Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha

Lindqvistiä lukeneille tämä kokoelma puheita ja artikkeleita on tuttua; hän ravistelee teksteissään länsimaiden puhtoista kuvaa itsestään ja historiastaan ja katsoo, mitä ryömii esiin. Ja kyllähän sieltä ryömii.

Aikaisemminkin on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaisista Saksan pommituksista, joista Lindqvist esittää jyrkän arvion (johon ei ole vastaansanomista): äärimmäisen laajat, siviilikohteisiin tehdyt iskut eivät palvelleet mitään sotilaallisia tarkoituksia. Lindqvist muistuttaa myös, että tällaiset ilmaiskut eivät ole maailmansodan keksintöä, vaan siirtomaavallat ennen ja jälkeen sodan käyttivät niitä köyhien maiden väestön nujertamiseen - ja käyttävät yhä.

Näin selvästi ei ole ennen tuotu esiin, että liittoutuneet tiesivät koko ajan juutalaisten kansanmurhasta yksityiskohtia myöten - ja kieltäytyivät tekemästä yhtään mitään. Ei kaiketi pitäisi olla edes hämmästynyt.

Sen sijaan järkytyin todella lukiessani kuvausta Yhdysvaltojen ensimmäistä pyrkimystä levittää "oikeudenmukaisuuden lempeää mahtia" - sanavalinta on Yhdysvaltojen hallituksen - valtameren taakse; Filippiinien valtaus oli omaa luokkaansa, koska kansanmurhale ei ollut mitään järjellistä syytä paitsi sotilaiden kiihkeä halu päästä "nekrujen kimppuun". Tämä sanonta on amerikkalaisen sotilaan kirjeestä kotiväelle samoin kuin seuraava:

Nekrujen päiden napsimien vedestä on hauskempaa kuin kyyhkysten metsästys.

Muistutan vielä, että nämä "nekrut" olivat filippiiniläisiä tarkoitus oli "vapauttaa" heidät espanjalaisten vallasta ja vuosi oli 1899.

Toinen minulle uusi juttu oli tapa, jolla englantilaiset käsittelivät ns. mau-mau-kapinaa. Kapina oli epäilemättä raaka molemmin puolin, mutta mittasuhteet: mau-mau tappoi noin 200 englantilaista. Britit päättivät sivistää Kenian. Arvellaan yli 300 000 ihmisen kuolleen tässä sivistämisessä, useimmat kidutettuina - englantilaiset käyttivät Yhdysvaltojen etelävaltioista tuttu menetelmää sitoa köysi uhrin kaulaan ja laahata häntä auton takana, kunnes ruumis murjoutui tunnistamattomaksi. Muitakin menetelmiä kehitettiin, ihmismateriaalistahan ei ollut puutetta. Kenialaisia sivistettiin 50-luvun lopulta 60-luvun alkuun, kunnes sota kävi liian kalliiksi ja Britannia luovutti Kenian Jomo Kenyattalle, joka yhdessä yössä muuttui veren hullaannuttamasta villipedosta tunnustetutksi valtiomieheksi. Englantilaiskiduttajista useimmat palasivat Englantiin ja saivat kunniamerkkejä. Tämä historia on hyvä muistaa kun kummastellaan, mistä nykyiset kenialaiset ovat oppineet epämieluisat tapansa.

Lindqvistiä on hyvä lukea aina, kun valkoisen miehen sädekehä alkaa loistaa niin kirkkaasti, että se haittaa näköä.