman laatunsa mukaisesti). Sitten hän valikoi vielä kerran kirjoittaessaan kirjaa. Kaksi yhdessä matkustavaa ihmistä ei tee samaa matkaa; yksin matkustavan matka on hänen oman persoonallisuutensa peili.

Mika Waltari kirjoitti kerran matkakuvauksen ja antoi sille nimeksi "Yksinäisen miehen juna". Theroux olisi voinut antaa kuvaukselleen neljän kuukauden matkastaan saman nimen (ja suuremmalla oikeutuksella - neljän kuukauden yhä ahdistavampi yksinäisyys tulee kirjan lopussa jo tuskallisesti esiin).

Kirjoittajan yksinäisyys paljastuu myös hänen jatkuvasta törmäämisestään seksiin - toisten matkustajien oudot kuvaukset kokemuksistaan, Therouxin jatkuvat lähes-törmäämiset seksuaalisuuteen (tyttöprostituoidut Intiassa, australialainen hippityttö ja lopulta tiskivedentuoksuinen suudelma ravintolavaunun työntekijän kanssa Siperian pikajunassa - yksinäisyyden huippu).

Tänä päivänä luettaessa kirja - julkaistu 1975 - on myös kulttuurihistoriallinen kuvaus. Neuvostoliitto on voimissaan, Jugoslavia yhtenäinen maa, ja amerikkalaiset vasta lähdössä Vietnamista. Kirjan ironisin anti onkin Vietnam-kuvaus; hermostuneet matkat lyhyillä rautatienpätkillä rautatiehallinnon omissa vaunuissa ("Jos sissit olisivat hyökänneet, he olisivat ampuneet meidät ensimmäisinä" - tulkin kyyninen huomautus), CIA-miesten rivo meuhtominen vallatussa huvilassa, hallituksen agentit Kobra 1 ja Kobra 2 - yksi seksin välähdys lisää Kobra 2:n laiskassa vihjailussa. Vietnamin matkailutoimiston Huen keisarillisten palatsien esittely samalla, kun todellinen Hue oli raunioina ja siellä käytiin raskaita taisteluja. Ja nopea siirtymä tästä dekadentista tappion miljööstä Japanin steriiliin tehokkuuten sellaisena kuin Theroux sen koki - tosienlainen painajainen. Ja lopulta tylsistyttävä Siperian pikajuna, jossa viereisessä vaunussa vanha mies teki kuolemaa ja hänen poikansa joi samppanjaa päivästä toiseen. Kun Theroux katseli, miten poika Irkutskissa peitteli isäänsä paareilla, hän kysyi, miten isä voi: "Luulen, että hän on kuollut", poika vastasi ja lähti saattamaan paareja kotikaupunkiin, jota isä ei enää näkisi. Tsehovilainen kohtaus.

That Myint-U: The River of Lost Footsteps

Burma mielessä: pakolaisleirin lapset ja vangittu Aung San Suu Kyi

Häpeäkseni mainitsen, etten ole tiennyt Burmasta (sotilasjuntan mielestä Myanmarista) juuri muuta kuin mitä yllä oleva kuva ilmentää; maa, jossa ihmiset kärsivät, sotilasjuntta surmaa ja maan symboli on vangittu, mutta sisukas Aung San Suu Kyi.

Thant Myint-U on YK:n entisen pääsihteerin U Thantin tyttärenpoika ja sukua myös Burman viimeisille kuninkaille. Hän pystyy loistavalla aitiopaikalta näyttämään Burman jännittävän ja mutkikkaan historian, myös perheensä ja sukunsa henkilökohtaisten kokemusten kautta, ja mikä on johtanut Burman tämän hetkiseen (ja mahdollisesti pitkään kestävän tulevaisuudenkin ) tilaan.

Thant Myint-U on myös hyvä ja vilkas kertoja, joka tuntee maansa historian, anekdootit ja kaskut yhtä hyvin kuin veriset hetket. Myös sukuhistoria on epätavallinen; kuka olisi uskonut, että pienen, köyhän burmalaiskaupungin köyhästä pojasta (ja siihen kätkeytyy myös sukutarina, jossa on smaragdien piiloittelua yön tunteina ja lahjottuja tuomareita) tulisi YK:n pääsihteeri ja toisaalta Burman kuninkaallisten jälkeläisen appi? No, pienenä poikkeamana - kuka uskoisi, että Intian ylväiden mogulien (tekemänsä vallananastuksen jälkeen britit kuljettivat suvun jäsenet maanpakoon Burmaan samoin kuin Burman kuningassuvun Etelä-Intiaan) viimeiset köyhtyneet jälkeläiset ajautuisivat takaisin Intiaan ja suvun viimeisen vesa myy turisteille teetä Kalkutassa?

Kun japanilaiset tulivat, Burma jakaantui niihin, jotka pitivät brittiläisisännistään enemmän kuin japanilaisista, niihin, joista japanilaiset antoivat hyvää sotilaskoulutusta ja itsenäisyyden toivon, ja vuoristokansoihin, jotka eivät pitäneet kummistakaan isännistä (vaikka britit olivat suosineet heitä armeijoissaan). Niinpä sodan jälkeen ja itsenäisyyden koittaessa entiset koulutoveri joutuivat maailmassa erilleen; U Thantista tuli diplomaatti ja YK:n korkein virkailija, U Nusta (U-etuliite on kunnioitusta osoittava ja esiintyy siksi niin monissa burmalaisnimissä) pääministeri ja myöhemmin kapinoitsija, kun taas kolmikon viimeinen jäsen Ne Win kohosi japanilaisten kouluttamaksi kenraaliksi, vallankaappaajaksi ja Burman 60-vuotisen sotilashallinnon perustajaksi.

