Alfred Döblin: Berlin Alexanderplatz

James Joycen "Odysseus" ja Bertolt Brechtin "Kerjäläisooppera" lähtivät kerran viettämään hurjaa iltaa Berliinissä. Syntyi "Berlin Alexanderplatz".

No, tämä oli tietysti nokkavasti kirjoitettu. Pitää muistaa myös Jobin kirja ja "Jokamies".

Minulla oli lukiessani koko ajan ajatusyhteyksiä holocaustiin ja tarkistin useita kertoja, että kirjan julkaisuvuosi oli todella 1929 eikä - esimerkiksi -1949.

Joka tapauksessa kirja on viihdyttävä, hurja, mieleen painuva ja tulee, pahus, vielä uniinkin. "Jokamies" tässä on Franz Biberkopf, pikkurikollinen, joka haluaa rauhallisen elämän. Ei silti pidä jättää huomiotta muita henkilöitä, kuten nuorta prostituoitua nimeltä Mirri, toista nimeltä Eva ja muita alamaailman itseoikeutettuja jäseniä. Kirjan näkee mustavalkoisena, Fritz Langin ohjaamana (kuten "M - kaupunki etsii murhaajaa"). Ainakin minä näen myös Berliinin rauniot toisen maailmansodan jälkeen, niin epäreilua kuin se onkin. Kirjahan on julkaistu vuonna 1929. Parhaat kirjailijat ovat profeetallisia.

Fred Vargas: Ikimetsän sydän

Kustantaja on päättänyt jättää väliin yhden kirjan Vargasin eri raiteilla ajattelevan komisario Adamsbergin kuvauksessa. Elämäntarinan kannalta se on vahinko; tässä kirjassa Adamsbergista on yllättäen tullut isä; olisi ollut mukava tietää, miten sellainen pääsi tapahtumaan.

Joka tapauksessa "Ikimetsän sydämessä" selvitellään vanhaa Pyreneiden juurella syntynyttä verikoston tapaista, pohditaan, kuka tappaa saksanhirviä Normandiassa ja kaivaa hautoja auki ja jahdataan vankilasta karannutta 75-vuotiasta sarjamurhaajaa. Sen ohella tavataan tiikeriraitainen mies ja aave.

Eikä yksikään muu jännityskirjan tekijä ole rohjennut kirjoittaa kohtausta, jossa kadonnutta henkilöä jäljittää kissa, jota puolestaan seuraavat poliisit usealla autolla ja poliisihelikopterilla. 38 kilometrin matkan - ja vieläpä oikeaan paikkaan. Kissat eivät käyttäydy niin, mutta kirjailija, joka on luonut poliisiaseman, johon poliisit tuovat vaahtomuovivuoteita ja perustavat salaisia makeiskaappeja - sekä puhuvat runonsäkein - rohkenee myös luoda jälkiä seuraavan kissan.

Hauska kirja.

Anne Tyler: Amerikan lapset

Kuvaus kahdesta perheestä, amerikkalaisesta ja iranilais-amerikkalaisesta, jotka molemmat saavat Koreasta adoptiolapsen samalla koneella ja päättävät tavata toisiaan siitä pitäen.

Anne Tyler on hyvä kuvaamaan myötätunnolla tavallisia ihmisiä, joilla kuitenkin on särmää luonteessaan - mainoksissa käytettävä sana olisi luullakseni "lämminhenkinen". "Amerikan lapsissa" vertaillaan lievänlaatuisesti kulttuurien eroja; omien kokemusteni kouluttamana nautin erityisesti sen ylikohteliaisuuden kuvauksesta, jota eri kultuurien edustajat osoittavat toisesta kulttuurista tulleita kohtaan. Erityisen hykerryttävää se on amerikkalaisperheen yrityksissä kiinnittää korealaislapsensa "juurilleen", vaikka tyttö haluaa olla juuri sitä, mitä on; amerikkalainen esikaupunkilapsi. Hellyttävä on myös perheinen salainen kilpailu - kummankin lapsi on oman perheen mielestä parempi, molemmat suhtautuvat salaisella säälillä toiseen perheeseen, jonka he kuvittelevat kadehtivan heidän perhettään onnistuneemman tyttären saamisesta. Myös kilpavarustelu vuorottaisten tapaamisten järjestämisessä on niin perin inhimillistä.

