Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Ishiguron esikoisromaanissa "Silmissä siintävät vuoret" on vilahdus sodanjälkeisen Japanin sisäisistä ristiriidoista. Echikon appi on ollut opettaja. Hän keskustelee poikansa kanssa tämän opiskelutoverista, joka on toimittaja. Mies on julkaissut lehdessä artikkelin siitä, miten sotaa edeltävällä ajalla opettajat johtivat oppilaansa ajatteluun, jonka tuloksena Japani päätyi turmiolliseen sotaan. Poika kieltäytyy sekaantumasta, mutta appea asia suututtaa; miten kukaan voi moittia hänen sukupolveaan ja heidän opetuslinjaansa. Mikä maailmaa vaivaa, kun vanhemmista ihmisistä voidaan kirjoittaa niin epäkunnioittavasti?

Tämän teeman Ishiguro on ottanut uudelleen esiin ja laajentanut sitä "Menneen maailman maalarissa". Kirja kattaa vajaat kaksi vuotta, lokakuusta 1948 kesäkuuhun 1950 ja tapahtumapaikka on tässäkin kirjassa Nagasaki.

Masuji Ono, eläkkeelle jäänyt taiteilija, joutuu pohtimaan menneisyyttään yrittäessään järjestää nuoremman tyttärensä Norikon avioliittoa. Vanhempi, Satsuko, on naitettu ennen sotaa ja hänellä on poika. Tässä pojassa Ono näkisi maansa tulevaisuuden, mutta hän ei huomaa merkkejä. Poika leikkii amerikkalaisia leikkejä, Yksinäistä ratsastajaa ja Kippari-Kallea, mutta nämä käsitteet eivät sano Onolle mitään eivätkä kiinnosta häntä. Isoisä ja poika menevät yhdessä elokuviin katsomaan Godzillaa. Ydinsotaa kuvaava hirviöfilmi on myös Onolle merkityksetön. Hän elää menneessä maailmassa.

Kirjan alkuperäinen nimi on "The Artist of the Floating World". Ajalehtiva maailma, eräässä kirjan tärkeässä taidekeskustelussa kuvattu "häilyvä maailma", kuvaa parhaiten Onon vaellusta elämässään. Hän on oudon viaton hahmo ja kuitenkin syyllinen. Hän on tehnyt paljon pahaa, mutta myöntämättä sitä - hän näkee kaiken vain taiteensa läpi. Syyllisiä ovat muutkin Japanin äärimmäisen autoritaarisessa maailmassa. Kirjan halki kulkee poltettujen maalausten katku. Lapsena Ono löysi lahjansa, mutta hänen isänsä, kauppias, tuhosi kaikki hänen työnsä - kohtaus on äärimmäien vaikuttava, koska itse tekoa ei kirjassa esitetä. On vain palavien taulujen lemu.

Myöhemmin Ono on päätynyt ammattimaalariksi. Sama teema toistuu. Yksi taideopettajan lempioppilaista on ilmeisesti kokeillut jotakin uutta - Ono kuulee katkelman keskustelusta, jossa oppilas pyytää opettajaa edes palauttamaan hänen taulunsa ennen karkoitusta. Pyyntöön ei vastata. Myöhemmin Ono itse tekee taiteellisen täyskäännöksen - jälleen puutarhan täyttää palavien taulujen haju. Tämä on hetki, jossa Ono siirtyy Suur-Japanin propagandariveihin (on sanottava, että hänen ylpeä kuvauksensa uuden tyylin tauluistaan on kammottava - häntä kiinnostaa kuitenkin vain maine ja raha).

Ono pahoittelee sodan jälkeen entisen parhaan oppilaansa uutta ynseyttä opettajaansa kohtaan. Häneltä menee kokonaan ohi, että hän on itse sodan aikana ilmiantanut oppilaan, sotilaspoliisi on polttanut oppilaan taulut ja kiduttanut häntä. Ono on lähinnä ymmällään; ainahan taiteellisia erimielisyyksiä syntyy, mutta kantaa nyt vuosikausia kaunaa.

Lopussa vanha mies hoitaa puutarhaansa tyttäriensä pomoiltavana. Uuden ajan järistyttävimmät tapahtumat, suursota ja atomipommit eivät ole edes hipaisseet hänen tajuntaansa. Hän katselee kolmea nuorta liikemiestä ja toivottaa heille ja heidän uudelle maailmalleen onnea. Vanha mies torkkumassa auringossa. (Kolme nuorta miestä on toinen kirjan läpäisevä teema - Ono on usein valinnut tällaisen ryhmän maalauksiinsa, milloin kapinallisena köyhälistönä, milloin Kiinaan hyökkäävinä sotilaina. Salarymanit eivät häntä enää kiinnosta, häilyvä maailma on kulkenut ohi ja jättänyt hänet rannalle.)