Thant Myint-U suree maansa puolesta ja muistuttaa, että maan sekasorto ja köyhyys alkoivat jo viimeisen kuninkaan aikana ja helpottivat hetkeksi brittihallinnon vuosina (vaikka britit eivät tehneet mitään burmalaisten tulevan itsehallinnon hyväksi, pikemminkin päinvastoin). Japanilaiset poistuessaan tuhosivat systemaattisesti kaiken mahdollisen kouluista kirkkoihin, teihin, rautateihin ja jopa kilparatoihin. Ja heti sodan jälkeen alkoi sisällissota, jota on kestänyt näihin päiviin saakka - Burman sadat puoli-itsenäiset heimot erityisesti vuoristoalueilla ovat pitäneet sotaa yllä. Ei ihme, että demokratialla on niin vähän mahdollisuuksia.

"The River of Lost Footsteps" herättää mielenkiinnon maahan, jonka näkymättömyyttä maailman silmissä Thant Myint-U valittaa, ja antaa jännittävässä muodossa historiankurssin mielenkiintoisen maan ja kansan kohtaloista. (Tai kansojen - Burma ei ole koskaan ollut yhtenäinen etnisesti eikä uskonnollisesti.)

Amartya Sen: Moniääninen Intia

Amartya Sen on talousnobelin saanut intialainen, jonka esseitä ja puheita on koottu vuosien varrelta tähän kirjaan. Sen esittää viitteitä kirjoittamiinsa kirjoihin kyseisistä aiheista; monista aiheista sietäisi todella saada enemmänkin tietoa. Sen on aivan oikeassa siinä, että Intiastat eidetään hyvin vähän ja sekin vähä on ideologisesti värittynyttä. Häntä harmittaa erityisesti sekä Intiassa että ulkopuolella maan näkeminen puhtaasti uskonnollisesta - ja vieläpä hindu-uskonnollisesta näkökulmasta, maan sisällä nousevan hindufanatismin toimesta, maan ulkopuolella tietyn eksoottisuuden kaipuun vuoksi.

Sen korostaa jokaisessa esseessään Intian monipuolisuutta ja tieteellistä historiaa ja muistuttaa maan lukuisista uskonnoista ja voimakkaasta ateistisesta koulukunnasta, joka Intian filosofiassa on ollut älykkäänä voimana jo ajalta 500 eaa. Maan lukuisten lahjakkaiden matemaatikkojen lisäksi Sen ihailee erityisesti mogulikeisari Akbaria, joka 1500-luvulla ponnisteli tasapuolisuuden ja uskonnonvapauden vuoksi ja yritti jopa luoda Intialle uuden uskonnon, joka olisi sisältänyt osia kaikista Intian uskonnoista ja jonka jokainen olisi voinut hyväksyä.

Senin sanoma Intian toimivasta monikulttuurisuudesta tulee hyvin esiin. Moniko mahtaa tietää, että Intiassa asuu 140 miljoonaa muslimia, lähes yhtä paljon kuin Pakistanissa? Ja että pääministeri on sikhi ja edellinen presidentti oli muslimi?

Senin tyyli on hiukan pönäkkää ja kääntäjällä on ollut ongelmia joidenkin sanojen kohdalla (tai sitten minulla on ongelmia esimerkiksi termi "naisten voimaannuttaminen" tuntuu korvaan oudolta), mutta sisältö on pätevää.

Douglas Preston - Lincoln Child: Ihmeiden kabinetti

Tässä on kirja, jonka voisi luokitella yhtä hyvin kauhutarinoihin kuin dekkareihinkin. Kirjan kannessakin mainitaan, että kyseessä on Pendergast-kirja, joten ilmeisesti saamme koko sarjan. Minulle sopii. Pendergast on todella merkillinen FBI-agentti - aloin jossakin lukemisen vaiheessa epäillä, ett hän on vampyyri (ei ollut, älkää hermostuko).

Tarina alkaa, kun uusien kerrostalojen perustuksia kaivettaessa läytyy vanha, umpeen muurattu huoltotunneli, jossa on 36 luurankoa. Kaikki luurangot on silvottu samalla oudolla tavalla. Kun paikalle kutsutaan arkeologi, rakennuttaja tulee häätämään hänet, poliisi on kielteinen ja kaikki ovet lyödään lukkoon. Sisukas arkeologi, Nora Kelly, saa kuulla työpaikkansa olevan uhattuna. Hänen miesystävänsä on kiero reportteri, joka viranomaisia uhmaten julkaisee luurangoista artikkelin, ja kas - alkaa löytyä uusia ruumiita, jotka on silvottu samalla tavalla. Paikalle ilmestyy myös mystinen FBI-agentti Pendergast, jolla ei ole virallista asemaa.

Luurangot onnistutaan yhdistämään sadan vuoden takaiseen "ihmeiden kabinettiin", nykyajan luonnontieteellisten museoiden edeltäjään, jonka perustaja mahdollisesti murhattiin, ja johon puolestaan yhdistetään mystinen Enoch Leng, joka ehkä etsi pitkäikäisyyden reseptiä. Ja sitten aletaan murhata Luonnontieteellisen museon työntekijöitä.

Pendergast on outo lintu Louisianasta, jolla on väkivaltaisen mielenvikaisia sukulaisia, sukukartano New Orleansissa ja häiritsevä tapa seurata hänelle tehtyjä leikkauksia peilin avulla. Hän ajaa Rolls Roycella, jonka näkymätön kuljettaja on nimeltään Proctor (eikä hänestä muuta kerrotakaan).