Ei maailmoja mullistava kirja, mutta ihan mukavaa luettavaa.

Lincoln Child: Uusi Atlantis

Keskinkertainen jännityskirja. Entinen laivaston lääkäri, sukellusveneissä palvellut ja vaikean tapauksen selvittänyt Peter Child kutsutaan "Deep Storm" -projektiin tutkimaan henkilökunnan outoja oireita. "Deep Storm" on luoliksi laivaston, puoliksi tiedemiesten syvän meren projekti, jossa oletettavasti tutkitaan Atlantis-sivilisaation jäännöksiä. Peter saa pian tulonsa jälkeen selville, että Atlantis on peitetoimi; meren pohjassa arvellaan olevan vieraan sivilisaation jäännöksiä. Sanalla sanoen, UFO.

Keskinkertaiseksi kirjan tekee se, että kirjailija ei käytä omia aineksiaan. Hänen on täytynyt sotkea juttuun terroristeja, vieraan vallan agentteja ja sekopäinen sotilasjohtaja. Hyvä, asiaansa paneutunut krijailija olisi saanut mahtavan kirjan tutkimusasemasta, ulkoavaruuden muukalaisista ja oudoista tautioireista sotkematta siihen noita jokäiväisiä klisheitä.

Vaughan Wilkins: Prinsessa karkuteillä

Ensin pari sanaa tästä kirjasta, joka käsiini on tullut. Wilkinsin kirjan alkuperäinen nimi on "Seven Tempest" (miehisen pähenkilön nimi). Kirja on suomennettu vuonna 1944, kääntäjä Irma Andersin, ja kustantamo Oy Suomen Kirja. Sain oman kappaleeni joskus lahjaksi isotädiltäni; omistuskirjoitus on "Jouluna 1944 Lindström". Isotätini ei harrastanut lukemista, vaiikakin hänen mielestään hienoon asuntoon kuului kirjahylly. Luultavasti kirja ei ollut riittävän hieno sanottuun hyllyyn.

Kirja on reilusti viihdekirja, sijoitettu Britannian kuningatar Viktorian varhaisiin vuosiin. Toinen päähenkilö on Limburgin hertuatar Anne-Louise (Limburgin herttuakunta on aivan oikea paikka; Anne-Louisea ei luonnollisesti ole olemassa). Sevan Tempest on mahtavan teollisuusmagnaatin avioton poika. Mainittu magnaatti on hankkinut useita poikia eri äideltä. Ensin pojat ovat saaneet kunnon kasvatuksen. Sen jälkeen heidät on ajettu läpi kuuden vuoden viktoriaanisen helvetin kaivoksissa, tehtaissa, kurjuudessa ja nälässä. Hengissä selviää vain kaksi, ja viimeisestä koetuksen vuodesta - suuresta summasta rahaa - selviytyy vain Seven. Hän perii isänsä.

Anne-Louise taas on Belgian kuningas Leopoldin pelinappula. (Kaiki mainitut kuninkaalliset ovat todellisia henkilöitä.) Leopold pelaa vallalla ja valtaistuimilla. Anne-Louisen hän on päättänyt naittaa Hannoverin kuninkaan sokealle pojalle, jota Anne ei koskaan ole tavannut. Anne ei pidä ideasta ja karkaa. Hän päätyy Sevenin maatilalle. Seven on sitä mieltä, että kenelläkään ei ole oikeutta korkeaan asemaan vain syntyperänsä vuoksi, ja niinpä hän järjestää Annelle pakomatkan walesilaisessa laivassa, joka on täynnä laittomia siirtolaisia. Seven päättää viime hetkellä mennä itse katsomaan, miten prinsessa sopeutuu oloihin. Tapahtuu monenlaisia asioita, laiva palaa ja haaksirikkoutuu. Lopulta Seven joutuu kidnappaamaan Saksi-Koburg-Gothan prinssi Albertin (josta on määrä tulla kuningatar Viktorian puoliso) saadakseen Anne-Louisen elämän kohdalleen.

Tapaan itsekin hämmästyä siitä, että pidän kirjasta melkoisesti. Vanhahtava käännös, satukirjamaisuus, mutkittelevat juonenkäänteet ja onnellinen loppu tekevät siitä kelpo viihdekirjan.

