Ursula LeGuin: Lavinia

Miten todellisia menneisyyden ihmiset oikeastaan olivat? Saamme heistä häivähdyksiä eri kanavista, mutta millaisia he todella olivat? Oliko heillä oikea elämä vai ovatko he vain mielikuvituksen luomia aaveita? Luonnollisesti he ovat eläneet, tunteneet, toimineet ja kuolleet, mutta he jäävät kiusallisesti häilymään toden ja kuvitelman rajoilla.

Ursula LeGuin on tarttunut yhteen heistä, Vergiliuksen "Aeneiaassa" mainittuun Latiumin kuninkaan tyttäreen Laviniaan. LeGuin ei väitä röyhkeästi, että kas, tässä meillä on Lavinia, näin hän eli, näin hän tunsi. Loppujen lopuksi tunnemme Lavinian vain Vergiliuksen runosta, vaikka on hyvin mahdollista, että ennen Rooman perustamista Latiumin alueella oli kaupunkivaltioita, joilla oli oma historia, jotka elivät ja toimivat niin kuin ihmiset aina ovat eläneet ja toimineet. Ehkä heillä oli nämä nimet, ehkä jotkin muut.

LeGuin ratkaiee asian antamalla Lavinian itse kertoa tarinansa tietoisena siitä, että hän ehkä on runoilijan luomus samalla kun hän tuntee itsensä täysin oikeaksi ihmiseksi. Hän kapinoi Vergiliusta vastaan, huomauttaa, että tämä oli joissakin kohdissa väärässä, mutta tuntee velvollisuudekseen elää Vergiliuksen viitoittamaa tietä. Se ei ole helppoa; Vergiliuksen mukaan Lavinia nai mereltä tulleen muukalaisen, Troijasa paenneen prinssi Aeneaan, ja oliko Aeneaskaan todellinen? Oliko häntä edes olemassa? Lavinia pohtii näitä kysymyksiä rohkeasti ja arvokkaasti.

Tarinan alussa Lavinia on Latinuksen, Latiumin kuninkaan tytär ja ainoa lapsi - hänen veljensä ovat kuolleet. Latinuksen velvollisuus on käydä Albunean kuumilla lähteillä kysymässä esi-isien mieltä; siellä maa on lähellä tuonpuoleista ja henkien on helppo siirtyä tasolta toiselle. Latinus ottaa Lavinian mukaansa. Lavinia kohtaa Vergiliuksen haamun, ja he keskustelevat useina öinä - Vergilius kertoo Lavinialle hänen tulevan kohtalonsa siten kuin runoilija itse tulee sen vuosisatoja myöhemmin kirjoittamaan. Tämä asettaa Lavinian hankalaan tilanteeseen. Äiti on valinnut hänelle puolison, josa Lavinia ei pidä, mutta äiti ajaa asiaansa raivokkuudella. Vergilius kertoo, että hän nai muukalaisen ja syntyy sotaa ja kuolemaa tuleva muukalainen miehineen tappaa erilaisin kauhistuttavin tavoin Lavinian tuntemat miehet. Lavinia järkyttyy syvästi, mutta lopulta hän toimii auttaen ennustettua tulevaisuutta tapahtumaan huolimatta kuolemasta ja surusta, jonka tämä tulevaisuus tuo mukanaan.

Lavinian aikaan naisilla oli arvokas asema; heidän vastuullaan oli talouden hoito, ei vain aineellisesti, vaan myös henkien ja maailman tasapainon kannalta. LeGuin rakentaa näkyviin tämän tyynen tasaisuuden, vankan pohjan, jolla elämä säilyy huolimatta miesten sodista ja tapporaivosta. Koko kirjan mitan virtaa tämä teema; elämä jatkuu, kunhan siitä huolehditaan huolimatta, sodista, huolimatta raivosta, huolimatta hulluudesta ja kuolemasta. Muu ei ole mahdollista, ja tämä jatkuvuus on naisten harteilla, halusivatpa he kantaa sen tai eivät. Näin se on, ja näin se on tehtävä. Kun sota alkaa, kun Mars-jumalan hullaannuttamat miehet juoksevat kaduilla kalskutellen kilpiään, kypäräntöyhdöt hulmuten, naiset tulevat Lavinian luo: "Onko meillä polttopuuta? Ovatko ruokavarastot täynnä? Mistä otamme vettä? Onko aikaa ajaa karja turvaan? Kuka huolehtii lapsista?"

LeGuin on saavuttanut tyyneyden, tasapainoisuuden, kuulauden, jota hänen kirjoissaan ei koskaan ennen ole ollut. "Kahdesti haarautuva puu" oli matka kohti tätä tyyntä keskustaa; nyt ollaan perillä.