Onko Enoch Leng vielä elossa? Jos ei, niin kuka silpoo ruumiita hänen kaavansa mukaan? Mihin katosi Pendergastin avuksi määrätty komisario O'Shaugnessy? Kuka yritti tappaa Pendergastin? Ja joukko muita salamyhkäisiä kysymyksiä.

Kirja niille, jotka pitävät kauhumystiikasta.

Ellis Peters: The Summer of the Danes

Veli Cadfael -kirjat vaappuvat yleensä rikostarinan ja romanssin rajalla. "The Summer of the Danes" ei edes vaapu, se on rehellinen seikkailutarina, vaikka veli Cadfael joutuu pikaisesti silmäilemään yhtä murhaa. Ellis Peters esittelee nautinnokseen 1100-luvun Walesin elämäntapaa ja Owain Gwyneddin hovia. Kirjan tanskanmiehet ovat Dublinin tanskalaisia - Irlannissahan oli viikinkihoveja.

Veli Cadfael päätyy Walesiin, koska Lincolnin piispa päättää lähettää tervehdyksen kahdelle Walesin piispalle. Matka vie veli Cadfaelin ensin Owainin hoviin ja sitten Owainin petollisen veljen Cadwaladrin maahan tuomien Dublinin tanskalaisten panttivangiksi. Seikkailu liikkuu Owainin, Cadwaladrin ja tanskalaispäällikkö Otirin suhteissa - Otir, täysin ymmärrettävästi, haluaa palkkion, jonka Cadwaladr oli hänelle ryöstöretkestä luvannut. Kuvassa on mukana myös kaunis Walesin tyttö, kaniikin tytär - kirjan tapahtuma-aikana Walesin kirkkoa ollaan taivuttamassa Englannin kirkon vaatimaan pappien naimattomuuteen, ja vaikka kyseisen kaniikin vaimo on kuollut, tytär on hankala muistutus tätä avioliitosta. Lopulta tyttö kieltäytyy hyväksymästä monia suunnitelmia häivyttää hänet isänsä silmistä ja etsii itse oman tiensä.

Veli Cadfael on jokseenkin sivuhenkilö kirjassa, mutta viihdyttävä merellinen seikkailu on kyseessä, ja suuret tunteet kuohuvat Walesin miesten lujien uskollisuusvalojen ja kiihkeän kunniakäsityksen ristiriidassa.

Gustave Flaubert: Pyhän Antoniuksen kiusaus

Brueghel vanhempi: Pyhän Antoniuksen kiusaus (osa)

Flaubert sai innoituksen kirjaansa Brueghel vanhemman maalauksesta ja työsti teostaan 25 vuotta. Yllä on vain osa suuresta taulusta, jonka luolavaikutelma ilmeisesti innoitti Flaubertia krijoittamaan kirjansa näytelmän muotoon. Pyhä Antonius oli varhaiskristillisä erakoita, joka vaikutti aikansa kirkkoelämään Aleksandrian uskonnollisissa kiistoissa, muta vetäytyi sitten erämaahan ja eli erakkona kuolemaansa asti. Pyhimyskertomukset kuvaavat usein hyvinkin elosiasti kiusauksia ja harhanäkyjä, joita yksinäisyyden ja nälän riivaamant erakot joutuivat kestämään, ja usea maalari on kuvannut Pyhää Antoniusta paholaisen, riettaiden anisten ja kummajaisten saartamana.

Flaubertin Antonius kärsii ensin "normaaleista" harhanäyistä, joisa hänen eteensä kaadetaan ruokaa ja rikkauksia, hän ruoskii verilöylyssä häntä vastustaneita kirkonmiehiä ja itse Saban kuningatar tulee viettelemään häntä. Sitetn paholainen hänen entisen oppilaansa Hilariuksen hahmossa keksii pahempia viettelyksiä - Antonius saadaane päilemään uskoaan esittelemällä hänelle ensin kaikki varhaisen kristinuskon omituiset muodot, sitten vanhemmat jumalat, joihin hän lähes lankeaa, ja lopulta paholainen vie hänet lentomatkalle ja näyttää hänelle universumin äärettömyyden. Tämä osoittautuuu lähestulkoon Antoniuksen lankeemukseksi, mutta hän torjuu tämänkin ja paholainen hylkää hänet. Antonius jää tutkimaan luontoa omin päin ja päätyy lopulta aineen sisimpään - hän haluaisi

vetäytyä kaikkiin muotoihin, tunkeutua jokaiseen atomiin, päästä aineen sisimpään - olla itse aine.

Yö on ohi, aurinko nousee, sen keskellä näkyvät Kristuksen kasvot, Antonius tekee ristinmerkin ja alkaa rukoilla.

Eräs kirjallisuudentutkija väitti happamesti, että kaikki muut Flaubertin kirjat ovat luettavia, mutta tästä ei selviä kukaan. Hän oli väärässä - minä pidän tästä, vaikka en väitä Flaubertin ajatuksenjuoksua ymmärtävänikään. Pelkkä kuvien vyöry on kiehtovaa.

Ursula LeGuin: Lavinia

Miten todellisia menneisyyden ihmiset oikeastaan olivat? Saamme heistä häivähdyksiä eri kanavista, mutta millaisia he todella olivat? Oliko heillä oikea elämä vai ovatko he vain mielikuvituksen luomia aaveita? Luonnollisesti he ovat eläneet, tunteneet, toimineet ja kuolleet, mutta he jäävät kiusallisesti häilymään toden ja kuvitelman rajoilla.