Juan Rulfo: Pedro Páramo

Monet kirjailijat ovat lähestyneet kuolemaa antamalla kuolleiden itsensä puhua. Harva niin hämentävästi kuin Juan Rulfo.

Luin kokeeksi useiden muiden arvostelut kirjasta ennen kuin aloin itse kirjoittaa kokemuksesta. Erimielisyyttä vallitsi. Tämä on minun kokemukseni.

Juan Preciado saapuu Comalan kylään etsimään isäänsä Pedro Páramoa, jota hän ei koskaan ole nähnyt. Juanin on lähettänyt hänen äitinsä, joka on kuollut. Lauseeni on tahallisesti kaksimielinen; minusta ei ole lainkaan varmaa, että äiti antoi kehotuksensa eläessään. En myöskään ole varma, onko Juan Preciado elossa kylään tullessaan. Hän kohtaa useita henkilöitä, jotka kaikki ovat kuolleet (vai ovatko?). Kyläkin on kuollut (vai onko sitä olemassakaan - se saattaisi olla jonkinlainen kiirastuli).

Kylän asukkaat puhuvat, huokailevat, nauravat ja itkevät. He kertovat menneistä tapahtumista, ja joskus nykyisistä - heille. Joidenkin henkilöllisyys on hyvinkin häilyvä - isä Rentería, kylän pappi, on antamassa viimeistä voitelua Pedro Páramon vaimolle (tai kiduttamassa tätä ennen kuolemaa); Pedro Páramon poika on ampunut Renterían ja lavastanut sen itsemurhaksi; isä Rentería johtaa kapinallisia vuorilla. Juan Preciado on Pedro Páramon laillinen poika; Miguel Páramo on Pedro Páramon poika; Miguel Páramo on löytölapsi.

Pedro Páramo on se henkilö, jonka ympäri Comalan elämä kiertyy. Hänet mainitaan heti alussa:

"Tulin Comalaan, koska isäni kuulemma asuu täällä. Joku Pedro Páramo."

Häneen kirja myös loppuu.

Hän kolahti maata vasten ja luhistui kuin kivikasa.

Oliko hän muuta? Oliko Pedro Páramo ollut jo kauan muisto, jota vahva tahto piti istumassa? Eräs arvostelija arveli, että aasinajaja Abundio surmasi Pedro Páramon. Abundio on myös hänen poikansa. Isänmurhan ikuiset kaiut... mitä Dolores-äiti lähetti Juan Preciadon tekemään isälleen?

Minun vaikutelmani on, että Abundio surmasi Damianan, uskollisen palvelijattaren. Surmasipa Abundio kumman tahansa, joka tapaukessa Damiana sanoo seuraavaksi:

- Minä se olen, don Pedro. Ettekö halua että tuon teille aamiaista?
Pedro Páramo vastasi:
- Minä tulen, tulen heti.

Comala on kiirastuli - tai helvetti. Kuolleet on tuomittu toistamaan samaa elämää, samoja lauseita ja kohtauksia. Onko olemassa ikuisuutta, jos ei ole aikaa?

Dave Duncan: A Rose-Red City

"A Rose-Red Cíty" menisi kaiketi parhaiten hakusanan "sword and sorcery" alle. Ihmiset ovat aina kertoilleet ikuisen nuoruuden maasta, Autuaiden Saarista, Tir na nOgista, Lintukodosta. Tässä kirjassa paikan nimi on Mera. Merassa voi tehdä, mitä haluaa, vammat parantuvat, ja kaikki elävät ikuisesti. Meraan ei synnytä, sinne päädytään. Meraa hallitsee Oraakkeli, joka silloin tällöin lähettää yhden tai useampia asukkaita ulkomaailmaan pelastamaan jonkun ja tuomaan hänet Meraan. Syytä Oraakkeli ei kerro. Luonnollisesti Meralla on vastapuoli; demonit koettavat parhaansa saadakseen siepatuksi asukkaat, jotka ne tavoittavat kaupungin ulkopuolelta.

