Dorothy H. Crawford: Deadly Companions
Dorothy Crawford käy pätevästi ja selkeästi läpi ihmisten ja mikrobien pitkän yhteisen historian. Aiheesta on krijoitettu aikaiemminkin, mutta kirjassa on silti paljon aivan uutta tietoa, esimerkiksi pohdinnat siitä, mitä taudit meillä olivat keskuudessamme jo silloin, kun meistä tuli ihmisiä, ja miksi.
Crawford ei ota yhtään vanhaa olettamusta itsestään selvänä, vaan pohtii mahdollisuuksia ruttojen todellisesta olemuksesta antiikista nykyaikaan ottaen huomioon, että mikrobit muuntelevat. Oliko keskiajan tunnetuin tauti, "musta surma", todellakin paiserutto? Oliko se Ebola-tyyppinen virussairaus, joka sittemmin on hävinnyt? Nykyisen tietomme mukaan taudinaiheuttajat eivät pysy muuttumattomina.
Runsaasti tietoa on myös tautien luonnollisista varastoalueista, joista ne voivat ilmaantua, ja niiden kantajista - esimerkiksi paiseruttoa esiintyy endeemisenä Kaliforniassa ja se tarttuu useisiin ihmisiin joka vuosi. Crawford muistuttaa hallitusten taipumuksesta salailuun - ei vain SARS ja Kiinan hallitus saa tuomiota, vaan myös tapaus, jossa vanhahko pariskunta New Yorkin hotellissa poti paiseruttoa ja juttu salattiin täysin paitsi tutkijoilta.
Vaikka Crawford esittelee kaikki nykyajan keinot paljastaa ja torjua mikrobihyökkäyksiä, hän päätyy samaan masentavaan lopputulokseen kuin kaikki aiheesta kirjoittajat; sota mikrobeja vastaan on sota, jonka häviämme. Käymme viivytystaistelua.
Synkästä lopputuloksesta Crawfordin vilpitän kiinnostus aiheeseensa tarttuu väkisinkin lukijaan, joka seuraa mielenkiinnolla, millainen lumoavan mutkikas elämänkierto on koleralla Bengalinlahden vesissä ja miten se joskus ponnahtaa ihmisiin tappavin seurauksin, kunnes taas palaa veteen jatkamaan omaa taisteluaan omia viruksiaan vastaan - taistelua, jossa ihmisten sairastuminen ja kuolema on sattumanvarainen sivutulos.
Crawford ei ota yhtään vanhaa olettamusta itsestään selvänä, vaan pohtii mahdollisuuksia ruttojen todellisesta olemuksesta antiikista nykyaikaan ottaen huomioon, että mikrobit muuntelevat. Oliko keskiajan tunnetuin tauti, "musta surma", todellakin paiserutto? Oliko se Ebola-tyyppinen virussairaus, joka sittemmin on hävinnyt? Nykyisen tietomme mukaan taudinaiheuttajat eivät pysy muuttumattomina.
Runsaasti tietoa on myös tautien luonnollisista varastoalueista, joista ne voivat ilmaantua, ja niiden kantajista - esimerkiksi paiseruttoa esiintyy endeemisenä Kaliforniassa ja se tarttuu useisiin ihmisiin joka vuosi. Crawford muistuttaa hallitusten taipumuksesta salailuun - ei vain SARS ja Kiinan hallitus saa tuomiota, vaan myös tapaus, jossa vanhahko pariskunta New Yorkin hotellissa poti paiseruttoa ja juttu salattiin täysin paitsi tutkijoilta.
Vaikka Crawford esittelee kaikki nykyajan keinot paljastaa ja torjua mikrobihyökkäyksiä, hän päätyy samaan masentavaan lopputulokseen kuin kaikki aiheesta kirjoittajat; sota mikrobeja vastaan on sota, jonka häviämme. Käymme viivytystaistelua.
Synkästä lopputuloksesta Crawfordin vilpitän kiinnostus aiheeseensa tarttuu väkisinkin lukijaan, joka seuraa mielenkiinnolla, millainen lumoavan mutkikas elämänkierto on koleralla Bengalinlahden vesissä ja miten se joskus ponnahtaa ihmisiin tappavin seurauksin, kunnes taas palaa veteen jatkamaan omaa taisteluaan omia viruksiaan vastaan - taistelua, jossa ihmisten sairastuminen ja kuolema on sattumanvarainen sivutulos.
0 Comments:
Post a Comment
<< Home