Ursula LeGuin on tarttunut yhteen heistä, Vergiliuksen "Aeneiaassa" mainittuun Latiumin kuninkaan tyttäreen Laviniaan. LeGuin ei väitä röyhkeästi, että kas, tässä meillä on Lavinia, näin hän eli, näin hän tunsi. Loppujen lopuksi tunnemme Lavinian vain Vergiliuksen runosta, vaikka on hyvin mahdollista, että ennen Rooman perustamista Latiumin alueella oli kaupunkivaltioita, joilla oli oma historia, jotka elivät ja toimivat niin kuin ihmiset aina ovat eläneet ja toimineet. Ehkä heillä oli nämä nimet, ehkä jotkin muut.

LeGuin ratkaiee asian antamalla Lavinian itse kertoa tarinansa tietoisena siitä, että hän ehkä on runoilijan luomus samalla kun hän tuntee itsensä täysin oikeaksi ihmiseksi. Hän kapinoi Vergiliusta vastaan, huomauttaa, että tämä oli joissakin kohdissa väärässä, mutta tuntee velvollisuudekseen elää Vergiliuksen viitoittamaa tietä. Se ei ole helppoa; Vergiliuksen mukaan Lavinia nai mereltä tulleen muukalaisen, Troijasa paenneen prinssi Aeneaan, ja oliko Aeneaskaan todellinen? Oliko häntä edes olemassa? Lavinia pohtii näitä kysymyksiä rohkeasti ja arvokkaasti.

Tarinan alussa Lavinia on Latinuksen, Latiumin kuninkaan tytär ja ainoa lapsi - hänen veljensä ovat kuolleet. Latinuksen velvollisuus on käydä Albunean kuumilla lähteillä kysymässä esi-isien mieltä; siellä maa on lähellä tuonpuoleista ja henkien on helppo siirtyä tasolta toiselle. Latinus ottaa Lavinian mukaansa. Lavinia kohtaa Vergiliuksen haamun, ja he keskustelevat useina öinä - Vergilius kertoo Lavinialle hänen tulevan kohtalonsa siten kuin runoilija itse tulee sen vuosisatoja myöhemmin kirjoittamaan. Tämä asettaa Lavinian hankalaan tilanteeseen. Äiti on valinnut hänelle puolison, josa Lavinia ei pidä, mutta äiti ajaa asiaansa raivokkuudella. Vergilius kertoo, että hän nai muukalaisen ja syntyy sotaa ja kuolemaa tuleva muukalainen miehineen tappaa erilaisin kauhistuttavin tavoin Lavinian tuntemat miehet. Lavinia järkyttyy syvästi, mutta lopulta hän toimii auttaen ennustettua tulevaisuutta tapahtumaan huolimatta kuolemasta ja surusta, jonka tämä tulevaisuus tuo mukanaan.

Lavinian aikaan naisilla oli arvokas asema; heidän vastuullaan oli talouden hoito, ei vain aineellisesti, vaan myös henkien ja maailman tasapainon kannalta. LeGuin rakentaa näkyviin tämän tyynen tasaisuuden, vankan pohjan, jolla elämä säilyy huolimatta miesten sodista ja tapporaivosta. Koko kirjan mitan virtaa tämä teema; elämä jatkuu, kunhan siitä huolehditaan huolimatta, sodista, huolimatta raivosta, huolimatta hulluudesta ja kuolemasta. Muu ei ole mahdollista, ja tämä jatkuvuus on naisten harteilla, halusivatpa he kantaa sen tai eivät. Näin se on, ja näin se on tehtävä. Kun sota alkaa, kun Mars-jumalan hullaannuttamat miehet juoksevat kaduilla kalskutellen kilpiään, kypäräntöyhdöt hulmuten, naiset tulevat Lavinian luo: "Onko meillä polttopuuta? Ovatko ruokavarastot täynnä? Mistä otamme vettä? Onko aikaa ajaa karja turvaan? Kuka huolehtii lapsista?"

LeGuin on saavuttanut tyyneyden, tasapainoisuuden, kuulauden, jota hänen kirjoissaan ei koskaan ennen ole ollut. "Kahdesti haarautuva puu" oli matka kohti tätä tyyntä keskustaa; nyt ollaan perillä.

Charles de Lint: Svaha

Svaha tarkoittaa aikaa salaman näkemisen ja ukkosen kuulemisen välillä; odottaa lupauksen täyttymistä.

Länsimaat ovat tärvelleet sen kunnolla. Suurin osa maapalloa on ruostunutta hylkymaata, jossa happosateet ja radioaktiivinen säteily tuhoavat hitaasti kaiken. Ainoat elämän suojapaikat ovat megapleksit, joissa rikkaat majailevat ylellisyydessä muovikuplan sisällä ja heitä ympäröivällä suhteellisen turvallisella alueella asuvat köyhät ja hurjat - ja enklaavit, täysin ulkomaailmasta suojatut alueet, jotka vielä ovat luonnonmukaisia. Enklaavit rakennettiin, kun eräs intiaani keräsi musiikilla kunniaa, mainetta ja hehtaareittain rahaa ja kulutti kaiken ostamalla heimojen maata ja kouluttamalla nuoria, jotka kehittivät enklaavien rakentamiseen tarvittavan teknologian.

Nyt enklaavit ovat uhattuja. Yksi niistä on lakannut vastaamasta kutsuihin ja kaksi tapausta tutkimaan lähetettyä lentokonetta on kadonnut. Heimot kokoontuvat ja lähettävät nuoren soturi-medén Gahzeen tutkimaan tilannetta ja ehdottomasti tuhoamaan heimojen teknologian sisältävät sirut; muuten kaikki enklaavit olisivat vaarassa joutua megapleksejä hallitsevien rikollisklaanien käsiin.