Tällä kertaa Oraakkeli lähettää Jerry Howardin, joka on nimittänyt itsensä kaupungin kirjastonhoitajaksi. Mukaansa hän saa ottaa yhden ystävän, ja hän ottaa luonnollisesti Achilleen, Crionin pojan, joka oli taistellut Thermopylaessa, tai niin Merassa epäillään. Pelastettava on nainen, joka on alkoholisti ja on kaapannut lapsensa eronneelta mieheltään. Mies on seurannut Ariadnea ja lapsia uuden vaimonsa ja autonkuljettajansa Carlon kanssa - Carlon todellienn ammatti on kylläkin terroristi. Kaikki päätyvät demonien hyökkäyksen kohteeksi ja siitä asiat vain mutkistuvat. Ongelma on, että Jerryn ei pitänyt ottaa lapsia mukaan ja lisäksi Carlo on demoni valepuvussa. Sitten mennään kovaa muinaisessa Kreetassa Minotauroksen takaa-ajamina.

Kirjan mukavia puolia on tarmokas Ariadne - hän pelastaa kerran koko retkikunnan, kun vastapuoli on yrittänyt juottaa koko joukon toivottamasti juovuksiin ja Ariadnen hyvä viinansieto pelastaa heidät. Ja arvatkaapa, mikä on miespuolisten demonien heikko kohta? No, sama kuin miestenkin - Ariadne tietää.

Olisi mukava päätyä Meraan.

Sharyn McCrumb: She Walks These Hills

Sharynin Appalakki-sarjan ehkä paras kirja. Sharyn uskaltaa tässä tuoda yliluonnollisenkin esiin. Nora Bonesteel on Hamelinin pikkukylän nainen, jolla on "toinen näkö". "She Walks These Hills" -kirjassa hän on hiljainen tarkkailija.

Hamelinin lähellä, Ashe-vuoren tienoilla, kulkee samaa reittiä kolme vaeltajaa, joista yksikään ei ole aivan tästä maailmasta eikä kuulu sinne, missä on. Harm Sorleyn juuret ovat syvällä Appalakeilla, hän on nuori aviomies ja nuori isä, kun hän kohottaa kirveen naapuriaan vastaan. Harm on köyhä ja hänellä on rettelöijän maine, ja naapurilla on vaikutusvaltaa. Niinpä Harm tuomitaan ensimmäisen asteen murhasta 63 vuoden vankeuteen - hän pääsisi vankilasta 103-vuotiaana. Hän lukee vankilassa äitinsä Raamattua ja kolmenkymmenen vankeusvuoden jälkeen hänen sormensa alle osuu ennelause, joka saa hänet pakenemaan vankilasta ja suuntaamaan kotiin. Harmilla on kuitenkin Korsakoffin syndrooma - hän muistaa elämänsä vain tiettyyn hetkeen - aikaan ennen murhaa - ja sen jälkeiset tapahtumat eivät tartu hänen muistiinsa. Harm kulkee vuorten yli ilman tietoa siitä, missä hän on, miksi hän on siellä ja mitä viisi minuuttia aikaisemmin tapahtui. Hän muistaa vain nuoren vaimonsa ja pienen lapsensa ja suuntaa kotiin heidän luokseen 30 vuotta myöhässä.

Toinen vaeltaja on Jeremy Cobb, Virginia Techin professori. Hän luennoi etnohistoriasta ja pitää luentosarjaa Appalakkien ensimmäisistä valkoisista asuttajista. Esimerkkinään hän pitää Katie Wyleriä, siirtolaisperheen tytärtä, jonka intiaanit ryöstivät ja veivät kauas ja joka pakeni ja käveli koko matkan kotiin 1700-luvulla. Jeremy päättää tavoittaa jotakin Katien maailmasta kulkemalla itse osan matkasta. Jeremyllä ei tosin ole minkäänlaista kokemusta patikoinnista eikä Appalakeista, joten hänen elämyksensä ovat farssimaisia - tai olisivat, ellei kysymys olisi hänen hengestään.

Kolmas kulkija on Katie Wyler, joka ei koskaan ole lakannut kulkemasta. Hänet näkee Nora Bonesteel ja matkansa varrella ne, jotka liittyvät hänen kohtaloonsa: Harm ja Jeremy. Kaikkien polut risteytyvät kirjan mittaan.

Kirjan voi lukea jännityskirjana, ihmiskuvauksena tai kummitusjuttuna. Jokaisella tavalla se toimii komeasti.

