Christian Jacq: Ramses - Valon poika

Luen toista kertaa Jacqin Ramses-sarjaa. Kirjoissa on tiettyä, järjetöntä kiehtovuutta. Ne on kirjoitettu erittäin yksinkertaisella, kertovalla tyylillä, ilman mitään kerrontatekniikkaa. Ihmiset kuvataan yhtä selkeinä hahmoina kuin egyptiläinen taide. Jacqin arkeologitausta näkyy yksityiskohtaisina kuvauksina ruokien mausteista, hautavarusteista, kaivostyöläisten päivän palkasta.

Samaan aikaan egyptiläisten uskomukset kuvataan todellisina; jos jokin taika egyptiläisten mukaan toimi, niin Ramses-kirjoissa se myös toimii. Tämä antaa kirjoille jonkinlaisen Carlos Castaneda-tyylisen new age -ulottuvuuden. Faaraon tärkein tehtävä oli pitää muinaiset voimalinjat toiminnassa ja vanhat loitsut voimassa. Kun tämän toimintaympäristön suostuu hyväksymään, kirjat saavat samaa kiehtovuutta, jota Egyptin taide omistaa.

Jacq leikkii aiheellaan. Hän on sijoittanut faarao Ramseksen aikaan niin Mooseksen (Ramseksen opiskelutoverin, arkkitehdin) kuin Spartan Menelaoksen, kauniin Helenan ja itsensä Homeroksenkin, joka kirjassa sanelee Iliasta egyptiläinen kissa sylissään. Nämä ovat toki sivuhenkilöitä; pääosa on nuoren Ramseksen kasvatus. Seti-isä on julkisesti julistanut perijäkseen vanhemman poikansa Khenarin, mutta salaisesti kasvattaa tehtävään Ramsesta. Veljesten keskinäistä ymmärryksen puutetta lisää taistelu samasta naisesta, kauniista Iset-Neferetistä. Kirjan loppu jättää veljekset suoriin taisteluasemiin faarao Setin kuollessa.

Mainitsin jo, että kuvakirjamaisen yksinkertainen tarina imee lukijan mukanaan. Tämä on höperöä, mutta tässä on jotakin...