Klaanit ovat japanilaisia. Teknologian hallitessa japanilaiset ja kiinalaiset valtasivat megapleksit, mutta kiinalaiset jäivät häviölle ja hallitsevat megapleksien slummeja. Heitä vastaan taistelee japanilaisten yakuza ja korruptoituneet turvallisuusfirmat. Slummien salainen valttikortti on Riepumies, joka elää kaksoiselämää. Hän on slummin hallitseva hahmo, mutta myös megapleksin kunnioittama tietokonenero. Kun taistelu enklaavin tietokonesirusta alkaa, peli on monitahoista. Gahzee saa avukseen myös kojootin, jota hän alkaa epäillä maan päälle putkahtaneeksi manitouksi.

Kirjan kuvio on kiinnostava sen poikkeavien kulttuurikuvioiden vuoksi. Japanilaiset ja intiaanit vastakkain perinteineen ja kunniakoodeineen. Vähän rakkauttakin mahtuu sekaan, traagista ja täyttymystään odottavaa.

Hai, ja mata.

Liisa Liimatainen: Iran - Huntu ja haaste

Taas yksi näistä kirjoista, jotka maailmasta tietoa haluavat panevat "täytyy lukea" -listalle. Liimatainen on 11 vuotta vieraillut ja asunut Iranissa ja jakaa tietonsa lukijan kanssa. Hän on haastatellut useaan otteeseen kaikki tärkeät Iranin ajattelijat ja toisinajattelijat (mukaan lukien ajatollah Khomeinin tyttärentyttären)ja lisäksi suuren joukon tavallisia iranilaisia.

Iran on eräs niistä maista, joista lehtiä lukiessa saa monoliittisen kuvan, mutta jotka ovat dynaamisia, jännittäviä ja hyvin tärkeitä maapallolle ja politiikalle. Valmistautukaa joustamaan ennakko-odotuksistanne, koska Iran ei ole sellainen kuin ajattelette, ajattelettepa mitä tahansa.

Kirja loppuu juuri, kun Ahmadinejadin presidentinvaalit ovat kesken. Mitä tapahtuu seuraavaksi? Pelkään, että saamme kaikki sen tietää...

James Schmitz: The Lion Game

James Schmitz taitaa olla vallan unohdettu space opera -kirjailija ajalta, jolloin he eivät ottaneet itseään turhan vakavasti vaan viihdyttivät lukijoita. Eräs Schmitzin suosikkihenkilöistä oli Telzey Amberdon, nuori psi, joka selvisi kuolettavista haasteista ei ainostaan telepaattisilla kyvyillän, vaan myös älykkyydellä ja rohkeudella.

"The Lion Game" alkaa huviretkestä. Telzey on leiriytymässä luonnonsuojelualueella, kun hänet tavoittaa hälyttynyt psi-kutsu. Telzey lähetti telepaattisen komennon harhautuneelle koiralleen ja sen sieppasi joku tuntematon. Telzey lähtee tutkimaan outoa viestittäjää ja joutuu suoraan ansaan - pahantahtoinen psi harrastaa uhriensa metsästystä planeetan tappavimman pedon avustuksella. Telzey selviytyy ansasta osaksi koiransa avulla, mutta hänelle paljastuu, että psi-metsästäjä on syöttinä vielä tappavammassa loukussa. Vieras psi-rotu on soluttautunut useille teknisesti edistyneille planeetoile ja suunnittelee galaksin valloitusta. Heitä huolestuttavat kuitenkin ihmis-psit, joiden kyvyistä he eivät ole varmoja, ja he haluavat elävän näytteen tutkittavakseen. Telzeylle lankeaa tämä kunnia.

Hengissä selviämisen ja galaksin pelastamisen lisäksi Telzeyllä on vielä yksi huoli - hänen pitäisi ehtiä kotiin 16-vuotissyntymäpäivilleen etteivät hänen vanhempansa kimpaannu...

Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit

Kirjan lukijoiden (jotka oletettavasti ovat erityisen kiinnostuneita Suomen historiasta - tässä hyvin suuressa määrin emeritusprofessori käsittelee muiden historian asiantuntijoiden tekstejä ja välillä käy ankaraakin polemiikkia) on valmistauduttava henkiseen tärskyyn. Pitäkää tuolistanne kiinni:

- Ruotsi-Suomea ei koskaan ole ollut olemassa
- Suomi ja suomalaisuus syntyivät vasta vuoden 1860 jälkeen
- Porvoon valtiopäivät eivät olleet valtiopäivät, vaan ihan tavalliset maapäivät
- Suomea ei julistettu 1809 erilliseksi valtioksi, jolla on oma perustuslaki, omat lait ja oma hallitsija (Venäjän tsaari Suomen suuriruhtinaana)
- ja - tietenkään - mitään vapaussotaa ei ollut, kansalaissota kyllä (vaikka tämä on ollut tiedossa jo pitkän aikaa muutamia yleisönosastojen änkyröitä lukuunottamatta)

Suomi (jolla tarkoitettiin Varsinais-Suomea) kuului kiinteänä osana Ruotsiin. Vuosien 1808-09 -sodan päättäneellä rauhansopimuksella tämä osa Ruotsin valtakuntaa siirtyi osaksi Venäjän valtakuntaa. Porvoossa tsaari kävi ottamassa vastaan uusien alamaistensa uskollisuudenvakuutuksen - toimenpiteestä ei kiinnostunut edes Åbo Tidningar, joka esitteli intiaanien tapoja Porvoon tapahtumien sijaan.