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Luin "suklaapuodin" vasta nyt, luettuani muita Harrisin kirjoja ensin. Arvostelut saivat minut ajattelemaan, että kyseessä on imelä kirja rakkaudesta ja kaikesta sellaisesta. (Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, mutta eiköhän jokainen Harrisista kiinnostunut ole sen jo ehtinyt lukea.)

Kirja on kaiketi niin kuin se luetaan. "Teos syntyy silloin kun sitä luetaan, ei silloin kun sitä kirjoitetaan", kuten Juhani Salokangas on kirjoittanut. Minulle "Pieni suklaapuoti" on kirja erilaisuudesta, yksinäisyydestä ja ihmisten ennakkoluuloista, ahneudesta ja ilkeydestä. Kirjan Vianne Rocher voittaa tilapäisesti, mutta uuden yksinäisyyden hinnalla; lopussa on jo selvää, että hän ei voi jäädä pikkukylään. Häviäjiä ovat jokikulkuri Roux, jonka vene poltetaan, pappi, joka paastoaa ja kitkee kaiken ympäriltään lapsuuden traumansa vuoksi (ja siinä menevät kukat ja mausteyrtit rikkaruohojen sivussa) ja jopa sitkeä vanha Armande, jonka täytyy kuolla voittaakseen.

Pappi on todella vaikea tapaus; hänen ainoa "ystävänsä" on halvaantunut edellinen pappi, joka petti pojan aikoinaan - poikana Reynaud löysi hänet köyrimästä äitiään sakastin lattialla. Nyt hän ilmeisesti koettaa sovittaa myös äitinsä ja papin synnit itseään kiusaamalla. Kirjassa ei kerrota, miten pappi viimeisen häväistyksensä jälkeen - hänet yllätetään suklaavarkaista - pystyy jäämään virkaansa; hänen innokkaat avustajansa, kylän tekopyhät rouvasihmiset, tuomitsevat hänet varmasti yhtä nautinnollisesti kuin hänen aikaisemmat uhrinsakin.

On hyvä tietää, että kirjassa "Karamellikengät" Viannen elämä pyöristetään, tässä tarinassa se vielä jää keskeneräiseksi.

Eerp Kuparinen: Antisemitismin musta kirja

Kerrottakoon heti, että tämä on sama kirja kuin "Alexandriasta Auschwitziin", vain toisen maailmansodan jälkeistä aikaa käsittelevää osaa on laajennettu ja päivitetty.

Sitten voikin todeta, että annetusta aiheesta Kuparinen on kirjoittanut varsin kattavan ja yksityiskohtaisen teoksen eritellen myös antisemitismin eri lajit ja esittäen myös antisemitismin, antijudaismin ja antisionismin erot ja yhtäläisyydet. Pätevä (ja, aiheen huomioiden syytä mainita, puolueeton) oppikirja aiheesta.

Jaan Kross: Paikallaanlento

"Paikallaanlento" on henkilökuvaus Jaan Krossin koulutoverista, jolla kirjassa on nimi Ullo Paerand. Kirja kasvaa järkyttäväksi syytökseksi Viron puolesta. Ullo on varakkaan perheen poika, joka äiteineen suistuu äärimmäiseen köyhyyteen, kun perheen isä pakenee Hollantiin toisen naisen kanssa. Älykkyydellään ja monilahjakkuudellaan Ullo onnistuu kohoamaan elämässä ja pääsee hallituksen virkamieheksi Viron kohtalonhetkinä, kun saksalaiset vetäytyivät, Neuvostoliitto eteni ja virolaiset yrittivät armeijoiden välissä epätoivoisesti puolustaa tasavaltansa itsenäisyyttä tai ainakin saada äänensä kuuluviin - eräässä jännityskohdassa Ullo yrittää ainoalla radiolähettimellä lukea englanninkielistä hätähuutoa niille, jotka kenties kuuntelevat.

Länsivallat pettävät Viron, neuvostopimeys laskee maan ylle ja Ullo työskentelee kolmekymmentä vuotta liimaamassa kokoon pahvisia matkalaukkuja, joita virolaiset eivät voi käyttää ulkomaanmatkoillaan - ainoat ulkomaanmatkat suuntautuvat Siperiaan.

