John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Kirsi Piha kirjoitti blogissaan vastikään sanan "koskettava" käytöstä kirja-arvosteluissa. Olen samaa mieltä kuin hän sanan liikakäytöstä, mutta myös siinä, että joskus on vain sanottava: kirja koskettaa. "Poika raidallisessa pyjamassa" on sellainen kirja.

John Boyne on itse sanonut kirjastaan:

Kirjoittaessani ja korjaillessani romaaniani olin koko ajan varma siitä,että voisin käsitellä tätä aihetta tarpeeksi kunnioittavasti vain lapsen silmien kautta, ja vieläpä erityisen naiivin lapse, joka ei millään voi ymmärtää ympärillään tapahtuvia kauheuksia. Vain uhrit ja eloonjääneet voivat todella tajuta, miten hirvittävä tuo aika ja paikka oli; me muut elämme aidan toisella puolen, tuijotamme sem läpi oman turvallisen tukikohtamme suojista ja yritämme omalla kömpelöllä tavallamme käsittää sitä kaikkea.

Siispä: Bruno oli pieni ikäisekseen ja kovin yksinäinen. Kukaan ei kertonut hänelle mitään, eivät isä, jota ei saanut häiritä, ei äiti, jolla ei ollut aikaa, eikä isosisko, joka muutenkin oli Toivoton Tapaus ja kiusasi Brunoa. He asuivat Berliinissä isossa tavassa, kunnes isän luo tuli illalliselle mies, jonka nimen Bruno kuuli olevan Hilleri. Jostakin syystä tämä Hilleri oli hirveän tärkeä, mutta Bruno ei pitänyt hänestä, koska hän pani isän ja koko perheen muuttamaan Berliinistä johonkin paikkaan, jonka nimi oli Aus-vitsi, vaikka Bruno ei yhtään ymmärtänyt, mitä vitsiä siellä oli.

Aus-vitsissä ei ollut muuta kuin heidän talonsa, jossa ei ollut ketään, jonka kanssa voi leikkiä. Talon toisella puolen oli pitkä piikkilanka-aita, jonka takana oli paljon ihmisiä, jotka kaikki saivat käyttää raidallista pyjamaa koko päivän. Bruno halusi kovasti mennä aidan toiselle puolelle, jossa oli ihmisiä, lapsiakin, joiden kanssa voisi leikkiä.

Yhtenä päivänä Bruno päätti lähteä Löytöretkelle. Koska ei ollut muutakaan paikkaa, hän lähti Löytöretkelle aitaa pitkin. Mitään ei tapahtunut, ja Bruno aikoi jo kääntyä takaisin. Tällä kohtaa aidan toiselal puolella oli vain tyhjä kenttä. Sitten hän näki jotakin. Kaukaisuuteen ilmestyi piste, josta tuli läiskä, josta tuli hahmo, josa tuli poika. Pojan nimi oli Shmuel. Mikä ihmeellisintä, Bruno ja Shmuel olivat täsmälleen saman ikäisiä...

Niin, tämä ei ole lasten kirja. Toivoisin, etteivät lapset lukisi kirjaa, joka tekee heidän sisälleen kirkkaan kuplan, ja se kupla on täynnä surua. Sellaiselle surulle on paikka vain aikuisen sisällä. Pitäkää tätä varoituksena.