Vuodesta 1860 lähtien jotkut suomalaiset sivistyneistön jäsenet alkoivat laatia kirjoitelmia, joilla he hivuttivat yleistä mielipidettä siihen suuntaan, että Porvoossa pidettiin valtiopäivät, Suomelle vahvistettiin omat lait, joita voisi nimittää vaikka perustuslaeiksi, ja että tämän kaiken perusteella Suomi oli, jos ei ihan itsenäinen valtio, niin ainakin "sisäisesti itsenäinen". Tämän rakennelman perusteella suomalaiset sitten tarmokkaasti vaativat ja lopulta saivat Suomelle todellisen itsenäisyyden. Valtiomme on propagandan tulos. Erittäin tehokkaan ja ansioituneen propagandan, sanoisin.

Siinä sivussa Jussila kaatelee monia muita myyttejä "Kumpujen yöstä" - suomalaisen erikoisuudesta, erityisasemasta, kansallisen kohtalon tunnosta, ristiretkistä ja monista muista asioista, joilla Suomen minäkuvaa on pönkitetty. Kannattaa lukea.

Dorothy H. Crawford: Deadly Companions

Dorothy Crawford käy pätevästi ja selkeästi läpi ihmisten ja mikrobien pitkän yhteisen historian. Aiheesta on krijoitettu aikaiemminkin, mutta kirjassa on silti paljon aivan uutta tietoa, esimerkiksi pohdinnat siitä, mitä taudit meillä olivat keskuudessamme jo silloin, kun meistä tuli ihmisiä, ja miksi.

Crawford ei ota yhtään vanhaa olettamusta itsestään selvänä, vaan pohtii mahdollisuuksia ruttojen todellisesta olemuksesta antiikista nykyaikaan ottaen huomioon, että mikrobit muuntelevat. Oliko keskiajan tunnetuin tauti, "musta surma", todellakin paiserutto? Oliko se Ebola-tyyppinen virussairaus, joka sittemmin on hävinnyt? Nykyisen tietomme mukaan taudinaiheuttajat eivät pysy muuttumattomina.

Runsaasti tietoa on myös tautien luonnollisista varastoalueista, joista ne voivat ilmaantua, ja niiden kantajista - esimerkiksi paiseruttoa esiintyy endeemisenä Kaliforniassa ja se tarttuu useisiin ihmisiin joka vuosi. Crawford muistuttaa hallitusten taipumuksesta salailuun - ei vain SARS ja Kiinan hallitus saa tuomiota, vaan myös tapaus, jossa vanhahko pariskunta New Yorkin hotellissa poti paiseruttoa ja juttu salattiin täysin paitsi tutkijoilta.

Vaikka Crawford esittelee kaikki nykyajan keinot paljastaa ja torjua mikrobihyökkäyksiä, hän päätyy samaan masentavaan lopputulokseen kuin kaikki aiheesta kirjoittajat; sota mikrobeja vastaan on sota, jonka häviämme. Käymme viivytystaistelua.

Synkästä lopputuloksesta Crawfordin vilpitän kiinnostus aiheeseensa tarttuu väkisinkin lukijaan, joka seuraa mielenkiinnolla, millainen lumoavan mutkikas elämänkierto on koleralla Bengalinlahden vesissä ja miten se joskus ponnahtaa ihmisiin tappavin seurauksin, kunnes taas palaa veteen jatkamaan omaa taisteluaan omia viruksiaan vastaan - taistelua, jossa ihmisten sairastuminen ja kuolema on sattumanvarainen sivutulos.

Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha

Lindqvistiä lukeneille tämä kokoelma puheita ja artikkeleita on tuttua; hän ravistelee teksteissään länsimaiden puhtoista kuvaa itsestään ja historiastaan ja katsoo, mitä ryömii esiin. Ja kyllähän sieltä ryömii.

Aikaisemminkin on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaisista Saksan pommituksista, joista Lindqvist esittää jyrkän arvion (johon ei ole vastaansanomista): äärimmäisen laajat, siviilikohteisiin tehdyt iskut eivät palvelleet mitään sotilaallisia tarkoituksia. Lindqvist muistuttaa myös, että tällaiset ilmaiskut eivät ole maailmansodan keksintöä, vaan siirtomaavallat ennen ja jälkeen sodan käyttivät niitä köyhien maiden väestön nujertamiseen - ja käyttävät yhä.

Näin selvästi ei ole ennen tuotu esiin, että liittoutuneet tiesivät koko ajan juutalaisten kansanmurhasta yksityiskohtia myöten - ja kieltäytyivät tekemästä yhtään mitään. Ei kaiketi pitäisi olla edes hämmästynyt.

Sen sijaan järkytyin todella lukiessani kuvausta Yhdysvaltojen ensimmäistä pyrkimystä levittää "oikeudenmukaisuuden lempeää mahtia" - sanavalinta on Yhdysvaltojen hallituksen - valtameren taakse; Filippiinien valtaus oli omaa luokkaansa, koska kansanmurhale ei ollut mitään järjellistä syytä paitsi sotilaiden kiihkeä halu päästä "nekrujen kimppuun". Tämä sanonta on amerikkalaisen sotilaan kirjeestä kotiväelle samoin kuin seuraava:

Nekrujen päiden napsimien vedestä on hauskempaa kuin kyyhkysten metsästys.

Muistutan vielä, että nämä "nekrut" olivat filippiiniläisiä tarkoitus oli "vapauttaa" heidät espanjalaisten vallasta ja vuosi oli 1899.