Kirjan rakenne on taas krossmaisen sinfoninen. Kross (tai siis Jaak Sirkel, Krossin alter ego) on - palattuaan itse Siperiasta - tehnyt muutamia haastatteluja, joiden aikana Ullo kertoo elämästään. Haastattelut jäävät kesken, kun haastateltavan voimat loppuvat. Kross siirtyy Ullon kertojanäänestä Jaak Sirkelin muistoihin ja hetkittäin kuviteltuihin kuvauksiin niin, että tämä kaikki punoutuu yhtenäiseksi tarinaksi. Hätä ja pelko tulevat yhä kasvavina läpi, kunnes vuosikymmenien paikallaanlento alkaa. Harvoin on yhtä vähillä sivuilla annettu niin voimakas kuva sodasta kuin jaksossa, jossa Ullo lähetetään Viron hallituksen yhteyshenkilönä maaseudulle - rintamaksi sitä ei voi kutsua - jossa yritetään vielä pitää aisoissa maahan vyöryviä neuvostopanssareita.

Kirjan alun lapsuudenkuvaukset saavat oikeutuksensa lopussa, jossa Hollannissa majaileva petollinen isä rinnastuu kaikkiin tyynesti lekotteleviin länsivaltojen edustajiin, joita pienen maan ahdistus ei heilauta.

Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa

Suomalaisten tiedetoimittajien ja tutkijoiden pamfletti psykologian tunkeutumisesta alueille, joille se ei kuulu. Osansa saavat koulukiusaamisen kokeminen pelkkänä psykologisena ongelmana (pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävän oikeustapauksen sijaan), liiaksi tuputettu kriisiapu, freudilaisen sanaston yleistyminen kulttuurissa ja muut vastaavat ilmiöt.

Karmivin luku koskee insestitapausten käsittelyä oikeudessa pelkästään jonkin "asiantuntijan" lausuntojen perusteella. Tapaukset olisivat hullunkurisia, elleivät seuraukset olisi niin traagisia. Perheitä on viime vuosinakin hajotettu ja lapsia päätynyt lastenkotiin (ja mielisairaalaankin) ja vanhempia vankilaan murrosikäisten luokkatovereiden ilmiantojen tai jonkin lapsen piirustusta koskevan tulkinnan perusteella. Kuinka moni pikkupoikien kanssa tekemisissä oleva päättelisi, että pyssyn kuvat lapsen piirustuksessa tarkoittavat penistä ja osoittavat kiistatta, että lapsi on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi? Tai sammakko? Tai koiranpentua kaipaavan lapsen tekemä kuva hymyilevästä koirasta? Kaikki nämä piirrokset ovat johtaneet lapsen repimiseen kotoaan ja vanhempiensa luota Suomessa.

Niin, ja tulkinta hammaslääkäripelosta, joka freudilaisen tulkinnan mukaan kertoo, että lapsi on pienenä pakotettu suuseksiin? Voi totisesti. Minä pelkäsin hammaslääkäriä, kunnes tapasin inhimillisen lajin edustajan. Voin vaivatta osoittaa pelon lähteen, joka ei ole säädyllinen ja kunniallinen isäni. Pelkoni alkoi, koska perheemme käyttämä, iäkäs hammaslääkäri hoiti kaikki hampaat ilman minkäänlaisia puudutusaineita. Lisäksi hänellä oli tapana käynnistää pora, se viheliäinen kidutuskone, pitää sitä silmieni edessä ja sitten kysellä laveasti, mitä perheelle kuuluu. Äidilleni hän myöhemmin valitti, että tyttö taitaa olla ujo.

Mitä tulee tiimityöskentelykurssien autuuteen, jotakin opetti työpaikalle varmaan se kirjassa kerrottu esimerkki, jossa johtaja pudotettiin korkealta alaistensa käsiin. Tarkoitus oli opettaa luottamusta. Johtaja loukkaantui vakavasti.

A. S. Byatt: Riivaus

Voi hemmetin hemmetti. Koko ajan kirjaa lukiessani sain upeita oivalluksia, ja sitten kirjan lopussa oli kahden kirjallisuustutkijan jälkikirjoitus, ja he esittivät siellä suurimman osan niitä. Ne olivat minun ideoitani, kissa vieköön!