Toinen minulle uusi juttu oli tapa, jolla englantilaiset käsittelivät ns. mau-mau-kapinaa. Kapina oli epäilemättä raaka molemmin puolin, mutta mittasuhteet: mau-mau tappoi noin 200 englantilaista. Britit päättivät sivistää Kenian. Arvellaan yli 300 000 ihmisen kuolleen tässä sivistämisessä, useimmat kidutettuina - englantilaiset käyttivät Yhdysvaltojen etelävaltioista tuttu menetelmää sitoa köysi uhrin kaulaan ja laahata häntä auton takana, kunnes ruumis murjoutui tunnistamattomaksi. Muitakin menetelmiä kehitettiin, ihmismateriaalistahan ei ollut puutetta. Kenialaisia sivistettiin 50-luvun lopulta 60-luvun alkuun, kunnes sota kävi liian kalliiksi ja Britannia luovutti Kenian Jomo Kenyattalle, joka yhdessä yössä muuttui veren hullaannuttamasta villipedosta tunnustetutksi valtiomieheksi. Englantilaiskiduttajista useimmat palasivat Englantiin ja saivat kunniamerkkejä. Tämä historia on hyvä muistaa kun kummastellaan, mistä nykyiset kenialaiset ovat oppineet epämieluisat tapansa.

Lindqvistiä on hyvä lukea aina, kun valkoisen miehen sädekehä alkaa loistaa niin kirkkaasti, että se haittaa näköä.

Charles de Lint: Memory & Dream

Kirja, jossa käsitellään pahoinpideltyjen naisten psykologiaa, pedofilian uhreja, muistojen tukahduttamista ja itsemurhaa. Pääaiheena on kuitenkin fantasia elämässä.

Kirja siirtyy 70-luvulta 90-luvulle. 70-luvulla nuori taitelijayhteisö on kerääntynyt luomaan. Joukossa on maalareita ja kirjailijoita; päähenkilöistä Kathy kirjoittaa fantasianovelleja, Izzy maalaa ja Alain on perustanut pienen kirjapainon, jossa tuottaa ystäviensä runokirjoja. Izzy tapaa erakkona elävän, mutta äärettömän kuuluisan maalari Rushkinin, joka ottaa hänet oppilaakseen. Izzy oppii, jopa yllättäviäkin asioita - jotkut maalaukset tuovat "toiselta puolelta" eläviä hahmoja, jotka ovat riippuvaisia lähdemaalauksestaan ja kantavat niiden ulkomuotoa, mutta joiden luonne on aivan heidän omansa. Tämä tieto tulee hinnan kanssa. Rushkin hakkaa Izzyä selittämättömien raivonpuuskien vallassa, ja Izzy ottaa kaiken vastaan, kunnes päätyy sairaalaan. Häntä tukee John, joka oudosti muistuttaa yhtä hänen maalauksistaan. Sitten Izzylle valkenee, mikä John on, ja hän joutuu kohtaamaan oman vastuunsa - eikä kestä sitä.

Kathy kuolee, ja Izzy muuttaa saarelle, jossa syttynyt tulipalo tuhoaa kaikki hänen numeninsa, sana, jota hän käyttää näistä maalausten eloon tuomista hahmoista. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Alain tunkeutuu hänen yksinäisyyteensä Kathyn muistokirjan teon vuoksi, ja tapahtumat lähtevät taas liikkeelle. Izzy joutuu kohtaamaan kaikki menneisyytensä aaveet, Kathyn kuoleman, Johnin ja erityisesti Rushkinin.

de Lintin kirjoista pidän erityisesti tästä. Kirja on viimeistelty, laaja-alainen ja käsittelee hämmästyttävän montaa kipeää aihetta - vaikka loppuukin optimistiseen sävyyn. Mielikuvitus ja luovuus ovat yhtä todellisia kuin mielen luoma torjuntakin.

Robert Howard - Petri Hiltunen: Conan Cimmerialainen

Tämä hallussani oleva painos on Jalavan vuoden 1991. Hiltusen kuvittamia Conaneja on muitakin, tämä lienee ensimmäinen.

Kirjassa on runo ja viisi novellia, kääntäjä on Leena Peltonen. Conan tulee esiin teräsjäntereisenä villinä, joka pukeutuu punaisiin silkkihousuihin, miekka vyöllään ja polvesta riippuu nuori, pehmeäihoinen nainen. Aina vaalea, ja ehdottomasti pehmeäihoinen.

Howardin Conan on ällistyttävässä määrin samanlainen hahmo kuin Burroughsin Tarzan. Tarzan pukeutui leopardintaljaan eikä ollut etsimässä aarteita, kuten Conan vilpittömän rehellisesti oli, mutta molemmat hakeutuivat mystisiin paikkoihin, joissa salaperäiset olennot tai heimot pitivät majaa, molemmat joutuivat taistelemaan teräsjäntereidensä äärirajoille ja molemmat pelastivat neitoja - jopa Conan valintatilanteessa pelasti mieluummin tytön kuin aarteen. Tosin Tarzan ei paiskautunut tyttöjen kanssa sänkyyn, kuten Conan mitä ilmeisimmin teki heti tilaisuuden tullen (luultavasti sänkykään ei ollut tarpeen).

Hiltusen kuvissa Conan on viillelty kuin parilassa käynyt, ja typykät ovat suorastaan liioitellun paljon pienempiä - polvessa roikkuminen on pakollista, he eivät ylettyisi edes vyöhön asti. Siitä huolimatta opus on klassisen viihdyttävä. Howard kirjoitti hyvää miekkafantasiaa.

Christian Jacq: Ramses - Ikuisuuksien temppeli

Ramses aloittaa faaraona. Kirja lähinnä toistaa ensimmäisen osan teemoja. Ramses uskollisine seuraajineen - leijona Murskaaja, koira Vahti, henkivartioston päällikkö Serramanna, uskollinen kirjuri Ameni ja vaimo Nefertari (järjestys ei ole sattumanvarainen - Ramses matkustelee paljon ja hänen henkeään uhataan, joten lähinnä häntä ovat hengenpelastajat). Ramses rakentajana tulee esiin, edelleenkin new age -linjoilla. Tähän kohtaan on muuten tullut Jacqin suurin moka kirjailijana ja arkeologina. Ramses on käymässä sotaa Sudanissa. Hänen vanha ystävänsä norsu, jonka kärsästä hän irroitti keihään ensimmäisessä osassa, etsii hänet ja johdattaa hänet kalliojyrkänteelle Niilin rannalle. Tässähän ollaan suoraan kansansadussa - viisaat eläimet ennustajina - mutta sitten seuraa se moka: paikalta löytyy poika, joka ilmoittaa paikan nimeksi Abu Simbel. Voi herran jestas. Abu Simbel on arabiaa. Kukaan ei tiedä, miten paikkaa nimitettiin Ramseksen aikana, mutta hänen myöhemmin rakentamansa temppelit olivat Re-Horakhtelle.

Täsä osassa tuodaan uutena henkilönä yhden jumalan palvoja, tietäjä Ofir, joka kuljettaa mukanaan vähämielistä tyttöä. Tämän hän väittää olevan faarao Ekhnatonin tyttärentytär. Tämä pari on kotoisin uusplatonilaisuudesta, tietäjä Simon ja Ennoia, häväisty Helena. Jacq lainaa varsin riemukkaasti antiikin kirjallisuduesta (tässä osassa muuten hankkiudutaan eroon Spartan Menelaoksesta ja kauniista Helenasta, eikä ollenkaan Odysseian tietojen mukaan - selitys voi olla se, että Homeros on edelleen Egyptissä ja kirjoittelee runoelmaansa siellä). Mooses katoaa erämaahan.

Jännite on edelleenkin edellisen faaraon kahden pojan välinen, ja myös ongelmassa siitä, kuka Ramseksen ystävistä on petturi. Sota heettiläisiä vastaan häämöttää taivaanrannassa, mutta Pi-Ramses rakennetaan stahanovilaisessa ajassa.

Ursula LeGuin: Tehanu

"Tehanun" kansikuvista mieluisin on tämä hollantilaista laatumaalausta muistuttava, joka on vuoden 1992 suomennoksenkin kannessa

Ursula LeGuin ei ollut tyytyväinen Maameri-trilogiansa päätökseen. Hän palasi aiheeseen ensin Tehanussa, jonka hän nimesi "Maameren tarinoiden päätösosaksi" ja sitten vielä kahdesti uudelleen. Ehkä trilogian henkilöt jäivät vaivaamaan, ehkä naisten vähäinen osuus. Ursulalla on koko kirjoittajauransa kanssa ollut vaikeuksia naisroolien suhteen.Hänestä odotettiin feministikirjailijaa ja häneen kohdisettiin syytöksiä ainakin 70-luvulla. Hän on ollut puolustuskannalla siitä saakka.

Tehanussa Ursula palasi Maameri-teemaan naisten vähäisestä ja häijystä noituudesta. Hän esittää naisnoidat edelleen likaisina, syrjittyinä hahmoina, mutta antaa heille voimia, joita miesvelhoilla ei ole. Lisäksi Roken velhot tulevat Tehanussa esiin kuuntelukyvyttöminä, ylimielisinä, kateellisina hahmoina, jotka pystyvät pahuuden tekoihin. Lisäksi paljastuu, että velhot maksavat kyvystään impotenssilla (joka ehkä selittää heidän suhtautumisensa naisiin).

Kun Tehanu julkaistiin suomennoksena 1992, luin enkä pitänyt. Minua vaivasi, että aikaisempien kirjojen sankari ja sankaritar, Ged ja Tenar, päätyivät niin alhaisiin ja maallisiin toimiin. Iän mukana viisastuu; tartuin uudelleen Tehanuun ja kummastelin, mitä ihmettä olin ajatellut. Juuri näinhän kaiken piti mennäkin. Tenar, entinen jumalatar Arha, ansaitsi synkän, elämästä vieraantuneen lapsuutensa jälkeen tavallisen, hedelmällisen ihmiselämän, aviomiehen, lapsia, emännän töitä. Ged, arkkimaagi, taas ei voinut yltää uusiin sankaritekoihin voitettuaan kuolemankin. Hänellekin suo mielellään paluun lapsuutensa maisemiin, fyysisen rakkauden, lempeän elämän yksinkertaisissa töissä - itse asiassa samassa ympäristössä, joka hänelle oli tarjolla nuoruudessa velho Ogionin luona ja jonka hän silloin hylkäsi. Gedkin viisastui vanhetessaan.

Kun Tenar, nyt maalaisvaimo Goha, ottaa hoitaakseen pahoin palaneen lapsen, kuvioon tulee uusi elementti. Tenar ristii lapsen Therruksi omalla karginkielellään, tulenloisteeksi. Pikku tulenloiste paljastuu lopussa tosinimensä mukaisesti Tehanuksi, tähdeksi. Samalla tähänkin tarinaan kytketään Maameren lohikäärmeet, nyt tärkeämpänä osana tarinan teemaa. Trilogian ensimmäisessä osassa lohikäärmeet olivat kuolettava uhka, toisessa tarinoita kerrottavaksi. Kolmannessa osassa lohikäärmeet ovat Gedin ystäviä ja auttajia, ja tässä neljännessä - niin, mitä lohikäärmeistä paljastuukaan? Otaksun, että kun Ursula sai lopulta päätökseen Gedin ja Tenarin elämän kuviot, häntä jäi vuorostaan vaivaamaan lohikäärmeteema ja hän jatkoi Maameren tarinoita.