Juuri tämä on yksi kirjan aiheista. Alkuperäinen nimi on "Possession", joka tarkoittaa, paitsi riivausta, myös omistusta. Kirjassa keskustellaan koko ajan omimisesta ja irti päästämisestä. Ei vain toisen ihmisen, vaan myös aatteiden, ideoiden, kirjailijan ja kirjallisuuden omistamisesta. "Riivaus" käy läpi nykyajan (no, kirja on julkaistu ensin vuonna 1990, joten vähän jälkijättöisesti, mutta nykyaika kelpaa siinä, missä muukin) kirjallisuuden tutkijoiden takaa-ajamien 1800-luvun rakastavaisten tarinaa. Minusta tuntui ensin, että juonen rakentaminen onnekkaille sattumille oli hiukan liukasta, mutta sitten tarkensin kantaani. Kirjahan on otsikoitu sanoilla "romanttinen kertomus", ja siihen kertomuslajiin kuuluvat sattumat. Henkilöitä johdattaa Kohtalo, viktoriaanisessa merkityksessä. Sen jälkeen aloin vain nauttia vuoristoradasta, jossa viedään niin lukijaa kuin henkilöitäkin, elivätpä he sitten millä vuosidadalla tahansa. Upeaa, huiiii!

Seuraavaksi aloin tutkia kirjakauppojen myyntiluetteloita. En yleensä halua käyttää imperatiivia, mutta nyt on pakko. Kirjojen lukijoille, kirjojen tutkijoille, kirjojen rakastajille tämä kirja on sarjassa täytyy lukea. Sen jälkeen se on sarjassa täytyy lukea uudestaan, joten helpointa on panna se sarjaan täytyy omistaa. Ja taas olemme kirjan teemassa omistamisesta.

Pääjuoni on siis kirjallisuustutkijoissa, joista yksi sattuu löytämään vahingossa kaksi kirjeen alkua, jotka tunnettu viktoriaaninen mieskirjailija on kirjoittanut tuntemattomalle naiselle. Kirjailijan elämässä ei tiedetä olleen tuntematonta naista, vain vaimo. Tutkija alkaa keriä saamaansa lankaa, ja outoja tuloksia löytyy. Myös rakkautta. Miehen ja naisen välillä, naisen ja naisen välillä, ja lukijan ja kirjan välillä. Lukijana olen harvoin tavannut näin voimakkaana kuvausta siitä, mitä tapahtuu, kun ensi kerran kohtaa todella voimakkaan tekstin.

Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekehtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä - lukemista jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuottavalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme. Tällaisessa lukemisessa tunnetta, että teksti on vaikuttanut täysin uudelta, koskaan ennen näkemättömältä, seuraa heti tunne, että se on aina ollut siinä, että me lukijat olemme aina tienneet, että se on sellainen kuin se on, vaikka me vasta nyt käsitämme ja täysin tajuamme, että olemme sen tienneet.

John Keegan: Sodan tiedustelu

Keegan keskittyy operatiiviseen tiedusteluun ja esittelee historiasta erilaisia tapahtumia Aleksanteri Suuren sotaretkistä Falklandin sotaan. Esimerkit on valittu huolella, johtopäätökset tehty pätevästi ja samalla annetaan lukijalle sievoinen määrä kiinnostavaa historiallista tietoa.

Loppulausunnossa Keegan elvittää, mitä eroa on operatiivisella tiedustelulla, vakoilulla ja kumoushankkeilla. Hänen syyttävä sormensa osoittaa vain hyvin varovasti CIA:han (jossa hän on käynyt luennoimassa), mutta osoite on selvä. Minun, lukijan, esimerkki, jota Keegan ei esitä; on eroa sillä, kerätäänkö Kuubasta poliittista tietoa (vakoilu), sotilaallista tietoa (operatiivinen tiedustelu) vai yritetäänkö murhata Fidel Castro (kumoushanke). Keeganin mukaan nämä eivät sovi saman järjestön piiriin.

Keegan korostaa myös sitä, että ilman tietoa sotilasoperaatiot käyvät vaikeiksi tai mahdottomiksi totetuttaa onnistuneesti, mutta viime kädessä voima ratkaisee, ei pelkkä tieto. Tästä on esimerkkinä toisen maailmansodan aikainen Kreetan valloitus.

MIelenkiintoinen kirja, hyvää historiaa, selkeä esitystapa.